Pulp-lehti

Pulp 3/2011

2011-12-22T12:46:00.000-08:00

Pahasti vaikuttaa siltä, että Pulp ei ilmesty neljää kertaa vuonna 2011. Toimitus tähtää neljännen numeron kanssa helmikuulle 2012 ja antaa myös varoituksen sanan, että silloin ilmestyvä numero saattaa hyvinkin olla lehden viimeinen. Aikaa pyyteettömälle kioskikirjallisuuden tutkimukselle ei oikein enää tunnu löytyvän.

Tässä numerossa on kolme uutta juttua, joista yksikin on osittain kierrätystä (mistä varmaan huomaa toimituksen epätoivoisuuden): katsaus Egmontin Pulp-sarjaan on aiemmin ilmestynyt Sarjainfossa, tosin lyhyemmässä muodossa (ja juttu jää valitettavasti nytkin vajaaksi). Kaksi muuta uutta juttua kertovat Teräsmies-miehen Joe Shusterin fetissiharrastuksesta sekä Tom Piccirillin erinomaisesta The Cold Spot -rikosromaanista, joka osoittaa, että hyvää rikoskirjallisuutta ilmestyy edelleen alkuperäispokkareina, aivan niin kuin nostalgisesti muistellulla 1950-luvullakin.

Numerossa on myös kaksi arkistojen kätköistä kaivettua artikkelia: lyhyt esittely israelilaisista Tarzan-kopioista ja arvio Paul Austerin esikoisromaanista, Paul Benjamin -salanimellä kirjoitetusta Squeeze Play -dekkarista (jonka suomeksi saattamisesta haaveilimme yhden kustantajan kanssa, mutta ilmeisesti sitä ei saisi julkaista Austerin omalla nimellä, mikä vesittäisi ideaa).

Pulpin jälkeen kannattaakin lukea lukemistolehti Iskun viimeinen numero täältä. Hyvää joulua niille, jotka tämän ennen joulun pyhiä lukevat! (Ai niin, tässä on linkki edelliseen Pulpiin, josta pääset eteenpäin myös muihin aiemmin netissä ilmestyneisiin numeroihin.)

Egmontin Pulp-sarja

2011-12-22T12:36:00.000-08:00

Käyttösarjakuvaa Robin Hoodista Ukkostuuleen

Egmont aloitti kesällä 2011 uuden Pulp-nimisen pokkarisarjan. Sarjan nimi on sekä oikea että harhaanjohtava. Jos pulpia ajattelee historiallisesti, se viittaa ainoastaan tietynlaiselle paperille painettuihin, tietynkokoisiin lehtiin, joissa julkaistiin vain ja ainoastaan proosaa. Sarjakuvia oikeissa pulp-lehdissä ei juuri julkaistu. Jos taas ajattelee, että pulp merkitsee tietynlaista vanhanaikaista viihdefiktiota, niin sitten sarjan nimi on oikeampi.
Pulp-sarjan neljä aloitusteosta ovat toisaalta kaikki hyvin erilaisia. Sekaan mahtuu niin perinteistä sotasarjaa kuin uutta dekkarisarjakuvaakin. Kiinnostavimmasta päästä on englantilaisen, modernin klassikon asemaan nousseen Ian Rankinin kirjoittama yliluonnollinen rikostarina Synkkiä enteitä (2009) - sen pääosassa on Alan Mooren luoma yliluonnollisiin asioihin erikoistunut John Constantine. Synkkiä enteitä on paikoitellen kiinnostava satiiri tositelevision maailmasta, jonka keskeistä juonenkäännettä en tässä halua paljastaa. Riittänee, kun totean, että John Constantine pääsee kurkistamaan erikoisen tv-ohjelman taustoihin. Realistisista poliisiromaaneistaan tunnettu Rankin ei aivan tunnu olevan kotonaan rajun fantasia- ja kauhumateriaalin kanssa, mutta Werther Dell'Eteran kuvitus luo hyvin tunnelmaa. Miinusta siitä, että joitain henkilöitä on hankala erottaa toisistaan.
Synkkiä enteitä oli alun perin osa DC:n Vertigo Crime -sarjaa, jonka muistakin osista toivottavasti päästään Suomessa nauttimaan. Kiinnostavimpia olisivat Jason Starrin käsikirjoittama The Chill sekä Brian Azzarellon kirjoittama Filthy Rich.
Fantasian puolelle vihjaa skottilaisen tartan noir -kirjoittajan Denise Minan Vakavasti sairas perhe, jonka nimen suomennos ei ole aivan toimiva: A Sickness in the Family olisi luontevammin kai ollut "Sairautta suvussa". Antonio Fuson hieman kliinisesti kuvittama tarina kertoo kylläkin vakavasti sairaasta perheestä, jossa oikein mikään ei tunnu toimivan: äiti pettää perheen isää, isä on kusipää, joka ei välitä lapsistaan tuon taivaallista, poika William käyttää heroiinia muiden tietämättä, tytär on katkeroitunut, kun isä ei tue hänen bisnesideoitaan, perheeseen otettu isoäiti on narsistinen hahmo, joka käyttää harvat repliikkinsä muiden kiusaamiseen.
Tarinaa kertoo perheeseen adoptoitu teini-ikäinen poika, joka epäilee moneen otteeseen, että perhettä riivaa 1600-luvulla paikalla hirtetyn noidan kosto. Minan käsikirjoitus on kuitenkin kiinnostavampi. Lopetus on taitavan pirullinen.
Rankinin ja Minan tarinoita maailmallisempi on uutteran tekstinikkarin Max Allan Collinsin kirjoittama Matkalla kadotukseen (2003-2004). Se jatkaa ja syventää Collinsin kirjoittaman, elokuvanakin tunnetun Road to Perditionin tarinaa ja tarjoilee tuokiokuvia kostoa hautovan palkkatappaja Michael O'Sullivanin ja tämän esiteini-ikäisen pojan matkan varrelta. Collinsin tarina on varmaa jälkeä, jossa vauhdikkaita toimintajaksoja tasapainottavat lyhyet ja koskettavat hetket, kun isä ja poika tajuavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Kolmen eri piirtäjän käyttö eri tarinoissa tuo vaihtelua, vaikka tyylillisesti tekijät eivät paljon eroa toisistaan.

Collinsin perinnetietoisuutta kuvaa, että kaksi jaksoista on nimetty klassisten noir-rikostarinoiden mukaan: keskimmäinen tarina, "Sanctuary" (suomeksi "Pyhättö") viittaa William Faulknerin Kaikkein pyhimpään, viimeinen jakso "Detour" (suomeksi "Sivuraide") Edgar G. Ulmerin 40-luvun B-elokuvaan.

Italialaista käyttösarjakuvaa Pulp-sarjassa edustaa Andrea Venturin kirjoittama ja Jose Ortizin, Giuseppe Barbatin ja Bruno Ramellan piirtämä Ukkostuuli. Ukkostuuli eli Magico vento on alun perin alkanut vuonna 1997, sarjan idea on yhdistää kauhua ja fantasiaa perinteisiin länkkärimaisemiin. Ukkostuulen tarina muistuttaa hiukan Ken Parkerin suurta tarinakaarta, jossa valkoinen mies saa muistinmenetyksen ja hänet otetaan intiaaniheimon pariin. Intiaanit näkevät valkoisessa sotilaassa taikavoimia, josta hän itse on ollut autuaallisen tiedoton. Ukkostuuli selvittää kirjan kolmessa tarinassa mm. ihmissuden arvoituksen. Hyvin tehdyn sarjakuvan lukemista haittaa huomattavasti liian pieni sivukoko - Ukkostuuli olisi sietänyt tulla julkaistuksi Tex Willerien kanssa samassa koossa eikä pienessä pokkarikoossa.
Pulp-sarjan kaksi muuta kirjaa ovatkin sitten jo hyvin retrohenkisiä - vai pitäisikö käyttää sanaa "vintage", sen verran vanhasta kamasta on kyse. Piirtäjäveteraani Ian Kennedyn kuvittamat tarinat Valttiässä-opuksessa ovat perinteistä suoraviivaista Korkkari-kamaa, jossa kerronnan nyansseilla ei juuri pelata. Kennedy on taitava piirtäjä, joka on parhaimmillaan ilmataistelukohtauksissa, mutta nimettömät käsikirjoitukset eivät päätä huimaa. Tarinat ovat vuosilta 1963-1968.
Vielä vanhempaa nostalgiaa tarjoaa Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Robin Hood oli yksi brittiläisen Thriller Picture Library -sarjan vakiosankareista, jonka seikkailuja julkaistiin Suomessa omana lehtenään. Thriller Picture Library ilmestyi vuosina 1951-1963 ja Sherwoodin metsäsissin tarinat sijoittuvat sarjan alkupuoliskolle. Ne ovat yllättävän realistista seikkailua, jossa normannien ja saksien väliset taistelut sekä kuninkaalliset vehkeilyt ja välienselvittelyt ovat tärkeämpiä kuin Robin Hoodin jousiammuntataidot. Marian-neitoakaan ei ole mailla halmeilla - tosin yhdessä tarinassa esiintyy merihirviö.
Egmontin Pulp tarjoaa helposti luettavaa viihdesarjakuvaa mukavassa pokkarikoossa. Vanhoja sarjoja lukiessa kaipaa tosin kompleksisempaa luettavaa. Maailmalta löytyisikin varmasti uutta pulp-henkistä sarjakuvaa, kuten vaikkapa Brian Azzarellon kirjoittama 100 Bullets. Sen tarinahan jäi suomeksi pahasti kesken henkiinherätetyssä ja saman tien kuopatussa Agentti X9:ssä.
Juri Nummelin

Ian Rankin - Werther Dell'edera: Synkkiä enteitä. Suom. Jouko Ruokosenmäki. 214 s.
Max Allan Collins - José Luis Garcia-Lopez - Steve Lieber - Josef Rubinstein: Matkalla kadotukseen. Suom. Anssi Alanen. 288 s.
Ian Kennedy: Valttiässä. Suom. Moog Konttinen. 234 s.
Patrick Nicolle - Reg Bunn: Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Suom. Moog Konttinen. 256 s.
Denise Mina - Antonio Fuso: Vakavasti sairas perhe. Suom. Asko Alanen. 176 s.
Gianfranco Manfredi, José Ortiz, Guiseppe Barbati ja Bruno Ramella: Ukkostuuli. Suom. Moog Konttinen. 288 s.

Artikkeli ilmestynyt aiemmin lyhyemmässä muodossa Sarjainfossa. Kirjoittajan laiskuuden ja hajamielisyyden vuoksi katsauksesta jää puuttumaan Vince Locken ja John Wagnerin Väkivaltainen tausta -teoksen arviointi. Sarjassa on näköjään julkaistu myös Tex Willeriä.

Teräsmiehen fetissit

2011-12-22T12:07:00.000-08:00

Joe Shusterin salatut vaiheet.

Mitä tapahtui Joe Shusterille, Teräsmiehen piirtäjälle, kun sensorit kävivät sarjakuvien kimppuun 1940-luvulla ja väittivät, että Teräsmies, Mustanaamio ja muut supersankarit edustivat fasismia ja väkivaltaisen voimankäytön ihailua?
Frederic Werthamin, Sterling Northin ja muiden kasvattajien kampanja oli menestyksekäs: Joe Shusterin työt loppuivat. Pelätessään jatkuvaa julkista mustamaalausta Teräsmiehen kustantaja DC Comics ei enää uudistanut Jerry Siegelin ja Shusterin sopimusta. Shuster putosi tyhjän päälle, kun hänelle ja Siegelille ei enää maksettu minkäänlaisia rojalteja, vaikka kustantaja repi rahaa heidän kehittelemästään hahmosta. Lisäksi myöhemmin elokuvatuottajana tunnettu Albert Zugsmith, joka toimi sodan jälkeen Siegelin ja Shusterin lakimiehenä, epäonnistui pahan kerran tekijöitä puolustaessaan - tai myi heidät kulissien takana ja sai siitä DC:ltä hyvät rahat.
On jotain ironista siinä, että esimerkiksi Wertham - amerikkalaisittain vasemmistolainen älykkö - piti Teräsmiestäkin sadistisena ja perverssinä: sarjakuvien "kuvitukset ovat [--] perverssejä. Eniten he keskittyvät erityiseen perversioon, nimittäin sadismiin. Sadismi määritellään taipumukseksi 'saada seksuaalista kiihotusta tuskan aiheuttamisesta tai sen todistamisesta'", hän totesi naama peruslukemilla.
Ironista tämä on sen takia, että mustamaalauskampanja aiheutti sen, että Joe Shuster ryhtyi rahapulassa tekemään kuvituksia sadomasokistisiin lehtiin, joiden materiaali on vielä tänäkin päivänä melko hardcorea - lukuun ottamatta sitä, että täyttä alastomuutta ei kuvituksissa nähdä. Veitsien ja piiskojen heiluessakin naisilla pysyvät alusvaatteiden riekaleet omituisesti päällä. Useimmiten - on kuvissa alastomiakin naisia, mutta yleensä kuvattuna häveliäästä kuvakulmasta.
Sarjakuvahistorioitsija, tuottelias kirjantekijä Craig Yoe on löytänyt nämä Shusterin fetissi- ja sadomasokuvitukset ja toimittanut niistä kirjan Secret Identity. Se on silmiä avaavaa - monessakin mielessä - luettavaa, joka onnistuu kohtuulliseen sivumäärän upottamaan paljon monenlaista: tarinaa vapauden valtakunnan, Yhdysvaltain kovasta sananvapauden rajoittamisesta, anekdootteja Joe Shusterin elämästä ja urasta, Teräsmiehen luomisesta, Yhdysvaltain absurdista rikoshistoriasta sekä tietysti Shusterin hienoa viivaa. Kaikki Shusterin luomat fetissikuvitukset on painettu kirjaan ja osa niistä on todellisella ammattitaidolla luotua kuvaa, josta näkee, että Shuster saattoi hyvinkin tietää kuvitusten aiheesta enemmän kuin mitä äkkiseltään luulisi. Piirustukset myös tunnistaa Shusterin tekemiksi, vaikka ne ovatkin signeeramattomia, ja monet hahmot muistuttavat hyvin paljon Teräsmiehen henkilöitä, aina Lex Luthoria myöten.
Mitä nämä lehdet sitten olivat? Nights of Horror -nimistä yksinkertaisesti painettua lehteä ilmestyi kuusitoista kappaletta vuonna 1954. Lehdet olivat painoasultaan amatöörimäisiä, teksti esimerkiksi oli kirjoitettu koneella latomisen sijasta. Tarinat olivat usein rikosaiheisia ja ne noudattivat ajan pulp-lehtien dekkareiden stereotypioita kovaksikeitetyistä yksityisetsivistä ja kohtalokkaista naisista. Mistään pehmopornosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan todellisista kidutuksista, eksplisiittisistä ruoskimisista, pahoinpitelyistä ja sähköiskujen antamisesta.

Nights of Horroria julkaisi Malcla-niminen lyhytikäinen kustantaja, jonka osakkaat olivat kirjapainon omistaja Eugene Maletta sekä mies nimeltä Clancy. Clancy - jonka etunimi jää ilmeisesti loppuiäksi salaisuudeksi - kirjoitti tarinat itse salanimien suojissa (mm. Rod Lashwell ja Wood LaCrosse). Maletta kertoi myöhemmin, että Clancy ehdotti hänelle diiliä, jossa miehet jakaisivat tulot puoliksi. Maletta ei osannut aavistaa joutuvansa poliisin kiinnostuksen kohteeksi.
Kävi nimittäin niin traagisesti, että syksyllä 1954 New Yorkia terrorisoiva poikajoukko ilmoitti innoituksekseen juuri Nights of Horror -lehdet. Neljän juutalaisen (!) teini-ikäisen muodostama jengi kidutti ja lopulta tappoi ihmisiä, koska katsoi sen heidän oikeudekseen. Jengin johtaja Jack Koslow sanoi Hitlerin olleen oikeassa ja että suuri osa ihmisistä oli alhaista rotua, joka sietikin kuolla. Hitler-viikset itselleen kasvattanut Koslowia kutsuttiin otsikoissa "Boy Hitleriksi". Jengiä kutsuttiin "Thrill Kill Kidseiksi".
Nights of Horror -kytkös paljastui Frederic Werthamin suorittamissa keskusteluissa Koslowin kanssa. Koslow sanoi Werthamille, että he ottivat ideoita suoraan lehden sivuilta, kuten kohtauksen, jossa uhri pakotetaan suutelemaan pahoinpitelijän saappaita potkujen välissä.
Kammottava välikohtaus sai New Yorkin pormestarin vaatimaan lehtikioskien siivoamista. Kirjapainoja ratsattiin - ja ratsian kohteeksi joutui myös Eugene Malettan kirjapaino. Suurin osa Nights of Horror -lehteä tuhottiin. Osaa myytiin yhä uusilla kansilla, osa ilmeisesti käyttämättä jääneestä materiaalista julkaistiin uusilla nimillä (yksittäisiksi jääneet julkaisut Hollywood Detective ja Rod Rule).
Joe Shuster oli jälleen jäänyt ilman työtä. Hän kuvitti muutamia ajan pila- ja miestenlehtiä fetissihenkisillä piirustuksilla (näistä on muutama esimerkki Yoen kirjassa). Shuster eli köyhyydessä ennen kuin Richard Donnerin ohjaama Teräsmies (1978) sai aikaan kohun siitä, ettei hahmon keksijöille ollut maksettu mitään. DC myöntyi maksamaan heille rojalteja ja lupasi huolehtia myös muun muassa terveyskuluista. Joe Shuster kuoli 1992.
Juri Nummelin
Craig Yoe: Secret Identity. The Fetish Art of Superman's Co-Creator Joe Shuster. Abrams Comics 2009. 159 s.

Kylmä paikka sydämessä

2011-12-22T11:42:00.000-08:00

Tom Piccirillin tiukka noir-jännäri.

Amerikkalainen Tom Piccirilli on 1990-luvun alusta kirjoittanut ja lukuisia palkintoja voittanut kauhukirjailija, jonka teoksia on ilmestynyt niin pieniltä nyrkkipajoilta kuin isoilta taloiltakin, kuten Pocket Booksilta ja Leisurelta. Suuri osa Piccirillin teoksista on ilmestynyt pokkareina, sekä perinteisinä kioskikokoisina että isompina ns. trade paperbackeina. Piccirillin lajityyppeihin kuuluu myös länkkäri, kuten todistaa kulttimaineessa oleva synkkä Grave Men (2002).
Piccirilli on 2000-luvun aikana debytoinut myös rikoskirjailijana. The Cold Spot (2008) mahtui hyvin sekaan muiden saman ajan keikkakuskeista kertovien romaanien sekaan - Duane Swierczynskin Keikkakuski eli The Wheelman (2007, suom. 2009) ja James Sallisin Drive eli Kylmä kyyti (2005, suom. 2009) ovat erinomaisia vertailukohtia, eikä Piccirillin romaani kärsi vertailussa ollenkaan.
The Cold Spot alkaa tylysti: päähenkilö, teini-ikäinen keikkakuski Chase, katsoo vierestä, kun hänen isoisänsä, kovaksikeitetty rikollisjoukon johtaja, ampuu yhtä omista jengiläisistään päähän kesken korttipelin. Virallinen syy - tyypillä oli mikrofoni - ei tyydytä Chasea ja tämä erkaantuu isoisästään ja tämän joukoista ja yrittää elää omaa elämäänsä rauhallisesti ja rehellisesti USA:n eteläosissa. Menneisyys kuitenkin saa Chasen kiinni, ja oman elämän tragediat ajavat hänet koston tielle.
Piccirilli kirjoittaa kylmänviileästi ja tiiviisti, mutta hänen proosassaan on silti paljon tunnetta ja paloa. Lukija samaistuu Chaseen tämän oudosta elämänkohtalosta huolimatta. Loppuluvuissa lukija toivoo samaan aikaan, että kosto sekä onnistuu että epäonnistuu. Sivullisia uhreja syntyy kuin väkisin, eikä Piccirilli missään vaiheessa erehdy hehkuttamaan koston puolesta. Mikään Mack Bolan -henkinen vigilanttiromaani tämä ei missään nimessä ole.
Piccirilli on kirjoittanut The Cold Spotille kaksi jatko-osaa, joista ensimmäinen The Coldest Mile ilmestyi 2009 ja toinen, The Cold and the Dead, on vielä julkaisematta. Piccirillin muita rikosromaaneja on myös kehuttu, varsinkin Shadow Seasonia (2009), jossa inspiraationsa kadottanut kirjailija kamppailee löytääkseen uutta intoa elämäänsä.
Juri Nummelin
Tom Piccirilli: The Cold Spot. Bantam 2008.

Tarzan Israelissa

2011-12-22T11:27:00.000-08:00

Tarzan on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän Yhdysvaltojen lisäksi myös Israelissa, kaikista maailman paikoista.

Israelilaiset senttarit tuottivat 1930-luvulta aina 1960-luvulle asti yli tuhat Tarzan-kirjaa. Ilmiö on länsimaissa melko tuntematon, mutta kiehtova. Tarzanin monia ominaispiirteitä muuteltiin teksteissä melko vapaasti, eikä Burroughs tai hänen perikuntansa ikinä tiennyt asiasta yhtään mitään. Kirjat ilmestyivätkin vain hepreaksi.
Burroughsin alkuperäisiä Tarzaneita käännettiin hepreaksi ensimmäisen kerran 1930-luvulla. Sarja oli Englannin siirtomaa Palestiinassa valtavan suosittu alusta alkaen, ja hepreankielisiä plagiaatteja alkoi ilmestyä samantien. Suosituimmillaan hepreankieliset Tarzanit olivat vuosina 1954-1964 ja erityinen huippukausi olivat vuodet 1960-1961. Tuolloin ilmestyi samaan aikaan peräti kymmenen eri kustantajan eri Tarzan-sarjaa. Vaikka amerikkalaiset kustantajat eivät tienneet plagiaateista mitään, israelilaiset kustantajat saattoivat haastaa toisiaan oikeuteen plagiaattisyytösten nojalla!
Kirjoittajina oli sellaisia suosittuja israelilaisia kirjailijoita kuin Amos Keinan, joka käytti salanimeä Yovav, ja Miron Uriel, joka kirjoitti nimellä Roy Scott. Kirjat olivat yleensä lyhyitä, noin 30-40 sivua pitkiä vihkosia, eivätkä varsinaisia kirjoja. Tarzan oli Israelissa niin suosittu, että ilmestyi jopa kirjasarja, jossa seikkaili joukko Tarzan-faneja!
Useat israelilaiset Tarzan-kirjat ovat silkkaa science fictionia, ja apinain kuningas onkin yllättäen hirviöiden ja yliluonnollisten asioiden tuntija. Tarzan taistelee kirjoissa avaruuden hirviöitä vastaan ja käy muilla planeetoilla (joilla hän törmää avaruuden asukkaisiin, jotka ovat lukeneet hänestä!). Tarzan harrastaa myös aikamatkustelua, ja yhdessä kirjassa hän tappelee Godzillaa vastaan. Toisessa hän saa vastaansa vampyyriarmeijan. Taistelustaan avaruuden valloittajia vastaan Tarzan saa eräässä kirjassa Englannin kuningattarelta ritarin arvonimen. On sanottu, että paikalliset Tarzanit olivat ensimmäistä aitoa israelilaista scifiä.
Poliittisesti kiinnostavia ovat Tarzanit, joissa tämä auttaa tuoretta Israelin valtiota. Varhaisissa kirjoissa hän taistelee brittihallintoa vastaan, ja myöhemmissä hän ottaa yhteen muun muassa egyptiläisten kanssa Suezin niemimaalla. Natsit olivat myös normaalia kamaa israelilaisissa Tarzaneissa.
Israelilaiset Tarzanit ennakoivat myös steampunk-liikettä, jossa vanhoja seikkailuviihteen sankareita marssitetaan näyttämölle uusien hahmojen kanssa. Tarzan seikkailee israelilaisten kirjoittajien mukaan mm. Fu Manchun ja Draculan kanssa. Miron Urielin Roy Scott -nimellä tekemissä kirjoissa Tarzanin vastuksina on muun muassa Frankenstein ja apureina Flash Gordon ja Captain Marvel! Erikoista on se, että Tarzan kohtaa näissä kirjoissa myös sellaisia hahmoja, jotka alun perinkin olivat hänen imitaatioitaan, kuten viidakkotyttö Sheenan ja leijonapoika Kaspan.
Samaan aikaan israelilaisten Tarzan-kirjojen kanssa vastaava ilmiö nähtiin myös Syyria ja Libanonissa – Tarzan oli arabiankielisessäkin maailmassa valtavan suosittu. Arabi-Tarzaneissa nähtiin kovia stereotypioita juutalaisista – ja tietysti toisinpäin.
Vielä yksi muunnos Tarzanista oli siionistiversio nimeltään Dan-Tarzan. Hän on orpopoika, jonka kasvattaa Kalan lapsenlapsi kauan sen jälkeen kun ”oikea” Tarzan on jo kuollut (!). Dan-Tarzan taistelee Mossadin agenttina natseja vastaan ja ottaa kiinni muun muassa Adolf Eichmannin.
Onkin esitetty, että Tarzanin suosio Israelissa johtui siitä, että hahmo vetosi nuoreen juutalaisvaltioon – hahmon kautta voitiin esittää monia toiveita uudesta vapaudesta. Samalla Tarzan-tarinat olivat tuolloin ainoita mahdollisuuksia kirjoittaa tieteiskirjallisuutta, kun koko lajityyppiin muuten suhtauduttiin torjuen.
Kirjoitus perustuu Eli Eshedin artikkeliin ”Tarzan in Israel” (1999). Arabi-Tarzaneista ks. James R. Nesteby: Tarzan of Arabia, Journal of Popular Culture, 1/1981.
Juri Nummelin
(Artikkeli ilmestynyt alun perin Pulpissa 4/2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu.)

Pesäpallomurha askarruttaa

2011-12-22T11:21:00.000-08:00

Paul Austerin varhaisteos on jäntevä dekkari.

Nykyään yhden menestyneimmän amerikkalaisen nykykirjailijan Paul Austerin uran alku 1970-luvulla ei ollut paras mahdollinen. Tehtyään kaikenlaista epäonnista ja pienipalkkaista kirjoittajan sekatyötä Paul Auster päätti kirjoittaa dekkarin. Hän kertoo muistelmateoksessaan Hand to Mouth (1997) lukeneensa kovaksikeitettyjä amerikkalaisia dekkareita ja pitäneensä niistä sen verran, että päätti kokeilla onneaan. Tuloksena oli Squeeze Play -niminen pesäpalloaiheinen dekkari, jossa yksityisetsivä Max Klein selvittää entisen huippupelaajan ja nykyisen poliitikon murhan.
Austerin epäonni jatkui pitkään. Käsikirjoitus valmistui jo 1978, mutta kesti neljä vuotta ennen kuin se julkaistiin.
Kirjan julkaisi alun perin Alpha/Omega -niminen pienkustantamo, joka Austerin mukaan onnistui julkaisemaan vain kaksi kirjaa – hän ei muistelmissaan kerro, mikä toinen kirja oli. Austerinkin kirjan kanssa kustantamo oli epäonnekas: firma oli juuri menossa konkurssiin, kun Squeeze Play oli tulossa markkinoille. Austerin dekkaria saatiin hädin tuskin muutamaan kauppaan, kun firma meni nurin. Auster väittää muistelmissaan, että hänen kirjansa lojuvat vieläkin laatikoissa jossain varastossa jossain päin New Yorkia.
Alpha/Omega -painos ilmestyi 1982 ja Auster oli – jälleen kerran – menettää toivonsa kirjailijan uran suhteen. Hän koetti myydä kirjaa muille kustantamoille, ilman tulosta, kunnes 1984 hän päätti kokeilla vähempiarvoisena pitämäänsä pokkarikustantamoa Avonia. Kustannuspäätös tuli kolmessa päivässä ja Squeeze Play ilmestyi uudestaan vuonna 1984, vuotta ennen New York -trilogian ensimmäistä osaa, Lasikaupunkia.
Squeeze Play on hyvä kirja. Siitä jo huomaa, että Auster oli jo nuorena, vaikkakin tuolloin epäonnistuneena kirjailijana ammattimies. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja henkilökuvaus on onnistunutta, paikoin jopa tuoretta. Suurin ongelma on se, että Auster ei ole riittävästi selvittänyt itselleen, onko hänen sankarinsa Max Klein kovaotteinen kaveri vai pehmeä tapaajaisä. Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että Auster kirjoitti jo vuonna 1978 dekkarin, jonka päähenkilö kamppailee epäonnistuneen avioliittonsa kanssa. Nykyään tällaiset kuvaukset ovat rikosromaaneissa, myös yksityisetsiväkirjoissa, tavallisia.
Harmillisesti Auster ei muistelmateoksessaan paljasta suosikkejaan. Hän kertoo lukeneensa dekkareita paljonkin (ja niiden vaikutuksen huomaa monista hänen ”vakavammista” romaaneistaan, ei vähiten New York -trilogiasta, jossa kirjailija käyttää hyvin paljon yksityisetsivädekkarien kliseitä ja stereotypioita), mutta lukijan tehtäväksi jää arvailla, keiden kirjoittamia ne ovat olleet. Veikkaisin ainakin Ross Macdonaldia, Arthur Lyonsia ja Roger L. Simonia, mahdollisesti myös 1977 esikoisensa julkaissutta Marcia Mulleria.
Squeeze Playn kaksi ensimmäistä painosta ovat keräilykappaleita. Varsinainen ensipainos on tietysti harvinaisin – näyttää siltä, että kaikki antikvaarikauppiatkaan eivät tiedä, että Avon-painos ei ole ensimmäinen. Abebooks.comissa oli joulukuussa 2002 [silloin kun tämän artikkelin ensimmäistä versiota kirjoitettiin - toim. huom.] myytävänä yksi kappale Alpha/Omega -painosta ja sen hintapyyntö oli 2500 dollaria! Avon-painosten hinnat vaihtelivat paristakymmenestä dollarista 175 dollariin. Kirjaa ei ole ikinä julkaistu omana niteenään Paul Austerin nimellä, vaikka 1990-luvulla siitä ottivat painoksia sekä Penguin että Faber & Faber. Helposti sen lukee Austerin mainitusta muistelmateoksesta, jossa on mukana myös Austerin varhaisia näytelmiä – niissä on samanlaisia dekkariaineksia kuin Austerin myöhemmissä romaaneissakin, mutta absurdeiksi muuttuneina.
Sääli, että 1984 Suomessa ei juuri enää julkaistu kioskidekkareita. Houkuttelevaa olisi ajatella, että Squeeze Play olisi täällä käännetty vaikkapa Manhattan-sarjassa tai että Viihdeviikarit olisi ottanut sen toimintakirjojensa rinnalle.
Juri Nummelin
Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpissa 1/2003.

Pulp 2/2011

2011-09-07T08:20:00.000-07:00

Tervetuloa jälleen kioski- ja muun marginaalikirjallisuuden kummalliseen maailmaan. Tässä rikollisesti (teemaan osittain sopivasti...) myöhässä olevassa numerossa saadaan neljä juttua, joista kaksi liittyy Suuria kuvaklassikoita -sarjakuvakirjasarjaan: toinen käsittelee itse sarjaa ja sen suomennettuja teoksia, toinen sarjan kirjojen yhtä käsikirjoittajaa, scifi-legenda Otto Binderiä.

Muut jutut käsittelevät vielä kymmenen vuotta sitten trillerikirjoittajien kärkikaartiin kuuluneen Martin Cruz Smithin varhaistuotannon Nick Carter -pokkaria sekä suomalaista seksidekkaria, jossa etsivä Esko Karivaara panee kovan kovaa vasten!

Seuraavassa numerossa mahdollisesti ainakin Jerry Siegelin kadoksissa olleita sadomasopiirustuksia. Ja sitten se suuri luvattu Harri Kumpulais -juttupaketti...

Vanhat Pulp-lehden numerot täällä, täällä ja täällä.

AXE:n agentti Chilessä: Martin Cruz Smithin Nick Carter

2011-09-07T08:13:00.000-07:00

Pulpografiassa on hakusana amerikkalaiselle jännärikirjoittajalle, Gorkin puiston tekijälle Martin Cruz Smithille. Smith (s. 1942) oli aloittanut uransa jo 1970-luvun alussa, julkaisi ensiksi muutaman kovakantisen romaanin (mm. scifi-henkinen esikoisromaani The Indians Won, 1970), ja siirtyi sitten vuosikymmenen puolivälissä hetkiseksi pokkariteollisuuden pariin kirjoittaen salanimellä Simon Quinn sarjaa Vatikaanin nimiin toimivasta kansainvälisestä ammattitappajasta. Sarjaa ilmestyi kahden vuoden aikana kuusi kirjaa. Lisäksi Smith käytti samaa salanimeä myös kirjassa The Human Factor (1975), joka oli Edward Dmytrykin Kosto on minun -elokuvan (1975) romaaniversio. Myös nimellä Martin Quinn kirjoitettu The Adventures of the Wilderness Family (1975) oli elokuvan kirjaversio - pohjalla oli Suomessa Erämaaseikkailun nimellä tunnettu koko perheen seikkailuelokuva.
Smith kirjoitti näiden lisäksi myös kolme Nick Carter -sarjan kirjaa, joista kaksi on suomennettu. Pulpografiaa varten luin kirjat suomeksi, kesällä luin englanniksi The Inca Death Squadin, jonka löysin brittipainoksena savonlinnalaiselta kirpputorilta. Ensiksi epäröin, ostanko kirjaa ollenkaan, mutta nappasin sen lopulta mukaani.
Se kannatti, koska kirja on hyvä, Nick Carter -sarjan teokseksi suorastaan erinomainen.
En valitettavasti ole tarkistanut, onko Smithin kirjan suomennos lyhennetty (lähes kaikki Nick Carterini ovat laatikoissa kellarikomerossa), mutta joka tapauksessa monet kohtaukset tuntuvat englanniksi luettuna paremmilta, napakammilta. Myös Smithin harrastama poliittinen kommentointi on nasevampaa kuin suomeksi luettuna. Tai sitten olen kymmenessä vuodessa antanut anteeksi esimerkiksi Neuvostoliittoon liittyvän piikittelyn.
Smithin Nick Carter kertoo minä-muodossa omat seikkailunsa, mikä lähentää teosta kovaksikeitettyyn dekkariin. Dennis Lyndsin eli Michael Collinsin Nick Cartereissa on sama piirre. Kummatkin kirjoittajat myös pysyvät kaukana 60-luvun tyypillisistä ylilyövän humoristisista Cartereista, joissa lajityyppiparodian ohella lähinnä kisailtiin alastomien mimmien kanssa. Sitä esiintyy tässäkin, mutta Smith onnistuu tekemään jatkuvasta upeannäköisten nuorten naisten kavalkadista myös juonen kannalta olennaisen asian. Jokaisella naisella on rooli myös tarinassa. Smithin Carter lähestyy kovaksikeitettyä dekkaria myös siinä, että Carter pääsee veistelemään joitain sattuvia repliikkejä.
The Inca Death Squadin miljöökin on kekseliäs: Chile heti sen jälkeen, kun sosialisti Salvador Allende valittiin demokraattisissa vaaleissa maan presidentiksi. Nick Carter tosin toteaa pohtivansa, mahtaako maassa enää tulla toisia vaaleja. Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Augusto Pinochet teki CIA:n avustuksella vallankaappauksen, jossa Allende joko tapettiin tai teki itsemurhan. Pulpografiassa totesin ikävän jälkimaun heikentävän kirjaa huomattavasti, mutta toisaalta: mistä Martin Cruz Smith olisi voinut tietää, mitä CIA suunnitteli? Joka tapauksessa tässä näkyy vahvasti historian ironia. Smithin kunniaksi on sanottava, että vaikka Allende esiintyy pariin kertaan kirjassakin (ilman repliikkejä tosin, aina taustalla), Smith ei sano tästä mitään kielteistä.
The Inca Death Squadissa näkyy myös Smithin kiinnostus Neuvostoliittoon. Neuvostoliittolainen ministeri tulee hieromaan ystävyyttä Chilen uusien hallitsijoiden kanssa ja haluaa liennytyksen osoituksena, että AXE:n vakooja Carter tulee saattamaan häntä ja toimimaan hänen henkivartijanaan. Kyseessä on tietenkin kyyninen tapa koettaa saada Carter pois päiviltä. Kirjassa on kohtaus, jossa neuvostoliittolainen ministeri kokeilee Carteriin uutta luotiliiviä ja ampuu tätä mielettömästi konepistoolilla. Pulpografiassa pidän tätä sadistisena kohtauksena, mutta toisaalta sellainen kuuluu lajityyppiin. Totean Pulpografiassa myös, että tällaiset kohtaukset heikentävät kirjaa, mutta nyt englanniksi luettuna monet kirjan toimintakohtaukset ovat napakoita ja erittäin hyvin tehtyjä, elokuvallisia tavalla, joka ei nykyisen epäselvien, käsivaralla kuvattujen spektaakkelien aikana välttämättä tunnu ajankohtaiselta.
Entä inkat? Pulpografiassa totean, että inkatematiikka tuntuu päälleliimatulta. Sitä se on vähän alkuperäisessäkin tekstissä, mutta ehkä suomennoksesta on jätetty jotain pois, koska englanniksi luettuna teema on jäntevämpi ja oleellisempi - kyse on Maon Kiinan yrityksestä käyttää Chilen alkuperäisasukkaita torjumaan Neuvostoliiton vaikutus Allenden hallintoon. Kirjan loppupuolella on pitkä ja hyvin rytmitetty toimintakohtaus, jossa Nick Carter kohtaa inkasoturin muinaisilla raunioilla. Smith tarjoilee kohtauksessa vielä rajun yllätyksen.
Toisaalta Smith tuntuu jättävän inkatematiikan vähän turhan nopeasti, kun loppu tulee. Pitkän tappelukohtauksen jälkeen inkoja ei käytännössä juuri mainita. Toisaalta inkojen läsnäolo kuitenkin kertoo siitä, että Smith on koko tuotantonsa ajan ollut kiinnostunut Amerikan alkuperäisasukkaista.
The Inca Death Squad on kiinnostava osoitus kahdesta asiasta: ensinnäkin tällaiset sarjakirjatkin kannattaa lukea alkukielellä, vaikka niiden maine on huonompi kuin muiden kioskikirjojen, ja toiseksi se kertoo, miten kirjailija voi käyttää tällaista alustaa hyväkseen opetellessaan ammattiaan. Smithin kerronta ja tyyli ovat tässä jo varmoja, mutta vasta kioskikirjansa kirjoitettuaan hän todella löi itsensä läpi. Vuonna 1979 ilmestyi lepakkokauhua ja intiaanitematiikkaa yhdistävä Yön siivet, Gorkin puisto kaksi vuotta myöhemmin. Smith kirjoittaa edelleen, mutta suomalaiset kustantajat näyttävät unohtaneen hänet. Smithille ei ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua!
Juri Nummelin

Suuria kuvaklassikoita -sarja

2011-09-07T08:02:00.000-07:00

70-luvun kuvitettuja klassikoita

Kuvitetut klassikot ovat pitkään ollaan lähinnä naureskeltuja yrityksiä saada nuoret lukemaan kirjallisuuden klassikoita, joihin he eivät muuten tarttuisi. Tulokset ovat usein olleet vähän mitä sattuu, mutta kansanvalistuksellinen idea on edelleen hyvä. Kiinnostavia uudempia kuvitettuja klassikoita tarjosi Atlantic-kustannuksen lyhytaikainen Suuria kuvaklassikoita -sarja 1970-luvun lopusta.

Sarjassa ilmestyi suomeksi vain viisi kirjaa, mutta alkuperäinen, amerikkalaisen Pendulum Pressin sarja oli kunnianhimoinen ja pitkäikäisempi. Siinä ilmestyi muun muassa sovitus Stephen Cranen Punaisesta kunniamerkistä ja Melvillen Moby Dickistä - toisaalta samat kirjat oli toteutettu sarjakuviksi myös vanhassa Kuvitettuja klassikoita -sarjassa. Sarjan toimittajana ja yhtenä tekijänä oli jo 1930-luvulla Fleischerin veljesten animaatiostudiossa aloittanut Vincent Fago, joka oli työskennellyt sodan aikaan Marvelilla Stan Leen ollessa rintamalla.
Suomessa sarjaa julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet, mutta sarjaa edelsi yksi Atlantic-kustannuksen nimiin pantu kirja, H. G. Wellsin Näkymätön mies, joka kulkee pelkästään sarjanimellä "Klassikko". Atlantic oli kustantamo, jonka perustivat Williams-kustantamon työntekijät sen jälkeen kun Semic oli ostanut Williamsin. Atlantic toimi Ruotsissa pitkään, mutta Suomessa se sulautui nopeasti Lahtisen Lehtimiehiin.

Wellsin tieteis- ja kauhuromaanin yhdistelmän sarjakuvaksi ovat sovittaneet käsikirjoittaja Otto Binder sekä kuvittaja Alex Nino (kirjassa nimi on ilmoitettu väärin muodossa Vino). Nino on filippiiniläinen kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka aloitti uransa kotimaassaan 1960-luvulla ja päätyi tekemään töitä amerikkalaisille sarjakuvakustantajille. Ninon tyyli on taitavaa ja plastista - näkymättömän miehen liikkeet ovat kuin vesilammikoiden liikehdintää ilmassa yhtenä massana. Nino melkein herkuttelee: sikarin savu kulkeutuu näkymättömän miehen keuhkoihin... Lopussa Griffinin palautuminen ihmisen muotoon on ajanmukaisesti lähes psykedeelinen. Otto Binderin käsikirjoitus säilyttää Wellsin lyhyen romaanin tapahtumat lähes sellaisinaan, mutta vähentää kirjaa heikentävää taipumusta farssimaiseen toimintaan.
Alexander Dumas'n Kolmen muskettisoturin seikkailuita on niinikään Ninon kuvittama, kirjoittajana on Naunerle Farr. Farr teki Pendulumille lukuisia muitakin klassikkosovituksia ja on muutenkin kunnostautunut nimenomaan nuorille lukijoille tehtyjen klassikkomuunnelmien kirjoittajana.

Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli varsinaisen sarjan toinen kirja, jälleen Otto Binderin käsikirjoittama, mutta nyt kuvittajapari Romy Gamboan ja Ernie Patricion kuvittama. DC Comicsista tutut, mutta melko nimettömiksi jääneet kuvittajat ovat eniten innostuneet merenalaisista näkymistä, joista tarjotaan monia kollaasimaisia panoraamoja. Kapteeni Nemon sukelluslaiva on hahmotettu Vernelle uskollisesti. Ihmishahmot ovat sen sijaan hiukan jäykkiä ja elottomia. Otto Binderin käsikirjoitus Vernen toiminnan täyteisestä, mutta jaaritellen kerrotusta romaanista on nasevasti toteutettu, kohtaukset eivät juuri sivua pidempään kestä.
Kolmantena kirjana sarjassa ilmestyi Mary Shelleyn Frankensteinin hirviön sovitus. Huomattavasti totutuista versioista poiketen käsikirjoittajana toiminut Otto Binder säilyttää Shelleyn kirjan juonen aina lopun monivuotista, Pohjoisnavalle päätyvää takaa-ajoa myöten. Shelleyn kirja nousee apokalyptisiin visioihin ja filosofiseen pohdiskeluun, mutta tästä ei Binderin käsikirjoituksessa ole paljon jäänyt jäljelle - ehkä hyvä niin. Kuvittajana on Alex Ninon tavoin filippiiniläinen Nardo Cruz, jonka hahmottama Frankensteinin hirviö lähenee James Whalen klassisen elokuvan näkyjä.
James Fenimore Cooperin Näkymätön mohikaani oli taas Naunerle Farrin sovittama. Kuvittajana oli Frankensteinista tuttu Nardo Cruz, joka oli hänkin työskentellyt DC:lle. Ehkä eteläamerikkalaiset ja aasialaiset kuvittajat tekivät töitä halvemmalla... Kaikki olivat varmasti myös tehneet yhteistyötä Binderin kanssa, kun tämä työskenteli DC:lle.
Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjat ovat ammattitaitoista, joskin intohimotonta työtä, josta näkee Otto Binderin käsikirjoittajan tottuneen rutiinilla tuottamaan hyvää jälkeä. Mitään olennaista kirjoista ei ole jätetty pois, ja varsinkin Shelleyn Frankensteinin kohdalla pitäytyminen alkuperäistekstissä miellyttää, vaikka Shelleyn ratkaisut aika erikoisia ovatkin.
Kirjoissa on myös naiiveja elementtejä, kuten lukijoille suunnatut kysymykset kirjojen lopussa: "Miten Arronax joutui Nautilukselle?" Kirjoissa on myös kehoituksia painaa tarinassa esiintyneitä sanoja mieleen: harppuuna, merisaukko, napapiiri.
Erityisen naurettavia ovat kirjailijoiden muotokuvat, jotka on tehnyt selvästi joku muu kuin varsinaisen tarinan kuvittaja. Tiedä vaikka ne olisi tehnyt joku suomalainen kuvittaja vain näitä käännöksiä varten.
Kaikkia Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjoja heikentää huono painoasu ja harmaa paperi. Lisäksi kirjailijoista tehdyt muotokuvat ovat muuta graafista asua huonompia, joissain suorastaan kamalia. On vaikea uskoa, että sarjan opukset olisivat innostaneet 70-luvun lopun nuorisoa tarttumaan näihin kirjoihin. Moni ei varmaankaan edes lukenut näitä sarjakuvia, sen verran lyhyen aikaa sarja ilmestyi.
Jatkoa piti tulla, ainakin kuuden kirjan verran. Seuraavien teosten ilmoitettiin ilmestyvän: Tri Jekyll ja Mr Hyde, Huckleberry Finn, Moby Dick, Notre Damen kellonsoittaja, Gulliverin matkat (tuskin koko kirja kuitenkaan!) ja Dracula. On jollain tavalla harmi, että sarja jäi viiteen kirjaan, vaikka monenkaan sarjakuvaharrastajan mielissä nämä tuskin kangastelevat minään tavoiteltavina merkkiteoksina. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Käsikirjoittaja Suurten kuvaklassikoiden takana: Otto Binder

2011-09-07T07:06:00.000-07:00

Otto Binder on suomalaiselle lukijakunnalle tuntematon nimi, mutta hänellä oli pitkä ja vaikutusvaltainen ura niin science fiction -kirjallisuuden kuin sarjakuvankin puolella.

Otto Binder (1911-1974) syntyi Itävallasta muuttaneeseen perheeseen Michiganissa. Perheessä oli lukuisia lapsia, joista veljet Earl ja Jack jakoivat Oton kirjalliset harrastukset. Yhdessä Earlin kanssa Otto myi ensimmäisen novellinsa: vuonna 1930 Amazing Stories -lehti osti tarinan "The First Martian". Se ilmestyi tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin salanimellä Eando Binder. Salanimi oli muodostettu veljesten etunimien ensimmäisestä kirjaimesta ja "and"-sanasta. Myöhemmällä urallaan Otto Binder käytti samaa salanimeä, vaikka kirjoittikin käytännössä yksin ja Earl työskenteli veljensä agenttina.

Otto kirjoitti 1930-luvulla kahdelle tärkeälle päätoimittajalle, Mort Weisingerille, joka teki Thrilling Wonder Storiesia, ja Ray Palmerille, joka oli Amazing Storiesin päätoimittaja. Jälkimmäiseen lehteen Otto loi Adam Link -sarjan, jossa seikkailee inhimilliset tunteet kehittävä robotti. Sarjan aloittanut novelli "I, Robot" teki suuren vaikutuksen nuoreen Isaac Asimoviin, joka käytti Binderin kehittämiä ideoita hyväkseen. Asimovin tunnettu robottiaiheinen kirja I, Robot (1950) sai tosin nimensä Asimovin vastustuksesta huolimatta.
Otto Binder jatkoi 1939 sarjakuvien pariin. Hän meni töihin Fawcett-kustantamolle, joka oli juuri aloittanut oman sarjakuvalinjansa, ja kirjoitti käsikirjoituksia yksittäisiin jaksoihin. Vuoden kuluttua Binderille annettiin Fawcettin lippulaivan, Captain Marvelin käsikirjoittaminen. Binder kirjoitti myös Dime Action Books -sarjaan kuuluneen miniromaanin Return of the Scorpion (1941), jossa niinikään seikkaili Captain Marvel. Kirjan pääpahis oli peräisin vuonna 1941 valmistuneesta Republicin tuottamasta sarjaelokuvasta The Adventures of Captain Marvel.
Binder työskenteli Fawcettille 12 vuotta ja kirjoitti lähes tuhat käsikirjoitusta. Lisäksi Binder loi useita hahmoja, kuten Mary Marvel ja Mr. Mind. Binder kirjoitti myös lukuisia täytetarinoita, joita sarjakuvalehdissä tuolloin julkaistiin - proosan tarjoaminen sarjakuvien välissä mahdollisti lehtien postittamisen pienemmillä postikuluilla.
Fawcettin lisäksi Binder työskenteli muillekin sarjakuvakustantamoille, kuten Quality Comicsille, jolle hän loi mm. Kid Eternity -hahmon vuonna 1942, ja Timely Comicsille, jolle hän loi Captain Wonderin (ensiesiintyminen Kid Comics -lehdessä 1943). Archie Comicsin Black Hood oli niinikään Binderin käsialaa.
Vuonna 1948 Binder meni töihin National Periodic Publicationsiin, josta tuli myöhemmin DC Comics. Binder loi monia Teräsmiehen sivuhenkilöitä, mutta tärkein oli varmasti Terästyttö. Supergirl nähtiin ensimmäistä kertaa Action Comics -lehdessä vuonna 1959.
Binder oli vakaa ufouskovainen ja oli sitä mieltä, että Maan nykyihmiset ovat sekoitus ihmistä ja ulkoavaruuden olentoja. Binderin tärkeimmät teokset tällä alalla ovat Unsolved Mysteries of the Past (1970) ja Mankind Child of the Stars (1976; postuumisti Max Flindtin loppuunsaattamana). Binder yritti myös julkaista 1960-luvulla aiheeseen liittyvää lehteä, Space Worldia. Hän kertoi myöhemmin haastatteluunsa haaskanneensa lehteen kaikki sarjakuvien käsikirjoittamisesta saamansa rahat. Lehti ilmestyi 16 numeron ajan ja tuotti jatkuvasti tappiota. Binderin kiinnitettyä talonsa perheeseen iski tragedia: 14-vuotias tytär kuoli auto-onnettomuudessa. Binderin oli pakko palata sarjakuvabisnekseen.
Viimeiset sarjakuvat, jotka hän käsikirjoitti, olivat Pendulum Publicationsin julkaisemat klassikkokirjojen sovitukset.
Vuonna 2004 Binder valittiin Comic Book of Hall of Fameen.
Juri Nummelin

Supisuomalainen seksidekkari

2011-09-07T06:37:00.000-07:00

Esko Karivaara in full action

Suomalainen seksidekkari ei ole kovin kummoinen lajityyppi eikä sillä ole ollut useitakaan harjoittajia, vaikka varsinkin Yhdysvalloissa seksipokkarien ja rikoskirjallisuuden yhdistäminen on ollut yleistä hupia.
Harvoja aitoja kotimaisia alan opuksia on nimettömän kirjoittajan Kova kovaa vasten, jota mainostetaan kannessa "KOTIMAINEN seksidekkari!" Kirja ilmestyi vuonna 1979 Nykylehtien julkaiseman Seksisarjan neljäntenä osana.
Kova kovaa vasten on sekä aito dekkari että aito pornokirja: siinä selvitetään rikosta ja naidaan eikä vain tehdä jompaakumpaa. Päähenkilönä on yksityisetsivä Esko Karivaara, joka työskentelee Ukko Romppasen toimistossa. Karivaaralla on vakava suhde nuoren naisen Stinan kanssa, mutta kun hänet pannaan (sic) Ruotsin-laivalle tarkkailemaan salasuhteista epäiltyä Arvo Uotilaa, hän ei juurikaan epäröi tarttua tilaisuuteen, kun paljastuu, että Uotilalla todella on seurassaan nuoria hyvännäköisiä naisia. Kirjassa on ennen sivua 40 jo kaksi pitkää panokohtausta, joista jälkimmäisessä Karivaara pääsee pukille Arvo Uotilan naisten kanssa.
Viereisessä huoneessa paneskelee epäilyttävä Arvo, joka näyttäisi lopulta liikuskelevan kansainvälisten terroristien keskuudessa. Karivaara joutuu Tukholmassa näiden kanssa tekemisiin - seuraa kirjan ainoa varsinainen toimintakohtaus, johon ei liity seksiä, kun Karivaara pannaan kylmään tyrmään, josta hän pääsee pakenemaan nokkeluudensa avulla. Takaa-ajo katkeaa yllättävään paneskeluun ystävällismielisen tuntemattoman kanssa.
Loppupuolella kirja hajaantuu aivan liikaa, vaikka alkupuoli kulkeekin eteenpäin sukkelasti ja rikosjuontakin kuljettaen. Kuka ikinä kirjailija onkin, hän on ammattimies, mutta tällä kertaa hän ei ole välittänyt pitää kiinni pääasiasta, vaikka loppukliimaksissa (sic) onkin rutkasti tavaraa ja esiintyy jopa ammuskelua konepistooleilla. Missään vaiheessa ei synny kunnollista vaikutelmaa siitä, että näistä kansainvälisistä terroristeista pitäisi huolestua. Mutta se ei nyt tietysti ole tällaisen kirjan pääpointti.
Kirjoittajan käyttämä kieli tarjoaa kuitenkin parhaat viihdykkeet, jos ei varsinaisista seksikohtauksista välitä. Kieli on nimittäin värikästä, välillä liiankin, mikä tietysti kuuluu lajityyppiin, jossa pitää rehennellä ja käyttää mahdollisimman monta synonyymiä. Pari sitaattia:
"Ritva kääntyi sylissäni ja tunsin kuman suun hotkivan palikkani suppuunsa, uppoavan sinne kuin ei mitään, ja kuitenkin paljon. Suu mussutti mutteriani ja kuola kasteli pussistoa parhaansa mukaan. Tuire tuntui ryhdistäytyneen ja rokotti kilpaa kanssani Ritvan haarusta, jossa sormemme kohtasivat ja kuin hyväillen kietoutuivat toisiinsa hetkeksi."
"Kankesin Ritvan kontalleen ja ohjasin rääkätyn kikulini hänen paisuneeseen vakoonsa. Tuiren heppoisista vastalauseista huolimatta ja aloitin villin ratsastuksen kuin yksinäinen kostaja Coltti tanassa. Olin pääsemässä passeliin vauhtiin kun tunsin hetkeksi unohtuneen Tuiren tunkevan sormeaan ahteriini. Ähkäisin pahasti ja painalsin kankea Ritvaan saadakseni hommelit saletiksi. Tuire kuurasi revassani ja arvelin sen hakeneen niveat omastaan."
"Hänen herkullisen pyöreä takamuksensa souti aisassani kuin olisimme kilpakaksikko ja menossa Euroopan ennätykseen ja Karppiset ym. olisivat pahvia!"
"Hetken kuluttua hän huohotti lähestyvästä orgasmista kuin painevimmattu höyrykattila."
Mutta kuka Kova kovaa vasten -kirjan on tehnyt? Veikkaus kuuluu, että sen on tehnyt joku Nykylehtien rivitoimittaja tai vakiavustaja. Toisaalta houkuttelisi ajatella, että sen on tehnyt joku "oikea" kirjailija välityönä varsinaisten kirjojensa välissä. Katse voi kääntyä vaikka Hannu Salamaan, jolla on ollut sekä kiinnostusta pornografiaan että dekkareihin (pahamaineinen Aki Rautala -trilogia, 1995-1996), härskeillä sanoilla leikittelystä puhumattakaan. Kirjojen toimittajaksi on merkitty E. Leikoski, joka on edelleenkin mainos- ja graafisella alalla toimiva Erkki Leikoski. Hän saattaa hyvinkin olla tämän kirjan tekijä, mutta ilman todistusaineistoa paino on sanalla "saattaa".
Kirjaan on upotettu yksi ilmeinen vihje. Loppupuolella käydään etsivätoimiston pomon Ukko Romppasen mökillä. Seuraa kiinnostava kohta: "Kirjahylly oli pykätty katkaistusta tervatusta soutuveneestä, jonka kaarien väliin oli lyöty hyllylaudat ja joilla tomuttui merialan kirjallisuutta, joukossa omistuskirjoituksin varustettuja HELGE HEIKKISEN teoksia, joita ukko piti arvossa." (versaali alkuperäinen)
Helge Heikkinen (1910-1997) oli merimies ja merikirjailija, joka on hyvinkin saattanut vanhoilla päivillään kirjoittaa seksikirjan. Tai sitten ei.
On tietysti mahdollista, että kohdassa halutaan ainoastaan kunnioittaa Heikkisen elämäntyötä. Mene ja tiedä. Erikoisen kirjahyllyn kuvaus voi viitata myös johonkin todelliseen kirjahyllyyn. Mutta kenen?
Juri Nummelin

Vuoden ensimmäinen Pulp!

2011-03-08T03:52:00.000-08:00

Tervetuloa Pulp-vuoden 2011 ensimmäiseen numeroon! Numerossa on kaksi juttua amerikkalaisesta dekkarikirjailijasta J.T. Ellisonista, jonka uraa Pulpin toimitus on seurannut yhdestä tietystä syystä: Pulpin sisarlehden Iskun pikkuvelipuoli Ässä julkaisi aikoinaan yhden Ellisonin vanhan pikkunovellin - jo ennen kuin Ellisonin dekkareita ruvettiin kääntämään suomeksi! Jutut löytyvät täältä ja täältä.

Numeron kolmas juttu käsittelee alkuperäisten pulp-kirjailijoiden tulonmuodostusta ja sitä myyttiä, että kaikki pulpsterit olivat köyhiä ja raihnaisia. Juttu on aiemmin ilmestynyt painetussa Pulp-lehdessä (missä numerossa, sitä toimitus ei enää osaa sanoa).

Ensi numerossa saamme laajan katsauksen monialaisen kirjoittajan ja kustantajan Harri Kumpulaisen elämään ja tuotantoon! Tätä ei kannata missata!

"Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara"

2011-03-08T03:45:00.001-08:00

J.T. Ellisonin haastattelu

Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit naispäähenkilöstä?

Kyllä. Aivan alusta saakka halusin, että minun kirjoissani olisi vahva naispäähenkilö, henkilö, joka olisi vahva olematta huomiohakuinen, joka saisi vertaistensa kunnioituksensa, mutta ei pelolla, vaan sen takia, että hän on ansainnut sen. Naispuolinen Lucas Davenport, se oli minun tavoitteeni. Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara. Syvemmällä tasolla näen Taylor Jacksonin Athenena, Nashvillen soturijumalattarena. Hän on sen kaupungin suojelija kaikin tavoin. Sankari.

Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada vahva miespäähenkilö. Sen takia Jacksonin rakastetulla, John Baldwinilla on kirjassa niin suuri rooli alusta alkaen.

Taylor Jackson ei kuitenkaan ole varsinainen päähenkilö Kaikki kiltit tytöt -kirjassa eikä kaiken aikaa olennainen sen suhteen, mitä kirjassa tapahtuu. Miksi näin?

Kyllä Taylor on ilman muuta kirjan päähenkilö, hän vain tutkii toisarvoista tapausta. Niin tarina vain eteni ensimmäisessä kirjassa. Koska hän on Nashvillen keskusta-alueen etsivä, hän ei voi mennä toisten tontille seuraamaan Etelän kuristajaa. John Baldwin taas on profiloija, jolle on annettu tehtäväksi löytää Etelän kuristaja, mutta Taylorin rooli siinä tutkimuksessa on keskittyä Nashvillen osuuteen. Oikeat poliisit eivät voi puuttua toisiin tapauksiin ilman suurta määrää paperityötä ja päänsärkyjä. Ajattelin, että olisi kiinnostava näyttää, millaista todella on olla poliisi, joka tutkii valtioiden rajat ylittävää tapausta.

Taylor Jackson seikkailee jo kuudessa kirjassa. Mitä hänelle on tapahtunut ensimmäisen kirjan jälkeen? Mitä hänelle tapahtuu jatkossa?

Taylor kohtaa kaikenlaisia haasteita seuraavassa viidessä romaanissa. Kirjassa 14 (suomeksi Lumikkimurhat) hän tutkii tapausta, jossa pitkään hiljaa ollut sarjamurhaaja näyttää alkaneen uudestaan. The Judas Kississä (suomeksi Juudaksen suudelma) hän tutkii sinkkuäidin murhaa ja selvittelee häneen kohdistunutta vakavaa yksityisyysrikosta, joka aiheuttaa sen, että hänet alennetaan virassa. The Cold Roomissa hän kohtaa taas kerran sarjamurhaajan, The Conductorin, ja jahtaa häntä pitkin Eurooppaa mukanaan uusi henkilö, James “Memphis” Highsmythe, joka työskentelee New Scotland Yardissa. The Immortalsissa hän on taas takaisin Nashvillessä ja jahtaa tappajaa, joka on kytköksissä okkultismiin, ja uusimmassa kirjassa, joka ilmestyy maaliskuussa, So Close the Hand of Death, hän kohtaa vanhan vastustajansa, Pretenderin, joka esiintyy jo 14:ssä. Olen juuri saanut loppuun seitsemännen kirjan, Where All the Dead Lie, joka on enemmän goottista jännitystä kuin tavallista trilleriä. Ei takaa-ajettavia tappajia, pelkästään Taylor, joka joutuu käymään läpi joitain aika vakavia asioita.

Onko sinulla muita sarjahenkilöitä tai yksittäisiä päähenkilöitä mielessä?

Kyllä on. Olen aloittamassa uutta sarjaa, mutta en voi puhua siitä vielä.

Kirjassasi on aika paljon poliisiromaanivaikutteita (police procedural). Voisitko mainita joitain sinuun vaikuttaneita lajityypin kirjailijoita?

Olen suuri John Sandfordin kirjojen fani. Hän on se, joka sai minut innostumaan poliisiromaaneista. Tess Gerritsen, Alex Kava, Erica Spindler, Karin Slaughter, John Connolly ja Lee Child innoittavat minua myös. Odotan heidän uusia kirjojaan innolla.

Aiemmissa, pelkästään netissä julkaistuissa tarinoissasi oli enemmän noir- ja kovaksikeitettyjä vaikutteita. Aiotko joskus palata noihin tunnelmiin?

Suurimmassa osassa novellejani on synkempää noir-tunnelmaa. Rakastan kokeiluja, tykkään levitellä siipiäni ja kokeilla uusia genrejä. Minulla on taatusti enemmänkin noir-kortteja hihassani.

Miten näet kirjojen ja kustantamisen tulevaisuuden? Olet noussut esille nettilehdistä Harlequinin Mira-sarjaan, mutta sellainen loikka ei ole mahdollinen kaikille.

Olen aika kovanahkainen kustantamisen tulevaisuuden suhteen. Olemme kriisissä, ilman muuta, kun sähkökirjat ovat niin suosittuja. Mutta lukijat tulevat aina haluamaan hyvin kirjoitetun, hyvin kerrotun tarinan ja kustantajat jatkavat niiden tuomista lukijoiden luokse. Olin todella onnekas, kun sain niin hyvän agentin, jolla oli minulle hyvä suunnitelma, jota me seurasimme loppuun asti. Tiedän, ettei aina käy niin hyvin. Minun kirjani ovat aika kaupallisia ja se varmasti auttoi minua pääsemään siihen asemaan, jossa olen nyt.

Mitä ajattelet sähkökirjoista?

Minä rakastan niitä. Minulla on Nook ja minusta se on upea. Inhoan kyllä sitä, että niiden takia lakkautetaan kirjakauppoja. Sitä on tuskallista seurata vierestä. Rakastan sitä, kun menee kirjakauppaan ja tuntee kirjojen painon käsissään. Mutta matkustan niin paljon, että sähkökirja on minulle ihanteellinen ratkaisu. Luen nykyään varmaan puolet kirjoista sähkökirjoina.

Juri Nummelin
Lue Ellisonin Kaikki kiltit tytöt -kirjan arvio täältä.

Perinteinen sarjamurhaajajännäri Nashvillestä

2011-03-08T03:33:00.000-08:00

J.T. Ellison on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka ura on ollut vahvassa nousujohteessa. Hän on yksi esimerkki siitä, että niin sanotusta nettighetosta (vrt. pulp-ghetto tai pokkari-ghetto) voi nousta ylös ja päästä eteenpäin. Ellisonin ensimmäiset novellit ilmestyivät nettilehdissä, mutta nyt hän on Kanadasta johdetun Harlequinin Mira-alanimikkeen kirjailija, jonka teokset ovat Yhdysvalloissakin nousseet eri lehtien bestseller-listoille. (Listoilla on tosin eri kriteerinsä eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä kuin esimerkiksi Suomessa.)
Ellisonin varhaiset tarinat olivat usein särmikkäitä ja kovaksikeitettyjä, mutta Ellisonin kuuluisuuteen sysännyt sarja nashvilleläisestä etsivästä Taylor Jacksonista edustaa tavanomaisempaa sarjamurhaajajännäriä, jossa kiinnostavinta on kirjailijan käyttämä paikallisväri.
Ellisonilta on aiemmin suomeksi käännetty Ässä-lehdessä yksi hänen varhaisista nettitarinoistaan, nasevasti uskonnollista mytologiaa ja palkkatappajateemaa yhdistävä "Ruohikon Madonna" ("Madonna in the Grass"), mutta viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi Mira-sarjassa hänen ensimmäinen Jackson-kirjansa All the Pretty Girls, suomeksi nimellä Kaikki kiltit tytöt.
Kirjan lukee nopeasti ja se on sujuvasti kerrottu ja kirjan loppukliimaksissa on kiinnostavaa synkkyyttä ja perhetragedian tuntua, mutta kaltaiseni kovaksikeitetyn dekkarin ystävä voisi kaivata vähän rohkeampaa kamaa - ja ennen kaikkea roheampia irtiottoja sarjamurhaajajännärien kaavoista. Profiloijia on jo nähty riittämiin. Naispäähenkilön käyttäminenkään ei tunnu aivan niin raikkaalta kuin se joskus 10-15 vuotta sitten oli, vaikka Taylor Jackson onkin sympaattinen henkilö.
Ellisonilta suomennettiin vuoden alussa hänen toinen Taylor Jackson -kirjansa 14 nimellä Lumikkimurhat. Loppuvuodesta ilmestyy Juudaksen suudelma eli The Judas Kiss. Kirjoja kannattaa metsästää ahkerasti R-kioskeilta ja joistain kaupoista, mutta niiden saatavuus näyttää olevan heikko ja satunnainen. Lisäksi kirjat ovat myynnissä vain vähän aikaa, minkä jälkeen niitä voi koettaa löytää divareista.
Juri Nummelin
J.T. Ellison: Kaikki kiltit tytöt. Suom. Päivi Paju. Mira. 400 s.
Lue J.T. Ellisonin haastattelu täältä.

Rikkaat pulp-kirjailijat

2011-03-08T03:30:00.000-08:00

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin

Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.

Pulp 3-4/2010

2010-12-04T07:55:00.000-08:00

Tervetuloa Pulpin uuden numeron pariin! Tämäkin on kaksoisnumero, koska julkaisu aloitettiin niin myöhään kesken vuotta. Ensi vuonna saadaan neljä tavallista numeroa.

Tähän numeroon teemaksi tuli lähes vahingossa sota. Sotaa käsittelevät laaja artikkeli Leonard Levinsonin kahdesta suomennetusta sotapokkarista, juttu suomalaisesta sota-scifistä ja eritoten nimimerkki Jaska Auteron novelleista sekä vielä yksi arkistojen löytö vuosien takaa, arvio Adam Parfreyn It's a Man's World -kirjasta. Suomi-scifiin liittyy myös pieni kainalotyyppinen pala Kaarlo Nuorvalan sota-ajan jatkokertomuksista - vai kirjoittiko toisen niistä kuitenkin Kaarlo Arvid Turunen?

Kirja-arvioitakin on peräti kaksi: Vesa Kataiston arvio Kari Suomalaisen Tarkastaja Wilsonista sekä Rami Nummen kiittävä arvio Tapani Maskulan esikoisromaani Houkutuslinnusta.

Lehden jutut ovat väärässä järjestyksessä - tämä johtuu siitä, että päätoimittaja ja toimitussihteeri (sama henkilö) ei ole tajunnut vuosienkaan käytön jälkeen Bloggerin toimintaperiaatteita. Parhaiten juttuja lukee seuraamalla tämän pääkirjoituksen linkkejä ja menemällä aina takaisin pääkirjoitukseen. Juttujen järjestys on kuitenkin tarkkaan suunniteltu. No, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä... Seuraava numero eli Pulp 1/2011 onkin sitten suuri Harri Kumpulais -numero, joka kertoo kaiken Turun suuresta tuntemattomasta, miehestä salanimen Harri Erkki ja Turbator-kustantamon takana!

Miehen maailma on julma

2010-12-04T07:44:00.001-08:00

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu.

Kaarlo Nuorvalallakin sota-scifiä

2010-12-04T07:44:00.000-08:00

Myös tunnettu dekkaristi ja viihdekirjailija Kaarlo Nuorvala kirjoitti sota-aikana science fictionia. Kiinnostavan tiedon paljasti runoilija ja esseisti Kari Saviniemi KirjaIN-lehteen 4/2010 tekemässään artikkelissa "Salaperäinen natsiscifisti".
Tekstissään Saviniemi kertoo, että Nuorvala työskenteli sota-aikana, kesällä 1942 natsimielisen Vapaa Suomi -lehden päätoimittajana. Tietoa Nuorvala ei enää sodan jälkeen ilmoittanut eikä sitä löydy esimerkiksi Suomen kirjailijat -matrikkelista. Vapaassa Suomessa ilmestyi juuri Nuorvalan päätoimittajakaudella hänen jatkokertomuksensa Euroopan loppu.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä Kansallissosialisti-lehdessä ilmestyi Kaarlo E. Turusen jatkokertomus "Uusi maailma". Lehdessä julkaistiin uutinen ennen sarjan alkamista: "Romaanissa kuvaillaan kiintoisasti ja lennokkaasti tapauksia vuosina 2009-2040. Kirjoittajaa ovat tekniikan valtavat saavutukset innoittaneet ja hän kaavailee tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka vievät lukijan todellakin 'uuteen maailmaan' ja sen kuviteltujen ihmeellisten olojen keskelle." Saviniemi on varma, että Kaarlo E. Turunen on juuri Nuorvala.
Kummatkin jatkokertomukset edustavat insinööriscifiä, jossa insinööripäähenkilöt vievät maailman uuteen kukoistukseen ja vierittävät tieltään epäkelvot ja vihamieliset ainekset. Euroopan lopussa näitä edustaa juutalainen aseteollisuus: amerikkalainen miljonääri Isaac Gruwalth on kehitellyt uudenlaisen pikakiväärin, jota sitten myydään pelkästään bolshevikeille. Lopulta aseiden kanssa hyökätään Suomeenkin. Jatkokertomus jäi keskeneräiseksi, kun sen ilmestyminen lakkasi ilman selityksiä kahdennentoista osan jälkeen.
Kansallissosialistissa ilmestynyt "Uusi maailma" on scifistisempi. Siinä insinööri Jouko Parkki päihittää maahan hyökkäävät venäläiset uudella ihmeaseellaan, minkä jälkeen maailmaan tulee rauha. Parkki tähyilee kuitenkin pidemmälle ja solmii televisioyhteyden marsilaisiin, jotka tulevat lopulta apuun, kun Parkkia alkavat vihollisen vakoojat kiusata. Myös "Uusi maailma" jää kesken, ja vieläpä kohdassa, jossa marsilaiset ovat tulossa Maahan.
Oliko Nuorvala Turunen? Totta on, että Nuorvala kirjoitti teoksia lukuisilla nimimerkeillä, mutta ne olivat usein eksoottisia, tyyliin Alex d'Ornot tai Charles Chang. "Kaarlo E. Turunen" ei tuntuisi etunimestä huolimatta sopivan joukkoon.
Sen sijaan löytyy näytelmäkirjailija Kaarlo Arvid Turunen, joka eli vuosina 1903-1976. Fennicassa häneltä mainitaan Otavan näytelmäsarjassa ilmestynyt teos Paholaisen juonia (1936); näytelmäkirjailijoiden liiton sivuilla lisätään näytelmät Iisakin naiminen (1937) ja Hääyö (1939). On tietysti pitkälle menevää olettaa, että kyseessä on sama Turunen, mutta toisaalta todisteita siitä, että Nuorvala oli Turunen, ei ole.

Karin varhaiset dekkarit

2010-12-04T07:42:00.001-08:00

Kari Suomalainen: Tarkastaja Wilson ja muita dekKAREIta. 142 s. Recallmed.

Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?
Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto

Turmiota entisaikain Turussa

2010-12-04T07:42:00.000-08:00

Tapani Maskulan esikoisdekkari

Tapani Maskula: Houkutuslintu. 210 s. Turbator.

Suomen lahjomattomimpana leffakriitikkona tunnettu Tapani Maskula on julkaissut esikoisromaaninaan dekkarin Houkutuslintu. Nimensä oletettavasti 40-luvun suomalaisesta elokuvasta poiminut juttu sijoittuu kieltolain kumoutumisen ja sodan loppumisen väliseen Turkuun.
Keskushenkilö on Ankkurilyhty-kapakan vetäjänä toimiva Holger Haavi, joka pelkän juomien tarjoilun lisäksi iskee näppinsä monenlaiseen muuhunkin bisnekseen. Takapiruna toimii itse pirtukuningas Algot Niska, jonka viinanmyynti kannattaa vielä kieltolain kumouduttuakin. Mies kun tarjoaa vahvempaa juotavaa ja halvemmalla kuin valtio.
Apurikseen hehkeän Veeran värvännyt Haavi pyörittää anniskelupaikkansa takahuoneessa bordellia ja kuvioissa liikkuu viinaa kovempiakin aineita. Paikallinen poliisi luonnollisesti mielellään katkoisi siivet toiminnalta, ellei Veera olisi Valpon laskuun töitä tekevä ja kommunisteja Ankkurilyhdyssä metsästävä vakooja.
Tästä lähtöasetelmasta Maskula saa aikaan viihdyttävän dekkarin, jossa vaikutteiden kirjo ulottuu noir-leffoista suomalaiseen melodraamaan ja kovaksikeitettyihin kirjaklassikkoihin. Jos Houkutuslintua on uskominen, oli Turku takavuosina(kin) vallan merkillinen paikka, jossa rappio ja synti rehottivat.
Mutta mikäs sen viihdyttävämpää, varsinkin kun ajankuvaus toimii, eivätkä henkilöt ole yksiselitteisesti vastenmielisiä törkymöykkyjä, vaan pahuudessaankin sympaattisia, rakkauden ja rahan perässä maailman myllerryksessä toikkaroivia raunioita.
Paikoitellen olisi kuitenkin kaivattu vielä napakampaa kerrontaa ja varsinkin tiukempaa dialogia. Haavia lukuunottamatta myös monet, sinänsä varsin maukkaasti hahmotetut henkilöt jäävät hieman ohuiksi, mutta eipä lajityypin kirjoissa ennenkään ole Freudin sohvalla maattu. Tarinassa keskitytään tapahtumiin ja siihen, miten henkilöt niihin reagoivat.
Nautinnon viimeistelee Anssi Rauhalan tyylikäs ja perinnetietoinen kansikuva.
Ei muuta kuin tätä lisää!
Rami Nummi

Kuka ihmeen Steve Jenkins?

2010-11-29T04:44:00.000-08:00

Etulinja-sarja ja Clarence J. Mahoney

Monet kioskipokkarit on Suomessa julkaistu väärällä nimellä. Esimerkkejä on niin paljon, että niistä saisi oman artikkelinsa. Steve Jenkinsin Operaatio natsisatama on yksi tällainen kirja.

Steve Jenkins -nimellä ilmestynyt Operaatio natsisatama ilmestyi yhtenä ensimmäisistä Viihdeviikarien kirjoista vuonna 1982. Se aloitti kustantajan sotapokkarien sarjan nimeltä Etulinja, jossa ilmestyi kuusi kirjaa. (Ks. tarkemmin artikkelin loppu.)
Ongelmat alkavat jo tekijän nimestä: Steve Jenkins -nimistä kirjailijaa nimittäin ei löydy mistään. Se kuulostaa kyllä riittämiin amerikkalaiselta kioskipokkarien kirjoittajalta, mutta nimeä ei ole käytetty kertaakaan, eikä varsinkaan ilmoitetun alkuperäisteoksen Battle for Cherbourg kirjoittajana.
Ongelma alkaa selvitä, kun katsoo muita Etulinja-sarjan kirjoja. Sarjan toisena opuksena ilmestyi Gordon Davis -nimisen kirjoittajan teos Kuoleman juna. Siinäkin on tosin omat ongelmansa, koska kirjan tietosivulla copyrightin haltijaksi sanotaan Dorothy Faust ja alkuteoksen nimeksi ilmoitetaan Six Gun Country.
Koska Frederick Faust - eli parhaiten Max Brandina tunnettu lännen- ja seikkailukirjailija - kuoli jo vuonna 1944, hän ei olisi ehtinyt kirjoittaa toisen maailmansotaan sijoittuvaa sotapokkaria. Niiden aika tuli vasta pitkälti sodan päätyttyä. Copyright-tieto onkin peräisin toisesta Viihdeviikarien julkaisemasta kirjasta, Brandin Kuudestilaukeavan maasta (Winchester 4, 1982).

Death Train ja Hell Harbor

Miten Kuoleman juna sitten auttaa selvittämään, kuka oikeasti kirjoitti Operaatio natsisataman? Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö: ylivääpeli Clarence J. Mahoney, kovaksikeitetty ja kyyninen amerikkalainen sotilas, joka sotii Euroopassa natseja vastaan vuonna 1944. Clarence J. Mahoney taas on päähenkilö kaikissa Gordon Davis -salanimellä ilmestyneissä kirjoissa, jotka kuuluvat Sergeant-sarjaan. Sarjassa ilmestyi yhdeksän kirjaa ja ne kattavat tapahtumat toukokuusta joulukuuhun. Kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyi Zebra-alanimikkeen alla, loput kuusi Bantamin alla; kummatkin omisti iso Kensington-kustantamo. Sarjan viimeinen teos, Hammerhead, ilmestyi vuonna 1982.
Kuoleman juna oli sarjan ensimmäinen kirja, vuonna 1980 ilmestynyt Death Train. Operaatio natsisatama taas on sarjan toinen teos, Hell Harbor. Battle for Cherbourg on ilmeisesti ollut kirjan alaotsikko, mikä on sinänsä outoa kioskipokkarin ollessa kyseessä. Viihdeviikareille voi antaa sapiskaa siis monestakin asiasta: väärän kirjailijan nimen käyttämisestä, kirjan alaotsikon käyttämisestä sen ensisijaisena nimenä, sarjan toisen kirjan julkaisemisesta ensimmäiseksi, copyright-tietojen sotkemisesta. Tiedossa ei ole, miksi kustantaja käytti Steve Jenkins -nimeä. Erehdyksessä vai tahallaan, kenties välttääkseen asianmukaiset palkkiot?

Sujuvaa kerrontaa ja seksiä

Oli syy väärään tekijän nimeen mikä tahansa, niin kirjat itse ovat omassa lajissaan hyviä. Gordon Davis/Steve Jenkins on sujuva kirjoittaja, joka osaa kuljettaa tarinaa nopeasti eteenpäin ja tehdä Mahoneysta sympaattisen kyynikon, joka ei juuri välitä, kuoleeko hän vai ei. Mieluiten hän olisi Amerikassa iskemässä naisia ja juomassa viinaa.
Kuoleman junassa Mahoney ja hänen kumppaninsa, korpraali Edward Cranepool, määrätään räjäyttämään rautatiesilta yhdessä ranskalaisten partisaanien kanssa. Silta on kuitenkin liian suuri räjäytettäväksi muutamalla dynamiittilaatikolla, joten Mahoney kehittelee toisen ratkaisun: he kaappaavat junan. Asiat tuntuvat paikoitellen sujuvan liian helposti - luulisi että saksalaiset nopeasti löytäisivät ja tuhoaisivat yksinään radalla kulkevan veturin. Toisaalta ongelmia tulee myöhemmin rutkasti.
Kirjassa on rutkasti eksplisiittistä seksiä - tämä oli 1980-luvun sotapokkareillekin tyypillinen piirre, kun piti houkutella uusia mieslukijoita. Gordon Davis onnistuu usein nivomaan seksikohtaukset osaksi juonta. Toisaalta kohtaus, jossa Mahoney on käyttää hyväkseen taistelun tuiskeesta pelästynyttä ja pelostaan kiihottunutta nunnaa, ei tunnu erityisen hyvällä maulla tehdyltä. Mahoney pelästyy itsekin omaa suunnitelmaansa ja päättää vetäytyä - hänkin on sentään katolilainen eikä sellainen raiskaa nunnaa.
Davis onnistuu tekemään kiinnostavia ja monipuolisia henkilökuvia lyhyillä vedoilla. Kirjasta löytyy niin sympaattisia, sotaa vihaavia ja omiaan pelkääviä saksalaissotilaita kuin saksalaisia hyväksi käyttäviä naikkosia, jotka toimivat vastarintaliikkeen puolella. Ainoastaan kohtaukset, joissa esiintyy historiallisia tosihenkilöitä, tuntuvat turhilta ja päälleliimatuilta - Kuoleman junassa nähdään kenraali Ike Eisenhower, Operaatio natsisatamassa itse Hitler.

Takaa-ajo paskan seassa

Operaatio natsisatamassa Mahoney ja Cranepool yrittävät torpata saksalaisten yritystä räjäyttää Cherbourgin satama - saksalaiset kun eivät halua, että satama jää hyökkääjille ehjänä. Levinson aloittaa kirjan reippaasti pitkällä toimintakohtauksella, jossa Mahoney ja Cranepool kaappaavat saksalaisten moottoripyörän ja tuovat tärkeitä papereita linjojen ylitse. Levinson kuljettaa tarinassa monia rinnakkaisia tapahtumaketjuja mallikkaasti eteenpäin, mutta välillä jotkut henkilöhahmot tuntuvat jäävän unohduksiin tarinan edetessä. Levinson osaa kuvata myös saksalaisia empaattisesti, mutta kohtaus, jossa Hitler pohdiskelee sodan etenemistä, tuntuu oudolta ja päälleliimatulta. Toisaalta Hitler-kohtaukset olivat tyypillisiä monille 1970-luvulla kirjoitetuille sotajännäreille.
Lopun takaa-ajo ja ammuskelu Cherbourgin paskaisissa viemäreissä on hauska, mutta kohtaus tuntuu hiukan liian lyhyeltä ja Mahoneyn ja kumppanien pakoonpääsy turhan helpolta. Pari seksikohtausta tuntuu päälleliimatuilta, niin kuin tämän tyyppisissä kirjoissa usein käy - osa kohtauksista on kuitenkin juonenkin kannalta perusteltuja, vaikka niissä ei päästäkään kovin pitkälle.

Nuorempi Levinson

Kuka sitten oli Gordon Davis? Hän oli yksi vuonna 1935 syntyneen Leonard Levinsonin salanimistä. Levinson taas oli yksi 1970- ja 1980-lukujen pokkariteollisuuden luottonimistä, joka ei koskaan julkaissut mitään omalla nimellään. Hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet muun muassa Bruno Rossi, Robert Novak, Leonard Jordan, Lee Chang, Philip Rawls, Nicholas Brady, Glen Chase, Cynthia Wilkerson, Richard Gallagher, Philip Kirk, Gordon Davis, J. Farragut Jones, Jonathan Scofield ja John Mackie. Ensimmäisen kirjansa Levinson julkaisi vuonna 1974 salanimellä March Hastings: Private Sessions oli Midwood-kustantamolle tyypillinen seksipokkari.
Levinsonista ei tiedetä paljon; häntä ei pidä sekoittaa saman nimiseen ruoka- ja tietokirjailijaan, joka kuoli vuonna 1974 (mielessä käy, että vanhempi Levinson oli kioskipokkari-Levinsonin isä). Lee Server mainitsee Levinsonin siirtyneen 1990-luvulla, pokkarimarkkinoiden kuihduttua, sosiaalityön puolelle. Hän nostaa esille Levinsonin harvinaisen ei-lajityyppikirjan, salanimellä Leonard Jordan ilmestyneen romaanin The Last Buffoon (1982), joka kertoo surkeasta pokkarisenttarista ja tämän kamppailuista kohti parempaa elämää ja suurta romaania. Levinson on upottanut omaelämäkerralliseen romaaniin kohtauksia eri salanimillä kirjoittamistaan kirjoista ja mainitsee joitain sekaannuksia, joita on tullut, kun kustannustoimittajat ovat nopeasti ja hätiköiden tehneet päätöksiä hahmojen jatkuvuudesta eri kirjojen välillä. The Last Buffoonia on jopa käytetty ratkaisemaan joitain alan harrastajia kiusanneita ongelmakohtia: kuka kirjoitti ja mitä?
Kuoleman juna ja Operaatio natsisatama ovat ilmeisesti ainoat Levinsonilta suomennetut romaanit. Kummatkin ovat sen verran sujuvia ja viihdyttäviä, että melkein toivoisi jonkin kustantajan tarttuneen johonkin muuhunkin Levinsonin kirjoittamaan.
Juri Nummelin

Etulinja-sarjan kirjat

Etulinja oli Viihdeviikarien pokkarisarja, jossa ilmestyi kuusi sotapokkaria 1980-luvun alussa. Sarjalla oli sama nimi kuin tamperelaisen Sarjakustannuksen kioskisarjalla, joka ilmestyi 1960- ja 1970-luvuilla. Sarjoissa oli joitain samoja kirjoittajiakin, kuten Charles Gibson, mutta Viihdeviikarien sarjassa oli muutama amerikkalainen kirjailija päin vastoin kuin Sarjakustannuksella, jonka sarja oli suureksi osaksi koottu australialaisista lähteistä.
Viihdeviikarien Etulinja-sarjassa aiheuttaa "Steve Jenkinsin" lisäksi ongelmia myös Mark Donnell, jonka nimistä pokkarikirjoittajaa ei löydy.

Steve Jenkins: Operaatio Natsisatama. Etulinja 1. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Hell Harbor: Battle for Cherbourg. Zebra 1980.

Gordon Davis: Kuoleman juna. Etulinja 2. Suom. R. Niskala. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Death Train. Zebra 1980.

Mark Donnell: Kuoleman tie. Etulinja 3. Suomennos. Viihdeviikarit 1982. Alun perin ?

J. E. MacDonnell: Viiden sylen syvyydessä. Etulinja 4. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit 1983. Alun perin Full Fathom Five. Horwitz 1968.

Raymond Renwick: Kohti Berliiniä! Etulinja 5. Suom. Jukka Heiskanen. Alun perin Prelude to Jury. Badger 1960.

Charles Gibson: Scarletista pohjoiseen. Etulinja 6. Suom. Reijo Kalvas. Alun perin North from Scarlet. Horwitz 1961.

Tapaus Jaska Autero

2010-11-29T04:20:00.000-08:00

Toinen maailmansota ja suomalainen science fiction

Suomen sotiin liittyvä kirjallisuus on usein korostanut kansallistunnetta ja tyylilaji on ollut ihanteellinen realismi, jonka avulla on voitu kertoa uskottavan tuntuisia tarinoita urhoollisista sotilaista ja moraalisesti kestävästä kotirintamasta.
Realismin kuitenkin hylkäsivät muutamat satunnaiset kirjailijat ja kirjoittajat harvoissa science fiction -tarinoissaan. Suomen sotiin liittyvä tieteiskirjallisuus ilmestyi lähinnä erilaisissa lehdissä, eikä siitä ole tehty minkäänlaista kattavaa tutkimusta. Nopeasti voi todeta, että science fiction ja isänmaallinen kirjallisuus olivat lyöneet kättä jo 1910- ja 1920-luvuilla, heti sisällissodan jälkeen, esimerkiksi Kapteeni Teräksen eli Jalmari Karan Suur-isänmaassa (1918) tai Aarno Karimon kirjassa Kohtalon kolmannessa hetkessä (1926). Karimon romaani toimi esikuvana monille kirjoittajille myöhemminkin, koska jo siinä Karimo loi idean Suomen ja Neuvostoliiton sodasta tulevaisuudessa (Karimolla vuonna 1967).
Monet toisen maailmansodan aikana kirjoitetuista scifi-novelleista pohjautuivat samaan ideaan. Sitä käytettiin myös sotien välisenä aikana - esimerkiksi nimimerkki V. H. Karske julkaisi vuonna 1931 Lukemista kaikille -lehdessä jatkokertomuksen "Keltainen Napoleon: Päiväkirjani vuoden 1946 suursodan ajoilta". Sodan aikaan esimerkiksi tuottelias lehti- ja nuortenkirjailija Joni Rautio julkaisi Pohjolan Sankarit -lehden joulunumerossa vuonna 1943 melko vaatimattoman tarinan "SR 38", jossa rintamamies nukahtaa ja kuvittelee tulevaisuuden sodan. Suomalaisilla on käytössään pelottava sädease, joka pyyhkäisee viholliset kertaiskulla kuoliaaksi.

Jaska Auteron salaisuus

Raution lisäksi sodan aikana scifiä kokeili myös nimimerkki Jaska Autero, joka julkaisi lahtelaisessa Seikkailujen Maailma -lehdessä kolme novellia sodan alkaessa kääntyä asemasotavaiheesta kohti rajua ja katkeraa loppuaan. On tosin epäselvää, mikä nimimerkki todella oli, koska yksi kolmesta novellista, Edgar Allan Poelta aiheensa lainannut harvinaislaatuinen kauhuhenkinen "Olin kuollut mies", ilmestyi nimellä Jaska Antero. Erehdys on ymmärrettävä, jos ajattelee, että novelli on saattanut saapua Seikkailujen Maailman toimitukseen käsinkirjoitettuna.
Mutta kuka Jaska Autero oli? Hän saattoi olla Savon Sanomien toimittaja Jouko Autero, joka sittemmin siirtyi Aamulehden urheilutoimittajaksi, mutta todisteita tästä ei ole. Jouko Auteron ikä täsmäisi, sillä hän oli syntynyt vuonna 1925 ja hän työskenteli tk-miehenä. Monet tk-miehet kirjoittivat reportaasien lisäksi myös novelleja eri lehtiin - osalle tämä oli selkeästi osa toimenkuvaa -, mutta Jouko Auteron tällaisista toimista ei ole tietoa, eikä häntä saamieni tietojen perusteella sanottu Jaskaksi.
Auteron ei tietysti tarvitse viitata todelliseen sukunimeen, vaan saattaa olla täysin tekaistu nimi. On mahdollista, että Jaska Autero oli lahtelainen toimittaja, joka väsäsi muutaman novellin joutohetkinään. Kirjoittajan ei tarvitse edes olla ollut itse rintamalla - varsinkin Seikkailujen Maailmassa julkaisivat sotatarinoita monet kirjoittajat, jotka eivät ikänsä tai sukupuolensa vuoksi olleet sodassa. Tällaisia olivat muun muassa Antero Aulamo (oikea nimi Yrjö Aunola) tai nimimerkki Veli Kajava, jonka arvelen olleen nimimerkkiä Elli Kajava käyttänyt Ester Kallberg.
Auteron novelleista itsestään ei juuri todisteita löydä, henkilöiden nimet ovat viitteellisiä eikä todellisia tapahtumapaikkoja mainita (tk-miehiä oli tosin kielletty mainitsemasta lehtijutuissaan todellisia paikkoja).
Mahdollista on myös, että Jaska Autero -nimimerkkiä käytti kaksi tai kolmekin eri kirjoittajaa. Kannattaa nimittäin panna merkille, että novelli "Salainen ase" (joka on kolmesta selkeimmin scifi-henkinen ja muistuttaa Karimon ja Joni Raution mainittuja tekstejä) on eri ihmisen kirjoittama kuin kaksi muuta novellia, jotka taas ovat todennäköisesti saman tekijän käsialaa. "Salaisessa aseessa" ei ole juuri lainkaan dialogia ja toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja selitteleviä. Kaksi muuta novellia, "Kostaja" ja "Olin kuollut mies", taas ovat sujuvammin kerrottuja, joskinpaikoin nekin monisanaisia. Lisäksi "Kostaja"-novellissa kauhuaiheen takana oleva mysteeri paljastetaan liian pian.
Yksi asia kuitenkin on varma: kuka Jaska Autero sitten olikin, hän oli kiinnostunut science fictionista ja kauhusta. Lisäksi oletan, että kyse on nuoresta kirjoittajasta - ainakin "Kostaja"-novellin hurmoshenkinen venäläisten tappaminen tuntuisi olevan nuoren miehen uhoa.
Juri Nummelin

Jaska Auteron Salainen ase ja muita sotakertomuksia (toim. Juri Nummelin) ilmestyy keväällä 2011 Verikoirakirjojen kustantamana.

2010-08-27T11:09:00.000-07:00

Tervetuloa Pulpin numeroon 1-2/2010!

Suomesta Australiaan

2010-08-27T11:03:00.000-07:00

Pääkirjoitus

Tämä on vain netissä ilmestyvän Pulp-lehden ensimmäinen numero. Nettilehti jatkaa vuosina 2003-2009 ilmestynyttä pienipainoksista Pulp-lehteä, toivottavasti isommilla lukijamäärillä. Päämäärä on sama: kirjoittaa kiinnostavia artikkeleita unohdetusta ajanviete-, kioski-, roska- ja populaarikirjallisuudesta eli niin sanotusta pulpista. (Emmekä nyt mene siihen, että tässä kaikenkattavassa mielessä sana "pulp" on täysin väärä.)

Ensimmäinen nettinumero sisältää neljä artikkelia, joista kolme käsittelee kotimaista kirjallisuutta ja yksi ulkomaista. Australialaista kioskikirjallisuutta esittelevän Pulp-kirjan (sic) arvostelu pitää sisällään kiinnostavaa tietoa sikäläisistä pokkareista, jotka olivat Suomessakin tuttuja 1950-luvulta 1980-luvulle. Kattavampi tietopaketti aussipulpista odottaa vielä tekijäänsä.

Kotimaiset tekstit käsittelevät tyystin unohdettuja tekstejä: H. Ahtelan kauhunovellikokoelmaa Dégénéré, Kari Suomalaisen jännäreitä ja Aake Jermon kahta rikosromaania. Jermoa käsittelevä teksti on ilmestynyt Pulpissa aiemmin, ja jatkossakin nettilehdessä julkaistaan uusintoina lehden vanhoja artikkeleita.

Pulpin uusin numero on kaksoisnumero, jotta neljän numeron vuotuinen tavoite saadaan toteutettua. Seuraava numerokin saattaa hyvin olla kaksoisnumero. Vuonna 2011 tehdään sitten neljä tavallista numeroa.

Lukemisen, löytämisen ja mielenkiinnon iloa!

Juri Nummelin

Aussipulpin läpivalaisu

2010-08-27T10:04:00.000-07:00

Toni Johnson-Woodsin kirja Pulp

Moni ei 60- ja 70-luvuilla suomeksi julkaistuja pokkareita kahlatessaan tajunnut lukevansa australialaista kirjallisuutta. Carter Brownit, Marc Brodyt ja K. T. McCallit sijoittuivat turvallisesti Yhdysvaltoihin eikä lukijoille välttämättä tullut mieleenkään epäillä teosten autenttisuutta.
Ne olivat kuitenkin peräisin nimenomaan Australiasta.
Australialainen pulp- ja pokkarikirjallisuus on ollut laajempi kirjallisuudenlaji kuin vain muutaman kirjailijan ylläpitämä ilmiö. Carter Brown ja muutamat muut tunnetuimmat kirjoittajat ovat vain vuorenhuippu kiehtovasta viihdeteollisuuden haarasta, jota ei Suomessa eikä ylipäätään Australian ulkopuolella ole juuri tunnettu.
Australialainen tutkija Toni Johnson-Woods on alkanut pelastaa australialaista pulp-kirjallisuutta unohduksen suosta. Hän on tekemässä laajaa kirjaa Carter Brownista ja tämän tuotannon vastaanotosta ulkomailla. Johnson-Woods kävi juuri Suomessa pitämässä lyhyen luennon australialaista kulttuuria käsittelevässä laajassa kansainvälisessä seminaarissa, ja samalla hän tutki Kansalliskirjaston kokoelmia.
Johnson-Woodsin Carter Brown -kirjaa ennen kirjakauppoihin ehti vuonna 2004 ilmestynyt Pulp: A Collector's Book of Australian Pulp Fiction Covers. Se on käytännössä katselukirja, jossa pääpaino on kirjojen kansilla, mutta mukana on paljon kiinnostavaa historiaakin, vaikka akateemisena tutkijana Johnson-Woodsilla on hiukan kiusallinen tapa analysoida tekstejä ja kansikuvia ennalta-arvattavilla kulttuurintutkimuksellisilla käsitteillä.
Oli miten oli, Pulp jatkaa hyvin Graeme Flanaganin Australian Vintage Paperback Guide -kirjan aloittamaa tutkimusta.

C. G. Bleeckin perintö

Australialaisen kioskikirjallisuuden historia alkaa vuodesta 1939, jolloin senaattori Donald Cameron heräsi huomaamaan, että ulkomaiset, lähinnä amerikkalaiset, kirjat vievät leivän kotimaisilta kirjoittajilta. Ulkomailta tuodulle kirjallisuudelle pantiin käytännössä kielto. Yleisö kuitenkin halusi edelleen lukea halpaa viihdettä, ja näin Australiassa alkoi nousta esille uusia kustantamoita. Tällainen oli muun muassa edelleen toimiva Cleveland, joka tunnetaan eritoten länkkäreistään. 1920-luvulla lehtikustantaja aloittanut Horwitz laajensi pokkareihin 1950-luvulla ja oli lopulta maan suurin kioskikirjakustantamo.
Ja koska kustantamot tarvitsivat koko ajan uutta painettavaa, esiin nousi iso joukko erilaisia kirjailijoita, jotka pystyivät, usein laadusta välittämättä, tuottamaan tekstiä viikosta toiseen.
Yksi tällainen kirjailija oli Suomessa vain muutamalla käännöksellä tunnettu Clive Gordon eli C. G. Bleeck (1907-1971). Bleeck on erityisen kiinnostava australialainen senttari, koska hän piti säntillistä päiväkirjaa siitä, mitä häneltä tilattiin, mitä hän kirjoitti, mitä julkaistiin ja paljonko hän sai palkkioita. Bleeckin päiväkirjat on tallennettu Australian National Libraryyn, ja Johnson-Woodsin kirja perustuukin suurelta osin juuri Bleeckin kokoelmiin. Se selittää sen, miksi kansikuvien joukossa on eniten juuri Bleeckin teoksia.
Bleeck ei ollut vapaa kirjailija, vaan rautatievirkailija, joka pystyi perheellisenäkin luomaan laajan tuotantonsa kirjoittamalla iltaisin ja viikonloppuisin. Bleeck kirjoitti joillekin kustantamoille käytännössä kuukausipalkalla. Bleeck kirjoitti mitä tahansa: dekkareita (mm. You Can't Forget Murder, 1955), scifiä (Master-Mind Menace, 1950, salanimellä Belli Luigi), romantiikkaa (Lucky in Love, 1956), historiallista seikkailua (Love's Cavalier, 1956), länkkäreitä (Texan Tornado, 1954; Bounty Rider, 1971).

Kiinnostava lisäys olivat urheilutarinat, jotka Australiassa keskittyivät laukka- ja nyrkkeilyjuttuihin - näitä Bleeck teki Calvert-kustantamon Sports Shorts -nimiseen lehteen.

Laukka- ja nyrkkeilyjuttujen lisäksi Bleeck kynäili muun muassa jääkiekko-, biljardi-, pyöräily- ja speedway-juttuja!
Bleeckin lisäksi tuotteliaita kirjoittajia olivat myös C. J. MacKenzie, J. W. Heming, Gene Janes ja Vol Molesworth, joiden nimet ovat käytännössä painuneet historian hämäriin. Heidän ohitsee nousee muutama nimi, jotka Suomessakin tunnetaan: Carter Brown, Larry Kent ja K. T. McCall. Vähemmän tunnettuja, mutta monien yhä lämmöllä muistamia ovat Marc Brody ja Max Strong. Kaikista näistä Johnson-Woods tarjoilee lyhyitä tietopätkiä, mutta enemmänkin olisi tehnyt mieli lukea.

Historia katkeaa kesken

Pulp-kirjan aikaväli päättyy vuoteen 1959, jolloin ulkomaisen kirjallisuuden tuontikielto lakkautettiin. Maassa kuitenkin tuotettiin 60- ja 70-luvuilla yhä valtavia määriä kotimaista pokkarikirjallisuutta, josta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin - Suomeen kuitenkin päätyi paljon australialaista kirjallisuutta. Jo mainittujen lisäksi täällä nähtiin monta Larry Flynn-dekkaria, ja naisten romantiikan puolella esimerkiksi Viihdekirjat-kustantamon paljon julkaisema "Kerry Mitchell" oli australialaista alkuperää.
Kiinnostavaa on, että "Kerry Mitchell" oli oikeasti sotakirjoistaan tunnettu J. E. Macdonnell, jonka kirjoja on julkaistu paljon Viihdekirjojen Voitto-sarjassa. Macdonnell kirjoitti myös salanimellä Michael Owen, jolla nimellä häneltä on julkaistu käännöksiä Voitto-sarjassa.
Australialaista sotasarjaa Commandoa julkaistiin Suomessa pitkä rivi nimellä Etulinja; sarjan kirjoittajia bibliografisti Simo Sjöblom epäilee amerikkalaisiksi, vaikka lähes kaikki ovat australialaisia. Etulinjasta tuttu Owen Gibson on muuten sama mies, joka kirjoitti Peter Flynn -dekkarit.

Carter Brownin rinnalle tunnetuimmaksi australialaiseksi pokkarikirjoittajaksi pitää varmaan nostaa Len Meares eli Marshall Grover, jonka Larry ja Stretch -sarja tunnetaan Suomessa yksinkertaistetulla nimellä Bill ja Ben. Huumoria ja realismia yhdistävä Grover saattaa hyvinkin olla länkkäriharrastajien keskuudessa arvostetumpi kuin sekopäisen humoristinen Carter Brown dekkariharrastajien keskuudessa.
Länkkärit ovat muutenkin olleet australialaisille rakas kirjallisuudenmuoto - hyviä länkkärikirjoittajia ovat olleet Marshall Groverin lisäksi myös yli 900 kirjaa kirjoittanut ja edelleen jatkava Keith Hetherington sekä Tony Veitch. Larry Kentejä kirjoittanut Des R. Dunn kirjoitti myös länkkäreitä salanimellä Gunn Halliday. Kaikkia näitä on julkaistu Suomessa lukuisissa länkkärisarjoissa, kuten Coloradossa ja Coltissa.
Jännittävää olisi muuten lukea Carter Brownin eli Alan Yatesin varhaisuralla kirjoittamia länkkäreitä - harrastiko hän niissäkin samaa kepeätä tyylilajia kuin rikoskirjoissaan?

Kansikuvituksista

Pulp on mukava, nopeasti luettava kirja, jonka esittelemissä kirjankansissa on monia helmiä. Suurta osaa australialaisista pokkarinkuvittajista ei tunneta, mutta esille nousee ainakin Stanley eli Stan Pitt, jonka kansikuvia nähtiin Suomessa Max Strong -sarjassa. 1940-luvulla Johnson-Woods mainitsee Edward Brodie-Mackin ja John Andrewsin sekä scifi-aiheita tehneen Maurice Bramleyn.

Monissa australialaissa pokkareissa käytettiin valokuvan pohjalta tehtyjä kollaasikansia, jotka eivät enää vakuuta, ja muutenkin australialaispokkarien kansikuvat ovat usein köyhempiä versioita amerikkalaisista esikuvistaan. Silti niissä on viehätystä, joka ei liity pelkästään taiteelliseen taituruuteen.
Carter Brownien kansikuvia Johnson-Woodsin kirjassa ei nähdä tekijänoikeussyistä, mutta kiinnostava on huomata, että monet vanhemmista suomalaisista Brown-kansista ovat australialaista alkuperää, vasta myöhemmin niissä alettiin nähdä amerikkalaisperäisiä täytekansia.
Muutama virhe Johnson-Woodsin kirjassa on. Robert Kylen nimellä ilmestynyt A Killer Is Loose (Horwitz 1956) on amerikkalaista alkuperää, ei australialainen teos. Kylen oikea nimi oli Robert Terrall ja hän kirjoitti muun muassa Mike Shayne -sarjan kirjoja.
Myös Richard Glendinning oli amerikkalainen kirjailija, ja hänen teoksensa Too Fast We Live oli ilmestynyt alun perin Yhdysvalloissa vuonna 1954, kaksi vuotta ennen australialaista painostaan.
Nämä ovat pieniä kauneusvirheitä kirjassa, jota selailee mielikseen. Selaillessa voi pohtia, koska Suomessa tehdään vastaava teos.

Miinusta kirja saa mielikuvituksettomasta nimestä sekä melko rumasta kannesta - ilmeisesti tekijänoikeudellisista syistä kannessa ei ole käytetty alkuperäisiä aussikansia, vaan tehty kliseinen eikä kauhean hyvin piirretty kuva.

Juri Nummelin

Kaikki kuvat Toni Johnson-Woodsin kirjasta Pulp (National Library of Australia, 2004). Tekijät: Come In, Sinner (1954): tuntematon. Master-Mind Menace (1950): Maurice Bramley. The Lady's a Decoy (1957): tuntematon.

Muutamia linkkejä:

Toni Johnson-Woodsin blogi A World of Australian Pulp Fiction

Kari Elkelä: Australialaissarjojen maihinnousu

Clive Gordon Bleeck suomeksi:

Rikosromaani:

Hermoparantolan salaisuus, Kuukauden shokki 6/1965. Kuvataide: Helsinki 1965.

Lännenromaanit:

Kaikki vihasivat häntä. Mustang 25. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Gunfire Baptism.

Kauhujen laakso. Mustang 37. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Challenge a Tall Man.

Lännennovelli:
Punaisen muulin tanssijatar, Seikkailukertomuksia - Jännityslukemisto 42-44/1962.

Kari Suomalaisen jännärit

2010-08-24T06:08:00.000-07:00

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.

Kairalan jalanjäljissä

Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia

poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille

22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari,

eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.

Kauhuaineksia poikakirjassa

Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.

Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä Kari-maisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."

Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoikin Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.

Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa,

joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Juri Nummelin

Kuvat Kari Suomalainen.

H. Ahtelan harvinainen Dégénéré

2010-08-23T05:51:00.002-07:00

Psykologisen kauhun edelläkävijä

H. Ahtela eli oikealta nimeltään Einar Reuter (1881-1968) on tunnetumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana, mutta hän oli myös monipuolinen kirjoittaja. Modernismia esitelleen kuvataidekritiikkinsä ohella hän kirjoitti myös proosaa. Eräaiheiset teokset Korven kamppailuja (1916), Pyhitysvaaran vanha asujain (1916) ja Pohjolan rapsodia (1941) saivat rinnalleen vapaussota-aiheisen romaanin Korasaaren uusi tulokas (1921; teos mainitaan joissain lähteissä fantasia-aiheisena, mutta alan asiantuntijan Boris Hurtan mukaan ei sitä ole), mutta ehdottomasti kiinnostavin Ahtelan kaunokirjallisista teoksista on vuonna 1918 omakustanteena ilmestynyt Dégénéré. Omakustanneluonteensa takia se on hyvin harvinainen eikä sitä moni ole lukenut.
Sen alaotsikko jo lupaa paljon: "kauhu- y.m. kertomuksia". Kirjassa Ahtela kertoo psyykkisesti sairastuneiden ihmisten kohtaloita, mutta kertojina ovat melkein aina nämä ihmiset itse. Monet tarinoista ovat enemmänkin monologeja kuin varsinaisia novelleja. Paikoin Ahtelan voi jopa sanoa lähestyvän modernistista tajunnanvirtakerrontaa - ehkä hän on kuvataiteen kautta tutustunut joihinkin varhaisiin kokeiluihin, vaikka vuonna 1918 ei varsinaista tajunnanvirtakirjallisuutta ollut vielä ilmestynytkään.
Mitään yliluonnollista Ahtelan tarinoissa ei ole, mikä tekee kirjasta poikkeuksellisen vanhan kauhukirjallisuutemme joukossa. Kaikki tehokeinot ovat psykologisia - Ahtela on tässä vahva edelläkävijä vasta 1980- ja 1990-luvuilla Suomessa yleistyneelle psykologiselle kauhulle. Osa tarinoista käsittelee suorasukaisesti myös seksuaalisia kysymyksiä, ja moni henkilöiden mielisairauksista liittyykin hylkäämisen ja torjumisen aiheuttamiin traumoihin: mustasukkaisuus johtaa vihaan ja viha johtaa hulluuteen. Joissain tarinoissa kyse on äidin tukahduttavasta rakkaudesta lapseen. Ahtelan näkemys on raju ja synkkä.
Monet novelleista tuntuvat tapahtuvan mielisairaalassa, ja osa monologeista on henkilöiden puhetta heitä kuuntelevalle psykiatrille. Joissain novelleissa taas päähenkilö on yksinään huoneessa, mikä paljastuu vasta aivan jutun lopussa. Ahtelan kirja on esimerkki uuden tieteen, psykologian, tulosta Suomeen. (Jännittävä ajatus on se, että psykologia vaikutti ylipäätään hyvin paljon modernistiseen kirjallisuuteen, vaikkapa surrealismiin, mutta myös joycelaiseen tajunnanvirtakirjallisuuteen. Samoihin tuloksiin on näköjään päädytty eri suunnissa ja eri lähtökohdista.)

"Minä löin häntä"

Dégénéré alkaa rajusti, sillä ensimmäiseksi tulevan "Sairashuoneessa"-novellin ensimmäiset rivit kuuluvat: "Minä löin häntä, suunnattomassa, kuohahtavassa vihassa häntä löin, niin sanovat. Itse en muista mitään." Kyse on jälleen kerran rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Väkivallaton muunnelma samasta aiheesta on "Ette tiedä mitä rakkaus on", joka on oikeastaan ensimmäistä, suorasukaisempaa novellia ovelampi.
Rajummasta päästä on "Tieltä pois", jonka alussa mies vaanii puun takana ja miettii, että yhden ihmisen - lukija tajuaa heti, että kyse on vastakkaisesta sukupuolesta - on hävittävä maan päältä. Mies kertoo: "Tuolla mäellä näin viime vilahduksen siitä, joka meni häntä hävittämään - palkkamiehestä, joka rahanhimosta tekee vaikka mitä." Mies kertoo suhteistaan naisiin - hän kokee niistä häpeää ja häpeillen kertoo suhteiden olleen myös ruumiillisia. Viimeisin suhteista oli erityisen kiusallinen: mies sanoi rakastavansa naista, vaikka ei todellisuudessa näin tehnyt, ja nainen sanoi miehelle "ei". Mies järkyttyi niin paljon ja koki naisen varastaneen jotain hänelle kuuluvaa - ja laittanut palkkatappajan tämän perään. Novelli päättyy, kun miehen odotus palkitaan ja palkkatappaja tulee takaisin surmatyötään tekemästä.

Skitsofrenian kuvausta

Ahtela harppaa pisimmälle skitsofrenian ja hulluuden kuvauksessaan novellissa "Antakaa elää", jonka päähenkilö on Kalle Rahonen. Novelli on jaettu kahteen osaan, joissa kummassakin Kalle Rahonen itse kertoo omaa tarinaansa. Osat erottaa toisistaan katkelma, jossa Rahosen höpinöitä kuunnellut tohtori toteaa: "Minun täytyy tunnustaa, että edellisen keskustelun jälkeen en ole enää saanut selville yhtäjaksoista juonta Kalle Rahosen keskusteluista. Tunsin hänet hyvin ja monena hiljaisena hetkenä ollessamme kahden (vain ollessamme kahden) teki hän minulle pitkiä selityksiä, paikoin verrattoman nerokkaita, mutta toisin paikoin en voinut seurata hänen ajatustensa nopeita vaihteluita. Valitan itseni vuoksi, että monet hänen mietteistään hälvenivät mielestäni ponnistellessani seuraamaan hänen jatkuvaa esitystään, niin että vain parisen pientä palasta saatoin myöhemmin muistaa ja merkitä paperille." Tohtori kuvailee Rahosta "rajatonta vapautta vaativaksi onnettomaksi".
Rahosen monologin ensimmäisen osan lopussa hän höpisee muun muassa seuraavaa:
"Ja sitten tohtori - hän tulee aivan viereen ja ottaa kiinni napinlävestä - kaikkein vähimmin olen koskaan sitä sietänyt, että ihminen ottaa toista napinlävestä, kuin elukkaa. Hän panee minulle pyssyn eteen - se on niin kummallinen se pyssy, se seisoo edessäni lattialla aivan pystyssä, vaikka sitä ei kukaan pidä kiinni, ja tohtori hyppää pöydälle ja ottaa mustetta kynään ja kirjoittaa. Ja sitten näenkin, ettei se ole tohtori, vaan Malisen Jussi, aivan se on kuin Malisen Jussi ja se pullistaa molempia poskiaan ja puhaltaa. Minua alkaa naurattaa, se puhaltaa paperin juuri kattokruunuun, mutta se ei olekaan vain paperi, se alkaa käpertyä kokoon, hajoaa keskeltä ja alkaa pyöriä, ja minä näen, että siinä se nyt istuukin, tohtori, lampussa, ja nauraa. Ja minä ilostun myös, minä potkaisen kumoon pöydän ja Malisen Jussi lentää seinään, hän muuttuu siinä ihan ihan litteäksi, niin naurettavan litteäksi, ja siinä on iso julistus ja se on kuulutus kutsuntaan."
Kutsunnat näyttelevätkin isoa osaa tarinassa: Kalle Rahosen psyyke on hajonnut, kun häntä ei ole kelpuutettu armeijaan, vaikka kutsuntoihin on tullut kirje. Rahosen miehuus on tehty kyseenalaiseksi. Ahtela kuvaa hyvin ja tehokkaasti mielen hajoamista, vaikka novellin rakenne on niin väljä että sen loputtua lukijalle on jäänyt aika vähän käteen.

Kuin Edgar Allan Poe

Vähäpätöisimmästä päästä on "Alma Raua", jossa ei ole kauhu- eikä jännitysaineksia. Siinä nuori tyttö seuraa Almaa, joka menee naimisiin venäläisen miehen kanssa ja muuttaa Pietariin kaupungin houkutusten keskelle. Samantyyppinen on myös "Vihaa", jossa Elmi Raitajoki -niminen nainen puhuu miehelle, joka on saanut nähdä häntä koskevan solvauskirjeen. Myös "Tuuliajolle" käsittelee samantyyppisiä teemoja.
"Heikka Rautamon kuolema" taas alkaa kuin Edgar Allan Poen novelli ja Ahtela luo salaperäistä tunnelmaa tehokkaasti. Valitettavasti lopetus lässähtää pahasti eikä Ahtelan kehittämä loppuyllätys ole niin kammottava kuin mitä novellin aloitus antaa ymmärtää: "(...) minun täytyy sana, että harva ihminen on niin alati tuntenut jonkun kaamean, tietämättömän, salaperäisen itseään vaanivan, joka nurkassa uhkaavan, kuin Heikka Rautamo".
Rautamo on hyvin poelainen hahmo: "Lapsena hän saattoi kulkea, niin, saattoi vielä raavaanakin, pitkin sieniviertä illalla pimeässä, ikään kuin mistään piittaamatta, mutta joka tunsi hänen ajatuksensa tiesi, että ääretön kammo kasvoi kasvamistaan hänen sisässään, kammo siitä, että jokin häntä seurasi (...)."

Epämiellyttävä viimeinen tarina

Dégénérén päättävä "Iikku Rovan ensi hyväily" poikkeaa teoksen muista tarinoista - sitä Ahtela ei ole iljennyt kirjoittaa monologina. Se onkin kirjan epämiellyttävin tarina, mikä on paljon sanottu, koska muutkaan jutut eivät ole erityisen miellyttäviä. Iikku Rova on naimaton, keski-ikäinen mies, joka pitää nuorista tytöistä, kaikkein eniten hyvin nuorista. Ahtela kuvailee Rovan mieltymyksiä tavalla, joka saa lukijan karvat nousemaan pystyyn:
"Täyskasvaneet naiset, sellaisetkin, jotka olivat naiselliset ja olisivat voineet antaa levon hänenkin älykkäälle tietojen painamalle hengelleen, eivät häntä tyynnyttäneet, eivät hänen henkeään puoleensa vetäneet, vaan saivat hänet poikkeamaan sivuun kuin sentrifugaalivoiman ajamana. Mutta hänessä uinui kuitenkin rakkaus, ja intohimoisempi kuin useimmissa muissa, mutta se oli idealistinen, niin sanoakseni aineeton - niin hän ainakin luuli itse, koskei sitä koskaan tullut analysoineeksi - se oli idealistinen ja kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet. Niitten viaton sulous häntä kiehtoi, niitten avoin kirkas katse, jossa ei näkynyt muuta kuin täysi luottamus elämän ihanuuteen."
Rova ihastuu Sirkka-Liisa -nimiseen tyttöön: "hänellä oli kirkkaat silmät, kuin kosteat, hänellä oli kaksi pitkää kultaista lettiä selässä, hänellä oli varsi hoikan solakka, mutta pohkeet olivat paksut, vehmaat (tähän aikaan käytettiin 14-15 -vuotiaillakin lyhyitä hameita)."
Lopetus on ironinen, mutta se on vain omiaan hämmentämään lukijaa lisää. Jännittävää on kuitenkin huomata, että pedofiliaa on kuvattu Suomessa jo 1910-luvulla. Myöhemmin 1930-luvullahan Elmer Diktonius kirjoitti samasta tematiikasta huomattavasti syvemmän novellin Suomen tasavallan kansalaisia -teoksessaan. Ahtela viittaa tarinan lopussa urbaanin laiskottelijan hahmoon, Baudelairen dandyyn, joka "on yksin sitä kuitenkaan olematta. Hän oli yhdessä tuhansien unelmiensa ja kuvittelujensa kanssa".
Dégénéré olisi uudelleenjulkaisun arvoinen, ainakin niiden novellien kohdalla, jotka voi laskea kauhuksi - muut novellit eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia. Kokonaisuutena sitä olisi kuitenkin syytä käsitellä.

Juri Nummelin

Aake Jermon dekkarit

2010-08-20T04:41:00.001-07:00

Hätäistä noir-jännitystä

Legendaarinen lehtimies ja kirjantekijä Aake Jermo (1920-1980) aloitti kirjallisen uransa turkulaisessa sanomalehdessä Uudessa Aurassa vuonna 1945, opiskeltuaan Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuodet 1938-1939. 40-luvun alussa hän kirjoitteli jännitys- ja muita novelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Novellien kirjoittamista hän ei hylännyt sodan jälkeenkään, vaikka jatkoi työuraansa upeasti muun muassa Avussa. Jermo kirjoitti vielä 1960-luvulla rikosnovelleja Ilmarisen lehtiin, kuten Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon.

Vuonna 1947 Jermo julkaisi kaksi rikosromaania. Romaanien syntyhistoria on hauska. Jermo kertoo lama-ajan muistelmissaan Oli pientä tupenrapinaa (1979), miten heti sodan jälkeen Suomeen levittäytyi suunnaton määrä pieniä kustantamoita, jotka kokeilivat muutamalla kirjalla. Yksi tällainen yrittäjä oli Lukumies, joka julkaisi rohkean näköisinä vihkosina Boccaccion Decameronen sekä ensimmäisen osan Casanovan muistelmista. Lukumiehen yrittäjät - kolme

miestä, kuten Jermo kertoo - tulivat Jermon puheille ja pyysivät, että tämä kirjoittaisi heille jotain. Jermo lupasi ja tuloksena olivat romaanit Luodinreikä röntgenkuvassa ja Murha Tähtitorninmäellä. Kirjat ovat alkuperäisinä aikamoisia harvinaisuuksia, mutta niistä on onneksi Seaflowerin tekemät uusintapainokset 1990-luvulta, joten ne saa käsiinsä melko helposti.

Muistinmenetyksen teemoja

Kirjat on selvästi kirjoitettu hätäisesti ja melkein tuntee, miten Jermo on lähtenyt liikkeelle vain yhdestä ideasta ja kehinyt juonta kasaan kirjoittaessaan. Parempi kirjoista on Murha Tähtitorninmäellä, mutta kummassakin on samoja teemoja ja ideoita. Kiinnostavaa on se, miten kirjat voi nähdä yhtenä osana noir-tyylilajia, jonka on nähty syntyneen toisen maailmansodan jälkeisessä ahdistuksessa ja synkkyydessä. Kummassakin kirjassa esiintyy esimerkiksi unissakävelyä ja pahojen tekojen unohtamista, jotka ovat kummatkin noir-kirjallisuuden ja -elokuvan keskeisiä teemoja, vaikkapa Cornell Woolrichin kirjoissa. Samaten kummassakin romaanissa keskeisenä henkilönä on joku, joka on saanut sodassa luodin päähänsä ja on sen takia hermostunut, neuroottinen tai unohtelevainen. Saman kuvion muistamme hyvin vaikkapa Raymond Chandlerin kännissä käsikirjoittamasta elokuvasta Sinisen dahlian salaisuus (1946).

Murha Tähtitorninmäellä alkaa, kun saksofonisti Kurt Sarkka on saanut potkut töistä: hän on puolustanut nuorta tarjoilijatyttöä ravintolan omistajan lähentelyiltä. Sarkka sortuu juomaan ja lyö vaimoaan, joka alkaa mäkättää hänelle. Sarkka pelästyy omaa reaktiotaan ja häipyy kaupungille. Sumuisissa tunnelmissa hän törmää salaperäiseen mieheen, joka sattumalta tuntee tytön, jota hän oli aiemmin päivällä puolustanut. Ryyppyreissu jatkuu.

Seuraavana aamuna Sarkka huomaakin olevansa epäilty Tähtitorninmäeltä löytyneen naisen surmasta. Sarkka ei muista mitään, koska hänellä on shrapnellin jälkiä kallossaan ja hän on pelännyt, että se voisi aiheuttaa hänessä väkivaltaisuutta - hänhän oli todistetusti lyönyt vaimoaan samana iltana.

Alku on erinomain

en ja tunnelmallinen, mutta sitten Jermo jostain syystä unohtaa Sarkan ja siirtyy seuraamaan ensiksi oikeudenkäyntiä ja sitten poliisikomisariota, joka yhdessä tunnetun toimittajan ja rikoskirjailija Riku Raudan (!) kanssa alkaa selvittää tapahtumaa - jokin siinä ei tunnu osuvan yhteen. Jarmo vaihtelee näkökulmahenkilöitä liian usein lyhyessä romaanissa (104 sivua uusintapainoksessa), ja Raudan läsnäolo tuntuu oudolta itseironiselta tempulta (vaikka kirja kyllä sijoittuu Helsinkiin, eikä Turkuun, jossa Jermo tuolloin asui, joten kyse ei voi olla samasta henkilöstä!). Loppuratkaisu on kuitenkin paremmin perusteltu kuin toisessa romaanissa, Luodinreikä röntgenkuvassa.

Salaperäinen huvila

Luodinreikä röntgenkuvassa -kirjassakin tavataan henkilö, jolla on luodinsiruja kallossaan. Päähenkilö kutsutaan salaperäiselle vierailulle vanhan ystävänsä huvilalle, jossa sitten tapahtuu murhia. Jermo kirjoittaa, että huviloitsija on luodinsirujen vuoksi aina hyvin rauhallinen, mutta useassa kohtauksessa hän kiihtyy yllättävästi ja rajustikin. Jermo tuntuu muutenkin unohdelleen henkilöitään - huvilan omistaja esimerkiksi unohtuu monen kohtauksen ajaksi jonnekin taka-alalle ja tuntuu, etteivät häntä kiinnosta murhat, jotka tapahtuvat hänen maillaan. Kirjassa esiintyy myös puoliksi sokea maalari, joka yhdessä kohtauksessa kuitenkin näkee huoneeseen tulevat miehet.

Toinen kiinnostava yhtymäkohta noiriin on se, että tässä - alun perin 80-sivuisessa kirjassa - mies palaa sodasta vain huomatakseen, että hänen siskonsa on mennyt turmiolle. Jo mainitussa Sinisen dahlian arvoituksessahan Alan Ladd palaa rintamalta huomatakseen, että hänen vaimonsa pettää häntä avoimesti.

Voi muuten veikata, että Luodinreikä röntgenkuvassa on ilmestynyt ensiksi, koska sen kustantajaksi on merkitty Turun kauppakirjapaino ja vasta sen jälkeen kustantajaksi muuttui Lukumies.

Lukumies julkaisi Jermolta vielä kolmannenkin kirjan. Vitsivakka-niminen teos sisältää "Riku Raudan" toimittamana vitsejä ja muita lyhyitä juttuja, mutta se on ilmeisesti vielä harvinaisempi teos kuin yllä käsitellyt dekkarit.

Juri Nummelin

Kuvat skannattu Turun yliopiston kirjastossa otetuista mustavalkokopioista. Kansikuvien tekijät eivät ole Pulpin toimituksen tiedossa.

Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpin numerossa 1/2006. Kirjoitusta on muutettu.