keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Pulp 2/2011

Tervetuloa jälleen kioski- ja muun marginaalikirjallisuuden kummalliseen maailmaan. Tässä rikollisesti (teemaan osittain sopivasti...) myöhässä olevassa numerossa saadaan neljä juttua, joista kaksi liittyy Suuria kuvaklassikoita -sarjakuvakirjasarjaan: toinen käsittelee itse sarjaa ja sen suomennettuja teoksia, toinen sarjan kirjojen yhtä käsikirjoittajaa, scifi-legenda Otto Binderiä.

Muut jutut käsittelevät vielä kymmenen vuotta sitten trillerikirjoittajien kärkikaartiin kuuluneen Martin Cruz Smithin varhaistuotannon Nick Carter -pokkaria sekä suomalaista seksidekkaria, jossa etsivä Esko Karivaara panee kovan kovaa vasten!

Seuraavassa numerossa mahdollisesti ainakin Jerry Siegelin kadoksissa olleita sadomasopiirustuksia. Ja sitten se suuri luvattu Harri Kumpulais -juttupaketti...

Vanhat Pulp-lehden numerot täällä, täällä ja täällä.

AXE:n agentti Chilessä: Martin Cruz Smithin Nick Carter



Pulpografiassa on hakusana amerikkalaiselle jännärikirjoittajalle, Gorkin puiston tekijälle Martin Cruz Smithille. Smith (s. 1942) oli aloittanut uransa jo 1970-luvun alussa, julkaisi ensiksi muutaman kovakantisen romaanin (mm. scifi-henkinen esikoisromaani The Indians Won, 1970), ja siirtyi sitten vuosikymmenen puolivälissä hetkiseksi pokkariteollisuuden pariin kirjoittaen salanimellä Simon Quinn sarjaa Vatikaanin nimiin toimivasta kansainvälisestä ammattitappajasta. Sarjaa ilmestyi kahden vuoden aikana kuusi kirjaa. Lisäksi Smith käytti samaa salanimeä myös kirjassa The Human Factor (1975), joka oli Edward Dmytrykin Kosto on minun -elokuvan (1975) romaaniversio. Myös nimellä Martin Quinn kirjoitettu The Adventures of the Wilderness Family (1975) oli elokuvan kirjaversio - pohjalla oli Suomessa Erämaaseikkailun nimellä tunnettu koko perheen seikkailuelokuva.
Smith kirjoitti näiden lisäksi myös kolme Nick Carter -sarjan kirjaa, joista kaksi on suomennettu. Pulpografiaa varten luin kirjat suomeksi, kesällä luin englanniksi The Inca Death Squadin, jonka löysin brittipainoksena savonlinnalaiselta kirpputorilta. Ensiksi epäröin, ostanko kirjaa ollenkaan, mutta nappasin sen lopulta mukaani.
Se kannatti, koska kirja on hyvä, Nick Carter -sarjan teokseksi suorastaan erinomainen.
En valitettavasti ole tarkistanut, onko Smithin kirjan suomennos lyhennetty (lähes kaikki Nick Carterini ovat laatikoissa kellarikomerossa), mutta joka tapauksessa monet kohtaukset tuntuvat englanniksi luettuna paremmilta, napakammilta. Myös Smithin harrastama poliittinen kommentointi on nasevampaa kuin suomeksi luettuna. Tai sitten olen kymmenessä vuodessa antanut anteeksi esimerkiksi Neuvostoliittoon liittyvän piikittelyn.
Smithin Nick Carter kertoo minä-muodossa omat seikkailunsa, mikä lähentää teosta kovaksikeitettyyn dekkariin. Dennis Lyndsin eli Michael Collinsin Nick Cartereissa on sama piirre. Kummatkin kirjoittajat myös pysyvät kaukana 60-luvun tyypillisistä ylilyövän humoristisista Cartereista, joissa lajityyppiparodian ohella lähinnä kisailtiin alastomien mimmien kanssa. Sitä esiintyy tässäkin, mutta Smith onnistuu tekemään jatkuvasta upeannäköisten nuorten naisten kavalkadista myös juonen kannalta olennaisen asian. Jokaisella naisella on rooli myös tarinassa. Smithin Carter lähestyy kovaksikeitettyä dekkaria myös siinä, että Carter pääsee veistelemään joitain sattuvia repliikkejä.
The Inca Death Squadin miljöökin on kekseliäs: Chile heti sen jälkeen, kun sosialisti Salvador Allende valittiin demokraattisissa vaaleissa maan presidentiksi. Nick Carter tosin toteaa pohtivansa, mahtaako maassa enää tulla toisia vaaleja. Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Augusto Pinochet teki CIA:n avustuksella vallankaappauksen, jossa Allende joko tapettiin tai teki itsemurhan. Pulpografiassa totesin ikävän jälkimaun heikentävän kirjaa huomattavasti, mutta toisaalta: mistä Martin Cruz Smith olisi voinut tietää, mitä CIA suunnitteli? Joka tapauksessa tässä näkyy vahvasti historian ironia. Smithin kunniaksi on sanottava, että vaikka Allende esiintyy pariin kertaan kirjassakin (ilman repliikkejä tosin, aina taustalla), Smith ei sano tästä mitään kielteistä.
The Inca Death Squadissa näkyy myös Smithin kiinnostus Neuvostoliittoon. Neuvostoliittolainen ministeri tulee hieromaan ystävyyttä Chilen uusien hallitsijoiden kanssa ja haluaa liennytyksen osoituksena, että AXE:n vakooja Carter tulee saattamaan häntä ja toimimaan hänen henkivartijanaan. Kyseessä on tietenkin kyyninen tapa koettaa saada Carter pois päiviltä. Kirjassa on kohtaus, jossa neuvostoliittolainen ministeri kokeilee Carteriin uutta luotiliiviä ja ampuu tätä mielettömästi konepistoolilla. Pulpografiassa pidän tätä sadistisena kohtauksena, mutta toisaalta sellainen kuuluu lajityyppiin. Totean Pulpografiassa myös, että tällaiset kohtaukset heikentävät kirjaa, mutta nyt englanniksi luettuna monet kirjan toimintakohtaukset ovat napakoita ja erittäin hyvin tehtyjä, elokuvallisia tavalla, joka ei nykyisen epäselvien, käsivaralla kuvattujen spektaakkelien aikana välttämättä tunnu ajankohtaiselta.
Entä inkat? Pulpografiassa totean, että inkatematiikka tuntuu päälleliimatulta. Sitä se on vähän alkuperäisessäkin tekstissä, mutta ehkä suomennoksesta on jätetty jotain pois, koska englanniksi luettuna teema on jäntevämpi ja oleellisempi - kyse on Maon Kiinan yrityksestä käyttää Chilen alkuperäisasukkaita torjumaan Neuvostoliiton vaikutus Allenden hallintoon. Kirjan loppupuolella on pitkä ja hyvin rytmitetty toimintakohtaus, jossa Nick Carter kohtaa inkasoturin muinaisilla raunioilla. Smith tarjoilee kohtauksessa vielä rajun yllätyksen.
Toisaalta Smith tuntuu jättävän inkatematiikan vähän turhan nopeasti, kun loppu tulee. Pitkän tappelukohtauksen jälkeen inkoja ei käytännössä juuri mainita. Toisaalta inkojen läsnäolo kuitenkin kertoo siitä, että Smith on koko tuotantonsa ajan ollut kiinnostunut Amerikan alkuperäisasukkaista.
The Inca Death Squad on kiinnostava osoitus kahdesta asiasta: ensinnäkin tällaiset sarjakirjatkin kannattaa lukea alkukielellä, vaikka niiden maine on huonompi kuin muiden kioskikirjojen, ja toiseksi se kertoo, miten kirjailija voi käyttää tällaista alustaa hyväkseen opetellessaan ammattiaan. Smithin kerronta ja tyyli ovat tässä jo varmoja, mutta vasta kioskikirjansa kirjoitettuaan hän todella löi itsensä läpi. Vuonna 1979 ilmestyi lepakkokauhua ja intiaanitematiikkaa yhdistävä Yön siivet, Gorkin puisto kaksi vuotta myöhemmin. Smith kirjoittaa edelleen, mutta suomalaiset kustantajat näyttävät unohtaneen hänet. Smithille ei ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua!
Juri Nummelin

Suuria kuvaklassikoita -sarja

70-luvun kuvitettuja klassikoita

Kuvitetut klassikot ovat pitkään ollaan lähinnä naureskeltuja yrityksiä saada nuoret lukemaan kirjallisuuden klassikoita, joihin he eivät muuten tarttuisi. Tulokset ovat usein olleet vähän mitä sattuu, mutta kansanvalistuksellinen idea on edelleen hyvä. Kiinnostavia uudempia kuvitettuja klassikoita tarjosi Atlantic-kustannuksen lyhytaikainen Suuria kuvaklassikoita -sarja 1970-luvun lopusta.

Sarjassa ilmestyi suomeksi vain viisi kirjaa, mutta alkuperäinen, amerikkalaisen Pendulum Pressin sarja oli kunnianhimoinen ja pitkäikäisempi. Siinä ilmestyi muun muassa sovitus Stephen Cranen Punaisesta kunniamerkistä ja Melvillen Moby Dickistä - toisaalta samat kirjat oli toteutettu sarjakuviksi myös vanhassa Kuvitettuja klassikoita -sarjassa. Sarjan toimittajana ja yhtenä tekijänä oli jo 1930-luvulla Fleischerin veljesten animaatiostudiossa aloittanut Vincent Fago, joka oli työskennellyt sodan aikaan Marvelilla Stan Leen ollessa rintamalla.
Suomessa sarjaa julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet, mutta sarjaa edelsi yksi Atlantic-kustannuksen nimiin pantu kirja, H. G. Wellsin Näkymätön mies, joka kulkee pelkästään sarjanimellä "Klassikko". Atlantic oli kustantamo, jonka perustivat Williams-kustantamon työntekijät sen jälkeen kun Semic oli ostanut Williamsin. Atlantic toimi Ruotsissa pitkään, mutta Suomessa se sulautui nopeasti Lahtisen Lehtimiehiin.


Wellsin tieteis- ja kauhuromaanin yhdistelmän sarjakuvaksi ovat sovittaneet käsikirjoittaja Otto Binder sekä kuvittaja Alex Nino (kirjassa nimi on ilmoitettu väärin muodossa Vino). Nino on filippiiniläinen kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka aloitti uransa kotimaassaan 1960-luvulla ja päätyi tekemään töitä amerikkalaisille sarjakuvakustantajille. Ninon tyyli on taitavaa ja plastista - näkymättömän miehen liikkeet ovat kuin vesilammikoiden liikehdintää ilmassa yhtenä massana. Nino melkein herkuttelee: sikarin savu kulkeutuu näkymättömän miehen keuhkoihin... Lopussa Griffinin palautuminen ihmisen muotoon on ajanmukaisesti lähes psykedeelinen. Otto Binderin käsikirjoitus säilyttää Wellsin lyhyen romaanin tapahtumat lähes sellaisinaan, mutta vähentää kirjaa heikentävää taipumusta farssimaiseen toimintaan.
Alexander Dumas'n Kolmen muskettisoturin seikkailuita on niinikään Ninon kuvittama, kirjoittajana on Naunerle Farr. Farr teki Pendulumille lukuisia muitakin klassikkosovituksia ja on muutenkin kunnostautunut nimenomaan nuorille lukijoille tehtyjen klassikkomuunnelmien kirjoittajana.
Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli varsinaisen sarjan toinen kirja, jälleen Otto Binderin käsikirjoittama, mutta nyt kuvittajapari Romy Gamboan ja Ernie Patricion kuvittama. DC Comicsista tutut, mutta melko nimettömiksi jääneet kuvittajat ovat eniten innostuneet merenalaisista näkymistä, joista tarjotaan monia kollaasimaisia panoraamoja. Kapteeni Nemon sukelluslaiva on hahmotettu Vernelle uskollisesti. Ihmishahmot ovat sen sijaan hiukan jäykkiä ja elottomia. Otto Binderin käsikirjoitus Vernen toiminnan täyteisestä, mutta jaaritellen kerrotusta romaanista on nasevasti toteutettu, kohtaukset eivät juuri sivua pidempään kestä.
Kolmantena kirjana sarjassa ilmestyi Mary Shelleyn Frankensteinin hirviön sovitus. Huomattavasti totutuista versioista poiketen käsikirjoittajana toiminut Otto Binder säilyttää Shelleyn kirjan juonen aina lopun monivuotista, Pohjoisnavalle päätyvää takaa-ajoa myöten. Shelleyn kirja nousee apokalyptisiin visioihin ja filosofiseen pohdiskeluun, mutta tästä ei Binderin käsikirjoituksessa ole paljon jäänyt jäljelle - ehkä hyvä niin. Kuvittajana on Alex Ninon tavoin filippiiniläinen Nardo Cruz, jonka hahmottama Frankensteinin hirviö lähenee James Whalen klassisen elokuvan näkyjä.
James Fenimore Cooperin Näkymätön mohikaani oli taas Naunerle Farrin sovittama. Kuvittajana oli Frankensteinista tuttu Nardo Cruz, joka oli hänkin työskentellyt DC:lle. Ehkä eteläamerikkalaiset ja aasialaiset kuvittajat tekivät töitä halvemmalla... Kaikki olivat varmasti myös tehneet yhteistyötä Binderin kanssa, kun tämä työskenteli DC:lle.
Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjat ovat ammattitaitoista, joskin intohimotonta työtä, josta näkee Otto Binderin käsikirjoittajan tottuneen rutiinilla tuottamaan hyvää jälkeä. Mitään olennaista kirjoista ei ole jätetty pois, ja varsinkin Shelleyn Frankensteinin kohdalla pitäytyminen alkuperäistekstissä miellyttää, vaikka Shelleyn ratkaisut aika erikoisia ovatkin.
Kirjoissa on myös naiiveja elementtejä, kuten lukijoille suunnatut kysymykset kirjojen lopussa: "Miten Arronax joutui Nautilukselle?" Kirjoissa on myös kehoituksia painaa tarinassa esiintyneitä sanoja mieleen: harppuuna, merisaukko, napapiiri.
Erityisen naurettavia ovat kirjailijoiden muotokuvat, jotka on tehnyt selvästi joku muu kuin varsinaisen tarinan kuvittaja. Tiedä vaikka ne olisi tehnyt joku suomalainen kuvittaja vain näitä käännöksiä varten.
Kaikkia Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjoja heikentää huono painoasu ja harmaa paperi. Lisäksi kirjailijoista tehdyt muotokuvat ovat muuta graafista asua huonompia, joissain suorastaan kamalia. On vaikea uskoa, että sarjan opukset olisivat innostaneet 70-luvun lopun nuorisoa tarttumaan näihin kirjoihin. Moni ei varmaankaan edes lukenut näitä sarjakuvia, sen verran lyhyen aikaa sarja ilmestyi.
Jatkoa piti tulla, ainakin kuuden kirjan verran. Seuraavien teosten ilmoitettiin ilmestyvän: Tri Jekyll ja Mr Hyde, Huckleberry Finn, Moby Dick, Notre Damen kellonsoittaja, Gulliverin matkat (tuskin koko kirja kuitenkaan!) ja Dracula. On jollain tavalla harmi, että sarja jäi viiteen kirjaan, vaikka monenkaan sarjakuvaharrastajan mielissä nämä tuskin kangastelevat minään tavoiteltavina merkkiteoksina. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Käsikirjoittaja Suurten kuvaklassikoiden takana: Otto Binder

Otto Binder on suomalaiselle lukijakunnalle tuntematon nimi, mutta hänellä oli pitkä ja vaikutusvaltainen ura niin science fiction -kirjallisuuden kuin sarjakuvankin puolella.

Otto Binder (1911-1974) syntyi Itävallasta muuttaneeseen perheeseen Michiganissa. Perheessä oli lukuisia lapsia, joista veljet Earl ja Jack jakoivat Oton kirjalliset harrastukset. Yhdessä Earlin kanssa Otto myi ensimmäisen novellinsa: vuonna 1930 Amazing Stories -lehti osti tarinan "The First Martian". Se ilmestyi tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin salanimellä Eando Binder. Salanimi oli muodostettu veljesten etunimien ensimmäisestä kirjaimesta ja "and"-sanasta. Myöhemmällä urallaan Otto Binder käytti samaa salanimeä, vaikka kirjoittikin käytännössä yksin ja Earl työskenteli veljensä agenttina.

Otto kirjoitti 1930-luvulla kahdelle tärkeälle päätoimittajalle, Mort Weisingerille, joka teki Thrilling Wonder Storiesia, ja Ray Palmerille, joka oli Amazing Storiesin päätoimittaja. Jälkimmäiseen lehteen Otto loi Adam Link -sarjan, jossa seikkailee inhimilliset tunteet kehittävä robotti. Sarjan aloittanut novelli "I, Robot" teki suuren vaikutuksen nuoreen Isaac Asimoviin, joka käytti Binderin kehittämiä ideoita hyväkseen. Asimovin tunnettu robottiaiheinen kirja I, Robot (1950) sai tosin nimensä Asimovin vastustuksesta huolimatta.
Otto Binder jatkoi 1939 sarjakuvien pariin. Hän meni töihin Fawcett-kustantamolle, joka oli juuri aloittanut oman sarjakuvalinjansa, ja kirjoitti käsikirjoituksia yksittäisiin jaksoihin. Vuoden kuluttua Binderille annettiin Fawcettin lippulaivan, Captain Marvelin käsikirjoittaminen. Binder kirjoitti myös Dime Action Books -sarjaan kuuluneen miniromaanin Return of the Scorpion (1941), jossa niinikään seikkaili Captain Marvel. Kirjan pääpahis oli peräisin vuonna 1941 valmistuneesta Republicin tuottamasta sarjaelokuvasta The Adventures of Captain Marvel.
Binder työskenteli Fawcettille 12 vuotta ja kirjoitti lähes tuhat käsikirjoitusta. Lisäksi Binder loi useita hahmoja, kuten Mary Marvel ja Mr. Mind. Binder kirjoitti myös lukuisia täytetarinoita, joita sarjakuvalehdissä tuolloin julkaistiin - proosan tarjoaminen sarjakuvien välissä mahdollisti lehtien postittamisen pienemmillä postikuluilla.
Fawcettin lisäksi Binder työskenteli muillekin sarjakuvakustantamoille, kuten Quality Comicsille, jolle hän loi mm. Kid Eternity -hahmon vuonna 1942, ja Timely Comicsille, jolle hän loi Captain Wonderin (ensiesiintyminen Kid Comics -lehdessä 1943). Archie Comicsin Black Hood oli niinikään Binderin käsialaa.
Vuonna 1948 Binder meni töihin National Periodic Publicationsiin, josta tuli myöhemmin DC Comics. Binder loi monia Teräsmiehen sivuhenkilöitä, mutta tärkein oli varmasti Terästyttö. Supergirl nähtiin ensimmäistä kertaa Action Comics -lehdessä vuonna 1959.
Binder oli vakaa ufouskovainen ja oli sitä mieltä, että Maan nykyihmiset ovat sekoitus ihmistä ja ulkoavaruuden olentoja. Binderin tärkeimmät teokset tällä alalla ovat Unsolved Mysteries of the Past (1970) ja Mankind Child of the Stars (1976; postuumisti Max Flindtin loppuunsaattamana). Binder yritti myös julkaista 1960-luvulla aiheeseen liittyvää lehteä, Space Worldia. Hän kertoi myöhemmin haastatteluunsa haaskanneensa lehteen kaikki sarjakuvien käsikirjoittamisesta saamansa rahat. Lehti ilmestyi 16 numeron ajan ja tuotti jatkuvasti tappiota. Binderin kiinnitettyä talonsa perheeseen iski tragedia: 14-vuotias tytär kuoli auto-onnettomuudessa. Binderin oli pakko palata sarjakuvabisnekseen.
Viimeiset sarjakuvat, jotka hän käsikirjoitti, olivat Pendulum Publicationsin julkaisemat klassikkokirjojen sovitukset.
Vuonna 2004 Binder valittiin Comic Book of Hall of Fameen.
Juri Nummelin

Supisuomalainen seksidekkari

Esko Karivaara in full action

Suomalainen seksidekkari ei ole kovin kummoinen lajityyppi eikä sillä ole ollut useitakaan harjoittajia, vaikka varsinkin Yhdysvalloissa seksipokkarien ja rikoskirjallisuuden yhdistäminen on ollut yleistä hupia.
Harvoja aitoja kotimaisia alan opuksia on nimettömän kirjoittajan Kova kovaa vasten, jota mainostetaan kannessa "KOTIMAINEN seksidekkari!" Kirja ilmestyi vuonna 1979 Nykylehtien julkaiseman Seksisarjan neljäntenä osana.
Kova kovaa vasten on sekä aito dekkari että aito pornokirja: siinä selvitetään rikosta ja naidaan eikä vain tehdä jompaakumpaa. Päähenkilönä on yksityisetsivä Esko Karivaara, joka työskentelee Ukko Romppasen toimistossa. Karivaaralla on vakava suhde nuoren naisen Stinan kanssa, mutta kun hänet pannaan (sic) Ruotsin-laivalle tarkkailemaan salasuhteista epäiltyä Arvo Uotilaa, hän ei juurikaan epäröi tarttua tilaisuuteen, kun paljastuu, että Uotilalla todella on seurassaan nuoria hyvännäköisiä naisia. Kirjassa on ennen sivua 40 jo kaksi pitkää panokohtausta, joista jälkimmäisessä Karivaara pääsee pukille Arvo Uotilan naisten kanssa.
Viereisessä huoneessa paneskelee epäilyttävä Arvo, joka näyttäisi lopulta liikuskelevan kansainvälisten terroristien keskuudessa. Karivaara joutuu Tukholmassa näiden kanssa tekemisiin - seuraa kirjan ainoa varsinainen toimintakohtaus, johon ei liity seksiä, kun Karivaara pannaan kylmään tyrmään, josta hän pääsee pakenemaan nokkeluudensa avulla. Takaa-ajo katkeaa yllättävään paneskeluun ystävällismielisen tuntemattoman kanssa.
Loppupuolella kirja hajaantuu aivan liikaa, vaikka alkupuoli kulkeekin eteenpäin sukkelasti ja rikosjuontakin kuljettaen. Kuka ikinä kirjailija onkin, hän on ammattimies, mutta tällä kertaa hän ei ole välittänyt pitää kiinni pääasiasta, vaikka loppukliimaksissa (sic) onkin rutkasti tavaraa ja esiintyy jopa ammuskelua konepistooleilla. Missään vaiheessa ei synny kunnollista vaikutelmaa siitä, että näistä kansainvälisistä terroristeista pitäisi huolestua. Mutta se ei nyt tietysti ole tällaisen kirjan pääpointti.
Kirjoittajan käyttämä kieli tarjoaa kuitenkin parhaat viihdykkeet, jos ei varsinaisista seksikohtauksista välitä. Kieli on nimittäin värikästä, välillä liiankin, mikä tietysti kuuluu lajityyppiin, jossa pitää rehennellä ja käyttää mahdollisimman monta synonyymiä. Pari sitaattia:
"Ritva kääntyi sylissäni ja tunsin kuman suun hotkivan palikkani suppuunsa, uppoavan sinne kuin ei mitään, ja kuitenkin paljon. Suu mussutti mutteriani ja kuola kasteli pussistoa parhaansa mukaan. Tuire tuntui ryhdistäytyneen ja rokotti kilpaa kanssani Ritvan haarusta, jossa sormemme kohtasivat ja kuin hyväillen kietoutuivat toisiinsa hetkeksi."
"Kankesin Ritvan kontalleen ja ohjasin rääkätyn kikulini hänen paisuneeseen vakoonsa. Tuiren heppoisista vastalauseista huolimatta ja aloitin villin ratsastuksen kuin yksinäinen kostaja Coltti tanassa. Olin pääsemässä passeliin vauhtiin kun tunsin hetkeksi unohtuneen Tuiren tunkevan sormeaan ahteriini. Ähkäisin pahasti ja painalsin kankea Ritvaan saadakseni hommelit saletiksi. Tuire kuurasi revassani ja arvelin sen hakeneen niveat omastaan."
"Hänen herkullisen pyöreä takamuksensa souti aisassani kuin olisimme kilpakaksikko ja menossa Euroopan ennätykseen ja Karppiset ym. olisivat pahvia!"
"Hetken kuluttua hän huohotti lähestyvästä orgasmista kuin painevimmattu höyrykattila."
Mutta kuka Kova kovaa vasten -kirjan on tehnyt? Veikkaus kuuluu, että sen on tehnyt joku Nykylehtien rivitoimittaja tai vakiavustaja. Toisaalta houkuttelisi ajatella, että sen on tehnyt joku "oikea" kirjailija välityönä varsinaisten kirjojensa välissä. Katse voi kääntyä vaikka Hannu Salamaan, jolla on ollut sekä kiinnostusta pornografiaan että dekkareihin (pahamaineinen Aki Rautala -trilogia, 1995-1996), härskeillä sanoilla leikittelystä puhumattakaan. Kirjojen toimittajaksi on merkitty E. Leikoski, joka on edelleenkin mainos- ja graafisella alalla toimiva Erkki Leikoski. Hän saattaa hyvinkin olla tämän kirjan tekijä, mutta ilman todistusaineistoa paino on sanalla "saattaa".
Kirjaan on upotettu yksi ilmeinen vihje. Loppupuolella käydään etsivätoimiston pomon Ukko Romppasen mökillä. Seuraa kiinnostava kohta: "Kirjahylly oli pykätty katkaistusta tervatusta soutuveneestä, jonka kaarien väliin oli lyöty hyllylaudat ja joilla tomuttui merialan kirjallisuutta, joukossa omistuskirjoituksin varustettuja HELGE HEIKKISEN teoksia, joita ukko piti arvossa." (versaali alkuperäinen)
Helge Heikkinen (1910-1997) oli merimies ja merikirjailija, joka on hyvinkin saattanut vanhoilla päivillään kirjoittaa seksikirjan. Tai sitten ei.
On tietysti mahdollista, että kohdassa halutaan ainoastaan kunnioittaa Heikkisen elämäntyötä. Mene ja tiedä. Erikoisen kirjahyllyn kuvaus voi viitata myös johonkin todelliseen kirjahyllyyn. Mutta kenen?
Juri Nummelin