AXE:n agentti Chilessä: Martin Cruz Smithin Nick Carter

Pulpografiassa on hakusana amerikkalaiselle jännärikirjoittajalle, Gorkin puiston tekijälle Martin Cruz Smithille. Smith (s. 1942) oli aloittanut uransa jo 1970-luvun alussa, julkaisi ensiksi muutaman kovakantisen romaanin (mm. scifi-henkinen esikoisromaani The Indians Won, 1970), ja siirtyi sitten vuosikymmenen puolivälissä hetkiseksi pokkariteollisuuden pariin kirjoittaen salanimellä Simon Quinn sarjaa Vatikaanin nimiin toimivasta kansainvälisestä ammattitappajasta. Sarjaa ilmestyi kahden vuoden aikana kuusi kirjaa. Lisäksi Smith käytti samaa salanimeä myös kirjassa The Human Factor (1975), joka oli Edward Dmytrykin Kosto on minun -elokuvan (1975) romaaniversio. Myös nimellä Martin Quinn kirjoitettu The Adventures of the Wilderness Family (1975) oli elokuvan kirjaversio - pohjalla oli Suomessa Erämaaseikkailun nimellä tunnettu koko perheen seikkailuelokuva.
Smith kirjoitti näiden lisäksi myös kolme Nick Carter -sarjan kirjaa, joista kaksi on suomennettu. Pulpografiaa varten luin kirjat suomeksi, kesällä luin englanniksi The Inca Death Squadin, jonka löysin brittipainoksena savonlinnalaiselta kirpputorilta. Ensiksi epäröin, ostanko kirjaa ollenkaan, mutta nappasin sen lopulta mukaani.
Se kannatti, koska kirja on hyvä, Nick Carter -sarjan teokseksi suorastaan erinomainen.
En valitettavasti ole tarkistanut, onko Smithin kirjan suomennos lyhennetty (lähes kaikki Nick Carterini ovat laatikoissa kellarikomerossa), mutta joka tapauksessa monet kohtaukset tuntuvat englanniksi luettuna paremmilta, napakammilta. Myös Smithin harrastama poliittinen kommentointi on nasevampaa kuin suomeksi luettuna. Tai sitten olen kymmenessä vuodessa antanut anteeksi esimerkiksi Neuvostoliittoon liittyvän piikittelyn.
Smithin Nick Carter kertoo minä-muodossa omat seikkailunsa, mikä lähentää teosta kovaksikeitettyyn dekkariin. Dennis Lyndsin eli Michael Collinsin Nick Cartereissa on sama piirre. Kummatkin kirjoittajat myös pysyvät kaukana 60-luvun tyypillisistä ylilyövän humoristisista Cartereista, joissa lajityyppiparodian ohella lähinnä kisailtiin alastomien mimmien kanssa. Sitä esiintyy tässäkin, mutta Smith onnistuu tekemään jatkuvasta upeannäköisten nuorten naisten kavalkadista myös juonen kannalta olennaisen asian. Jokaisella naisella on rooli myös tarinassa. Smithin Carter lähestyy kovaksikeitettyä dekkaria myös siinä, että Carter pääsee veistelemään joitain sattuvia repliikkejä.
The Inca Death Squadin miljöökin on kekseliäs: Chile heti sen jälkeen, kun sosialisti Salvador Allende valittiin demokraattisissa vaaleissa maan presidentiksi. Nick Carter tosin toteaa pohtivansa, mahtaako maassa enää tulla toisia vaaleja. Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Augusto Pinochet teki CIA:n avustuksella vallankaappauksen, jossa Allende joko tapettiin tai teki itsemurhan. Pulpografiassa totesin ikävän jälkimaun heikentävän kirjaa huomattavasti, mutta toisaalta: mistä Martin Cruz Smith olisi voinut tietää, mitä CIA suunnitteli? Joka tapauksessa tässä näkyy vahvasti historian ironia. Smithin kunniaksi on sanottava, että vaikka Allende esiintyy pariin kertaan kirjassakin (ilman repliikkejä tosin, aina taustalla), Smith ei sano tästä mitään kielteistä.
The Inca Death Squadissa näkyy myös Smithin kiinnostus Neuvostoliittoon. Neuvostoliittolainen ministeri tulee hieromaan ystävyyttä Chilen uusien hallitsijoiden kanssa ja haluaa liennytyksen osoituksena, että AXE:n vakooja Carter tulee saattamaan häntä ja toimimaan hänen henkivartijanaan. Kyseessä on tietenkin kyyninen tapa koettaa saada Carter pois päiviltä. Kirjassa on kohtaus, jossa neuvostoliittolainen ministeri kokeilee Carteriin uutta luotiliiviä ja ampuu tätä mielettömästi konepistoolilla. Pulpografiassa pidän tätä sadistisena kohtauksena, mutta toisaalta sellainen kuuluu lajityyppiin. Totean Pulpografiassa myös, että tällaiset kohtaukset heikentävät kirjaa, mutta nyt englanniksi luettuna monet kirjan toimintakohtaukset ovat napakoita ja erittäin hyvin tehtyjä, elokuvallisia tavalla, joka ei nykyisen epäselvien, käsivaralla kuvattujen spektaakkelien aikana välttämättä tunnu ajankohtaiselta.
Entä inkat? Pulpografiassa totean, että inkatematiikka tuntuu päälleliimatulta. Sitä se on vähän alkuperäisessäkin tekstissä, mutta ehkä suomennoksesta on jätetty jotain pois, koska englanniksi luettuna teema on jäntevämpi ja oleellisempi - kyse on Maon Kiinan yrityksestä käyttää Chilen alkuperäisasukkaita torjumaan Neuvostoliiton vaikutus Allenden hallintoon. Kirjan loppupuolella on pitkä ja hyvin rytmitetty toimintakohtaus, jossa Nick Carter kohtaa inkasoturin muinaisilla raunioilla. Smith tarjoilee kohtauksessa vielä rajun yllätyksen.
Toisaalta Smith tuntuu jättävän inkatematiikan vähän turhan nopeasti, kun loppu tulee. Pitkän tappelukohtauksen jälkeen inkoja ei käytännössä juuri mainita. Toisaalta inkojen läsnäolo kuitenkin kertoo siitä, että Smith on koko tuotantonsa ajan ollut kiinnostunut Amerikan alkuperäisasukkaista.
The Inca Death Squad on kiinnostava osoitus kahdesta asiasta: ensinnäkin tällaiset sarjakirjatkin kannattaa lukea alkukielellä, vaikka niiden maine on huonompi kuin muiden kioskikirjojen, ja toiseksi se kertoo, miten kirjailija voi käyttää tällaista alustaa hyväkseen opetellessaan ammattiaan. Smithin kerronta ja tyyli ovat tässä jo varmoja, mutta vasta kioskikirjansa kirjoitettuaan hän todella löi itsensä läpi. Vuonna 1979 ilmestyi lepakkokauhua ja intiaanitematiikkaa yhdistävä Yön siivet, Gorkin puisto kaksi vuotta myöhemmin. Smith kirjoittaa edelleen, mutta suomalaiset kustantajat näyttävät unohtaneen hänet. Smithille ei ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua!
Juri Nummelin