maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuka ihmeen Steve Jenkins?

Etulinja-sarja ja Clarence J. Mahoney

Monet kioskipokkarit on Suomessa julkaistu väärällä nimellä. Esimerkkejä on niin paljon, että niistä saisi oman artikkelinsa. Steve Jenkinsin Operaatio natsisatama on yksi tällainen kirja.

Steve Jenkins -nimellä ilmestynyt Operaatio natsisatama ilmestyi yhtenä ensimmäisistä Viihdeviikarien kirjoista vuonna 1982. Se aloitti kustantajan sotapokkarien sarjan nimeltä Etulinja, jossa ilmestyi kuusi kirjaa. (Ks. tarkemmin artikkelin loppu.)
Ongelmat alkavat jo tekijän nimestä: Steve Jenkins -nimistä kirjailijaa nimittäin ei löydy mistään. Se kuulostaa kyllä riittämiin amerikkalaiselta kioskipokkarien kirjoittajalta, mutta nimeä ei ole käytetty kertaakaan, eikä varsinkaan ilmoitetun alkuperäisteoksen Battle for Cherbourg kirjoittajana.
Ongelma alkaa selvitä, kun katsoo muita Etulinja-sarjan kirjoja. Sarjan toisena opuksena ilmestyi Gordon Davis -nimisen kirjoittajan teos Kuoleman juna. Siinäkin on tosin omat ongelmansa, koska kirjan tietosivulla copyrightin haltijaksi sanotaan Dorothy Faust ja alkuteoksen nimeksi ilmoitetaan Six Gun Country.
Koska Frederick Faust - eli parhaiten Max Brandina tunnettu lännen- ja seikkailukirjailija - kuoli jo vuonna 1944, hän ei olisi ehtinyt kirjoittaa toisen maailmansotaan sijoittuvaa sotapokkaria. Niiden aika tuli vasta pitkälti sodan päätyttyä. Copyright-tieto onkin peräisin toisesta Viihdeviikarien julkaisemasta kirjasta, Brandin Kuudestilaukeavan maasta (Winchester 4, 1982).

Death Train ja Hell Harbor

Miten Kuoleman juna sitten auttaa selvittämään, kuka oikeasti kirjoitti Operaatio natsisataman? Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö: ylivääpeli Clarence J. Mahoney, kovaksikeitetty ja kyyninen amerikkalainen sotilas, joka sotii Euroopassa natseja vastaan vuonna 1944. Clarence J. Mahoney taas on päähenkilö kaikissa Gordon Davis -salanimellä ilmestyneissä kirjoissa, jotka kuuluvat Sergeant-sarjaan. Sarjassa ilmestyi yhdeksän kirjaa ja ne kattavat tapahtumat toukokuusta joulukuuhun. Kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyi Zebra-alanimikkeen alla, loput kuusi Bantamin alla; kummatkin omisti iso Kensington-kustantamo. Sarjan viimeinen teos, Hammerhead, ilmestyi vuonna 1982.
Kuoleman juna oli sarjan ensimmäinen kirja, vuonna 1980 ilmestynyt Death Train. Operaatio natsisatama taas on sarjan toinen teos, Hell Harbor. Battle for Cherbourg on ilmeisesti ollut kirjan alaotsikko, mikä on sinänsä outoa kioskipokkarin ollessa kyseessä. Viihdeviikareille voi antaa sapiskaa siis monestakin asiasta: väärän kirjailijan nimen käyttämisestä, kirjan alaotsikon käyttämisestä sen ensisijaisena nimenä, sarjan toisen kirjan julkaisemisesta ensimmäiseksi, copyright-tietojen sotkemisesta. Tiedossa ei ole, miksi kustantaja käytti Steve Jenkins -nimeä. Erehdyksessä vai tahallaan, kenties välttääkseen asianmukaiset palkkiot?

Sujuvaa kerrontaa ja seksiä

Oli syy väärään tekijän nimeen mikä tahansa, niin kirjat itse ovat omassa lajissaan hyviä. Gordon Davis/Steve Jenkins on sujuva kirjoittaja, joka osaa kuljettaa tarinaa nopeasti eteenpäin ja tehdä Mahoneysta sympaattisen kyynikon, joka ei juuri välitä, kuoleeko hän vai ei. Mieluiten hän olisi Amerikassa iskemässä naisia ja juomassa viinaa.
Kuoleman junassa Mahoney ja hänen kumppaninsa, korpraali Edward Cranepool, määrätään räjäyttämään rautatiesilta yhdessä ranskalaisten partisaanien kanssa. Silta on kuitenkin liian suuri räjäytettäväksi muutamalla dynamiittilaatikolla, joten Mahoney kehittelee toisen ratkaisun: he kaappaavat junan. Asiat tuntuvat paikoitellen sujuvan liian helposti - luulisi että saksalaiset nopeasti löytäisivät ja tuhoaisivat yksinään radalla kulkevan veturin. Toisaalta ongelmia tulee myöhemmin rutkasti.
Kirjassa on rutkasti eksplisiittistä seksiä - tämä oli 1980-luvun sotapokkareillekin tyypillinen piirre, kun piti houkutella uusia mieslukijoita. Gordon Davis onnistuu usein nivomaan seksikohtaukset osaksi juonta. Toisaalta kohtaus, jossa Mahoney on käyttää hyväkseen taistelun tuiskeesta pelästynyttä ja pelostaan kiihottunutta nunnaa, ei tunnu erityisen hyvällä maulla tehdyltä. Mahoney pelästyy itsekin omaa suunnitelmaansa ja päättää vetäytyä - hänkin on sentään katolilainen eikä sellainen raiskaa nunnaa.
Davis onnistuu tekemään kiinnostavia ja monipuolisia henkilökuvia lyhyillä vedoilla. Kirjasta löytyy niin sympaattisia, sotaa vihaavia ja omiaan pelkääviä saksalaissotilaita kuin saksalaisia hyväksi käyttäviä naikkosia, jotka toimivat vastarintaliikkeen puolella. Ainoastaan kohtaukset, joissa esiintyy historiallisia tosihenkilöitä, tuntuvat turhilta ja päälleliimatuilta - Kuoleman junassa nähdään kenraali Ike Eisenhower, Operaatio natsisatamassa itse Hitler.

Takaa-ajo paskan seassa

Operaatio natsisatamassa Mahoney ja Cranepool yrittävät torpata saksalaisten yritystä räjäyttää Cherbourgin satama - saksalaiset kun eivät halua, että satama jää hyökkääjille ehjänä. Levinson aloittaa kirjan reippaasti pitkällä toimintakohtauksella, jossa Mahoney ja Cranepool kaappaavat saksalaisten moottoripyörän ja tuovat tärkeitä papereita linjojen ylitse. Levinson kuljettaa tarinassa monia rinnakkaisia tapahtumaketjuja mallikkaasti eteenpäin, mutta välillä jotkut henkilöhahmot tuntuvat jäävän unohduksiin tarinan edetessä. Levinson osaa kuvata myös saksalaisia empaattisesti, mutta kohtaus, jossa Hitler pohdiskelee sodan etenemistä, tuntuu oudolta ja päälleliimatulta. Toisaalta Hitler-kohtaukset olivat tyypillisiä monille 1970-luvulla kirjoitetuille sotajännäreille.
Lopun takaa-ajo ja ammuskelu Cherbourgin paskaisissa viemäreissä on hauska, mutta kohtaus tuntuu hiukan liian lyhyeltä ja Mahoneyn ja kumppanien pakoonpääsy turhan helpolta. Pari seksikohtausta tuntuu päälleliimatuilta, niin kuin tämän tyyppisissä kirjoissa usein käy - osa kohtauksista on kuitenkin juonenkin kannalta perusteltuja, vaikka niissä ei päästäkään kovin pitkälle.

Nuorempi Levinson

Kuka sitten oli Gordon Davis? Hän oli yksi vuonna 1935 syntyneen Leonard Levinsonin salanimistä. Levinson taas oli yksi 1970- ja 1980-lukujen pokkariteollisuuden luottonimistä, joka ei koskaan julkaissut mitään omalla nimellään. Hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet muun muassa Bruno Rossi, Robert Novak, Leonard Jordan, Lee Chang, Philip Rawls, Nicholas Brady, Glen Chase, Cynthia Wilkerson, Richard Gallagher, Philip Kirk, Gordon Davis, J. Farragut Jones, Jonathan Scofield ja John Mackie. Ensimmäisen kirjansa Levinson julkaisi vuonna 1974 salanimellä March Hastings: Private Sessions oli Midwood-kustantamolle tyypillinen seksipokkari.
Levinsonista ei tiedetä paljon; häntä ei pidä sekoittaa saman nimiseen ruoka- ja tietokirjailijaan, joka kuoli vuonna 1974 (mielessä käy, että vanhempi Levinson oli kioskipokkari-Levinsonin isä). Lee Server mainitsee Levinsonin siirtyneen 1990-luvulla, pokkarimarkkinoiden kuihduttua, sosiaalityön puolelle. Hän nostaa esille Levinsonin harvinaisen ei-lajityyppikirjan, salanimellä Leonard Jordan ilmestyneen romaanin The Last Buffoon (1982), joka kertoo surkeasta pokkarisenttarista ja tämän kamppailuista kohti parempaa elämää ja suurta romaania. Levinson on upottanut omaelämäkerralliseen romaaniin kohtauksia eri salanimillä kirjoittamistaan kirjoista ja mainitsee joitain sekaannuksia, joita on tullut, kun kustannustoimittajat ovat nopeasti ja hätiköiden tehneet päätöksiä hahmojen jatkuvuudesta eri kirjojen välillä. The Last Buffoonia on jopa käytetty ratkaisemaan joitain alan harrastajia kiusanneita ongelmakohtia: kuka kirjoitti ja mitä?
Kuoleman juna ja Operaatio natsisatama ovat ilmeisesti ainoat Levinsonilta suomennetut romaanit. Kummatkin ovat sen verran sujuvia ja viihdyttäviä, että melkein toivoisi jonkin kustantajan tarttuneen johonkin muuhunkin Levinsonin kirjoittamaan.
Juri Nummelin

Etulinja-sarjan kirjat

Etulinja oli Viihdeviikarien pokkarisarja, jossa ilmestyi kuusi sotapokkaria 1980-luvun alussa. Sarjalla oli sama nimi kuin tamperelaisen Sarjakustannuksen kioskisarjalla, joka ilmestyi 1960- ja 1970-luvuilla. Sarjoissa oli joitain samoja kirjoittajiakin, kuten Charles Gibson, mutta Viihdeviikarien sarjassa oli muutama amerikkalainen kirjailija päin vastoin kuin Sarjakustannuksella, jonka sarja oli suureksi osaksi koottu australialaisista lähteistä.
Viihdeviikarien Etulinja-sarjassa aiheuttaa "Steve Jenkinsin" lisäksi ongelmia myös Mark Donnell, jonka nimistä pokkarikirjoittajaa ei löydy.

Steve Jenkins: Operaatio Natsisatama. Etulinja 1. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Hell Harbor: Battle for Cherbourg. Zebra 1980.

Gordon Davis: Kuoleman juna. Etulinja 2. Suom. R. Niskala. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Death Train. Zebra 1980.

Mark Donnell: Kuoleman tie. Etulinja 3. Suomennos. Viihdeviikarit 1982. Alun perin ?

J. E. MacDonnell: Viiden sylen syvyydessä. Etulinja 4. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit 1983. Alun perin Full Fathom Five. Horwitz 1968.

Raymond Renwick: Kohti Berliiniä! Etulinja 5. Suom. Jukka Heiskanen. Alun perin Prelude to Jury. Badger 1960.

Charles Gibson: Scarletista pohjoiseen. Etulinja 6. Suom. Reijo Kalvas. Alun perin North from Scarlet. Horwitz 1961.

Tapaus Jaska Autero

Toinen maailmansota ja suomalainen science fiction

Suomen sotiin liittyvä kirjallisuus on usein korostanut kansallistunnetta ja tyylilaji on ollut ihanteellinen realismi, jonka avulla on voitu kertoa uskottavan tuntuisia tarinoita urhoollisista sotilaista ja moraalisesti kestävästä kotirintamasta.
Realismin kuitenkin hylkäsivät muutamat satunnaiset kirjailijat ja kirjoittajat harvoissa science fiction -tarinoissaan. Suomen sotiin liittyvä tieteiskirjallisuus ilmestyi lähinnä erilaisissa lehdissä, eikä siitä ole tehty minkäänlaista kattavaa tutkimusta. Nopeasti voi todeta, että science fiction ja isänmaallinen kirjallisuus olivat lyöneet kättä jo 1910- ja 1920-luvuilla, heti sisällissodan jälkeen, esimerkiksi Kapteeni Teräksen eli Jalmari Karan Suur-isänmaassa (1918) tai Aarno Karimon kirjassa Kohtalon kolmannessa hetkessä (1926). Karimon romaani toimi esikuvana monille kirjoittajille myöhemminkin, koska jo siinä Karimo loi idean Suomen ja Neuvostoliiton sodasta tulevaisuudessa (Karimolla vuonna 1967).
Monet toisen maailmansodan aikana kirjoitetuista scifi-novelleista pohjautuivat samaan ideaan. Sitä käytettiin myös sotien välisenä aikana - esimerkiksi nimimerkki V. H. Karske julkaisi vuonna 1931 Lukemista kaikille -lehdessä jatkokertomuksen "Keltainen Napoleon: Päiväkirjani vuoden 1946 suursodan ajoilta". Sodan aikaan esimerkiksi tuottelias lehti- ja nuortenkirjailija Joni Rautio julkaisi Pohjolan Sankarit -lehden joulunumerossa vuonna 1943 melko vaatimattoman tarinan "SR 38", jossa rintamamies nukahtaa ja kuvittelee tulevaisuuden sodan. Suomalaisilla on käytössään pelottava sädease, joka pyyhkäisee viholliset kertaiskulla kuoliaaksi.

Jaska Auteron salaisuus

Raution lisäksi sodan aikana scifiä kokeili myös nimimerkki Jaska Autero, joka julkaisi lahtelaisessa Seikkailujen Maailma -lehdessä kolme novellia sodan alkaessa kääntyä asemasotavaiheesta kohti rajua ja katkeraa loppuaan. On tosin epäselvää, mikä nimimerkki todella oli, koska yksi kolmesta novellista, Edgar Allan Poelta aiheensa lainannut harvinaislaatuinen kauhuhenkinen "Olin kuollut mies", ilmestyi nimellä Jaska Antero. Erehdys on ymmärrettävä, jos ajattelee, että novelli on saattanut saapua Seikkailujen Maailman toimitukseen käsinkirjoitettuna.
Mutta kuka Jaska Autero oli? Hän saattoi olla Savon Sanomien toimittaja Jouko Autero, joka sittemmin siirtyi Aamulehden urheilutoimittajaksi, mutta todisteita tästä ei ole. Jouko Auteron ikä täsmäisi, sillä hän oli syntynyt vuonna 1925 ja hän työskenteli tk-miehenä. Monet tk-miehet kirjoittivat reportaasien lisäksi myös novelleja eri lehtiin - osalle tämä oli selkeästi osa toimenkuvaa -, mutta Jouko Auteron tällaisista toimista ei ole tietoa, eikä häntä saamieni tietojen perusteella sanottu Jaskaksi.
Auteron ei tietysti tarvitse viitata todelliseen sukunimeen, vaan saattaa olla täysin tekaistu nimi. On mahdollista, että Jaska Autero oli lahtelainen toimittaja, joka väsäsi muutaman novellin joutohetkinään. Kirjoittajan ei tarvitse edes olla ollut itse rintamalla - varsinkin Seikkailujen Maailmassa julkaisivat sotatarinoita monet kirjoittajat, jotka eivät ikänsä tai sukupuolensa vuoksi olleet sodassa. Tällaisia olivat muun muassa Antero Aulamo (oikea nimi Yrjö Aunola) tai nimimerkki Veli Kajava, jonka arvelen olleen nimimerkkiä Elli Kajava käyttänyt Ester Kallberg.
Auteron novelleista itsestään ei juuri todisteita löydä, henkilöiden nimet ovat viitteellisiä eikä todellisia tapahtumapaikkoja mainita (tk-miehiä oli tosin kielletty mainitsemasta lehtijutuissaan todellisia paikkoja).
Mahdollista on myös, että Jaska Autero -nimimerkkiä käytti kaksi tai kolmekin eri kirjoittajaa. Kannattaa nimittäin panna merkille, että novelli "Salainen ase" (joka on kolmesta selkeimmin scifi-henkinen ja muistuttaa Karimon ja Joni Raution mainittuja tekstejä) on eri ihmisen kirjoittama kuin kaksi muuta novellia, jotka taas ovat todennäköisesti saman tekijän käsialaa. "Salaisessa aseessa" ei ole juuri lainkaan dialogia ja toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja selitteleviä. Kaksi muuta novellia, "Kostaja" ja "Olin kuollut mies", taas ovat sujuvammin kerrottuja, joskinpaikoin nekin monisanaisia. Lisäksi "Kostaja"-novellissa kauhuaiheen takana oleva mysteeri paljastetaan liian pian.
Yksi asia kuitenkin on varma: kuka Jaska Autero sitten olikin, hän oli kiinnostunut science fictionista ja kauhusta. Lisäksi oletan, että kyse on nuoresta kirjoittajasta - ainakin "Kostaja"-novellin hurmoshenkinen venäläisten tappaminen tuntuisi olevan nuoren miehen uhoa.
Juri Nummelin

Jaska Auteron Salainen ase ja muita sotakertomuksia (toim. Juri Nummelin) ilmestyy keväällä 2011 Verikoirakirjojen kustantamana.