Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti