Miehen maailma on julma

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu.