Rikkaat pulp-kirjailijat

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin


Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.