tiistai 8. maaliskuuta 2011

Vuoden ensimmäinen Pulp!

Tervetuloa Pulp-vuoden 2011 ensimmäiseen numeroon! Numerossa on kaksi juttua amerikkalaisesta dekkarikirjailijasta J.T. Ellisonista, jonka uraa Pulpin toimitus on seurannut yhdestä tietystä syystä: Pulpin sisarlehden Iskun pikkuvelipuoli Ässä julkaisi aikoinaan yhden Ellisonin vanhan pikkunovellin - jo ennen kuin Ellisonin dekkareita ruvettiin kääntämään suomeksi! Jutut löytyvät täältä ja täältä.

Numeron kolmas juttu käsittelee alkuperäisten pulp-kirjailijoiden tulonmuodostusta ja sitä myyttiä, että kaikki pulpsterit olivat köyhiä ja raihnaisia. Juttu on aiemmin ilmestynyt painetussa Pulp-lehdessä (missä numerossa, sitä toimitus ei enää osaa sanoa).

Ensi numerossa saamme laajan katsauksen monialaisen kirjoittajan ja kustantajan Harri Kumpulaisen elämään ja tuotantoon! Tätä ei kannata missata!

"Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara"

J.T. Ellisonin haastattelu

Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit naispäähenkilöstä?

Kyllä. Aivan alusta saakka halusin, että minun kirjoissani olisi vahva naispäähenkilö, henkilö, joka olisi vahva olematta huomiohakuinen, joka saisi vertaistensa kunnioituksensa, mutta ei pelolla, vaan sen takia, että hän on ansainnut sen. Naispuolinen Lucas Davenport, se oli minun tavoitteeni. Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara. Syvemmällä tasolla näen Taylor Jacksonin Athenena, Nashvillen soturijumalattarena. Hän on sen kaupungin suojelija kaikin tavoin. Sankari.

Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada vahva miespäähenkilö. Sen takia Jacksonin rakastetulla, John Baldwinilla on kirjassa niin suuri rooli alusta alkaen.

Taylor Jackson ei kuitenkaan ole varsinainen päähenkilö Kaikki kiltit tytöt -kirjassa eikä kaiken aikaa olennainen sen suhteen, mitä kirjassa tapahtuu. Miksi näin?

Kyllä Taylor on ilman muuta kirjan päähenkilö, hän vain tutkii toisarvoista tapausta. Niin tarina vain eteni ensimmäisessä kirjassa. Koska hän on Nashvillen keskusta-alueen etsivä, hän ei voi mennä toisten tontille seuraamaan Etelän kuristajaa. John Baldwin taas on profiloija, jolle on annettu tehtäväksi löytää Etelän kuristaja, mutta Taylorin rooli siinä tutkimuksessa on keskittyä Nashvillen osuuteen. Oikeat poliisit eivät voi puuttua toisiin tapauksiin ilman suurta määrää paperityötä ja päänsärkyjä. Ajattelin, että olisi kiinnostava näyttää, millaista todella on olla poliisi, joka tutkii valtioiden rajat ylittävää tapausta.

Taylor Jackson seikkailee jo kuudessa kirjassa. Mitä hänelle on tapahtunut ensimmäisen kirjan jälkeen? Mitä hänelle tapahtuu jatkossa?

Taylor kohtaa kaikenlaisia haasteita seuraavassa viidessä romaanissa. Kirjassa 14 (suomeksi Lumikkimurhat) hän tutkii tapausta, jossa pitkään hiljaa ollut sarjamurhaaja näyttää alkaneen uudestaan. The Judas Kississä (suomeksi Juudaksen suudelma) hän tutkii sinkkuäidin murhaa ja selvittelee häneen kohdistunutta vakavaa yksityisyysrikosta, joka aiheuttaa sen, että hänet alennetaan virassa. The Cold Roomissa hän kohtaa taas kerran sarjamurhaajan, The Conductorin, ja jahtaa häntä pitkin Eurooppaa mukanaan uusi henkilö, James “Memphis” Highsmythe, joka työskentelee New Scotland Yardissa. The Immortalsissa hän on taas takaisin Nashvillessä ja jahtaa tappajaa, joka on kytköksissä okkultismiin, ja uusimmassa kirjassa, joka ilmestyy maaliskuussa, So Close the Hand of Death, hän kohtaa vanhan vastustajansa, Pretenderin, joka esiintyy jo 14:ssä. Olen juuri saanut loppuun seitsemännen kirjan, Where All the Dead Lie, joka on enemmän goottista jännitystä kuin tavallista trilleriä. Ei takaa-ajettavia tappajia, pelkästään Taylor, joka joutuu käymään läpi joitain aika vakavia asioita.

Onko sinulla muita sarjahenkilöitä tai yksittäisiä päähenkilöitä mielessä?

Kyllä on. Olen aloittamassa uutta sarjaa, mutta en voi puhua siitä vielä.

Kirjassasi on aika paljon poliisiromaanivaikutteita (police procedural). Voisitko mainita joitain sinuun vaikuttaneita lajityypin kirjailijoita?

Olen suuri John Sandfordin kirjojen fani. Hän on se, joka sai minut innostumaan poliisiromaaneista. Tess Gerritsen, Alex Kava, Erica Spindler, Karin Slaughter, John Connolly ja Lee Child innoittavat minua myös. Odotan heidän uusia kirjojaan innolla.

Aiemmissa, pelkästään netissä julkaistuissa tarinoissasi oli enemmän noir- ja kovaksikeitettyjä vaikutteita. Aiotko joskus palata noihin tunnelmiin?

Suurimmassa osassa novellejani on synkempää noir-tunnelmaa. Rakastan kokeiluja, tykkään levitellä siipiäni ja kokeilla uusia genrejä. Minulla on taatusti enemmänkin noir-kortteja hihassani.

Miten näet kirjojen ja kustantamisen tulevaisuuden? Olet noussut esille nettilehdistä Harlequinin Mira-sarjaan, mutta sellainen loikka ei ole mahdollinen kaikille.

Olen aika kovanahkainen kustantamisen tulevaisuuden suhteen. Olemme kriisissä, ilman muuta, kun sähkökirjat ovat niin suosittuja. Mutta lukijat tulevat aina haluamaan hyvin kirjoitetun, hyvin kerrotun tarinan ja kustantajat jatkavat niiden tuomista lukijoiden luokse. Olin todella onnekas, kun sain niin hyvän agentin, jolla oli minulle hyvä suunnitelma, jota me seurasimme loppuun asti. Tiedän, ettei aina käy niin hyvin. Minun kirjani ovat aika kaupallisia ja se varmasti auttoi minua pääsemään siihen asemaan, jossa olen nyt.

Mitä ajattelet sähkökirjoista?

Minä rakastan niitä. Minulla on Nook ja minusta se on upea. Inhoan kyllä sitä, että niiden takia lakkautetaan kirjakauppoja. Sitä on tuskallista seurata vierestä. Rakastan sitä, kun menee kirjakauppaan ja tuntee kirjojen painon käsissään. Mutta matkustan niin paljon, että sähkökirja on minulle ihanteellinen ratkaisu. Luen nykyään varmaan puolet kirjoista sähkökirjoina.

Juri Nummelin
Lue Ellisonin Kaikki kiltit tytöt -kirjan arvio täältä

Perinteinen sarjamurhaajajännäri Nashvillestä

J.T. Ellison on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka ura on ollut vahvassa nousujohteessa. Hän on yksi esimerkki siitä, että niin sanotusta nettighetosta (vrt. pulp-ghetto tai pokkari-ghetto) voi nousta ylös ja päästä eteenpäin. Ellisonin ensimmäiset novellit ilmestyivät nettilehdissä, mutta nyt hän on Kanadasta johdetun Harlequinin Mira-alanimikkeen kirjailija, jonka teokset ovat Yhdysvalloissakin nousseet eri lehtien bestseller-listoille. (Listoilla on tosin eri kriteerinsä eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä kuin esimerkiksi Suomessa.)
Ellisonin varhaiset tarinat olivat usein särmikkäitä ja kovaksikeitettyjä, mutta Ellisonin kuuluisuuteen sysännyt sarja nashvilleläisestä etsivästä Taylor Jacksonista edustaa tavanomaisempaa sarjamurhaajajännäriä, jossa kiinnostavinta on kirjailijan käyttämä paikallisväri.
Ellisonilta on aiemmin suomeksi käännetty Ässä-lehdessä yksi hänen varhaisista nettitarinoistaan, nasevasti uskonnollista mytologiaa ja palkkatappajateemaa yhdistävä "Ruohikon Madonna" ("Madonna in the Grass"), mutta viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi Mira-sarjassa hänen ensimmäinen Jackson-kirjansa All the Pretty Girls, suomeksi nimellä Kaikki kiltit tytöt.
Kirjan lukee nopeasti ja se on sujuvasti kerrottu ja kirjan loppukliimaksissa on kiinnostavaa synkkyyttä ja perhetragedian tuntua, mutta kaltaiseni kovaksikeitetyn dekkarin ystävä voisi kaivata vähän rohkeampaa kamaa - ja ennen kaikkea roheampia irtiottoja sarjamurhaajajännärien kaavoista. Profiloijia on jo nähty riittämiin. Naispäähenkilön käyttäminenkään ei tunnu aivan niin raikkaalta kuin se joskus 10-15 vuotta sitten oli, vaikka Taylor Jackson onkin sympaattinen henkilö.
Ellisonilta suomennettiin vuoden alussa hänen toinen Taylor Jackson -kirjansa 14 nimellä Lumikkimurhat. Loppuvuodesta ilmestyy Juudaksen suudelma eli The Judas Kiss. Kirjoja kannattaa metsästää ahkerasti R-kioskeilta ja joistain kaupoista, mutta niiden saatavuus näyttää olevan heikko ja satunnainen. Lisäksi kirjat ovat myynnissä vain vähän aikaa, minkä jälkeen niitä voi koettaa löytää divareista.
Juri Nummelin
J.T. Ellison: Kaikki kiltit tytöt. Suom. Päivi Paju. Mira. 400 s.
Lue J.T. Ellisonin haastattelu täältä

Rikkaat pulp-kirjailijat

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin


Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.