lauantai 4. joulukuuta 2010

Pulp 3-4/2010

Tervetuloa Pulpin uuden numeron pariin! Tämäkin on kaksoisnumero, koska julkaisu aloitettiin niin myöhään kesken vuotta. Ensi vuonna saadaan neljä tavallista numeroa.

Tähän numeroon teemaksi tuli lähes vahingossa sota. Sotaa käsittelevät laaja artikkeli Leonard Levinsonin kahdesta suomennetusta sotapokkarista, juttu suomalaisesta sota-scifistä ja eritoten nimimerkki Jaska Auteron novelleista sekä vielä yksi arkistojen löytö vuosien takaa, arvio Adam Parfreyn It's a Man's World -kirjasta. Suomi-scifiin liittyy myös pieni kainalotyyppinen pala Kaarlo Nuorvalan sota-ajan jatkokertomuksista - vai kirjoittiko toisen niistä kuitenkin Kaarlo Arvid Turunen?

Kirja-arvioitakin on peräti kaksi: Vesa Kataiston arvio Kari Suomalaisen Tarkastaja Wilsonista sekä Rami Nummen kiittävä arvio Tapani Maskulan esikoisromaani Houkutuslinnusta.

Lehden jutut ovat väärässä järjestyksessä - tämä johtuu siitä, että päätoimittaja ja toimitussihteeri (sama henkilö) ei ole tajunnut vuosienkaan käytön jälkeen Bloggerin toimintaperiaatteita. Parhaiten juttuja lukee seuraamalla tämän pääkirjoituksen linkkejä ja menemällä aina takaisin pääkirjoitukseen. Juttujen järjestys on kuitenkin tarkkaan suunniteltu. No, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä... Seuraava numero eli Pulp 1/2011 onkin sitten suuri Harri Kumpulais -numero, joka kertoo kaiken Turun suuresta tuntemattomasta, miehestä salanimen Harri Erkki ja Turbator-kustantamon takana!

Miehen maailma on julma

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu. 

Kaarlo Nuorvalallakin sota-scifiä

Myös tunnettu dekkaristi ja viihdekirjailija Kaarlo Nuorvala kirjoitti sota-aikana science fictionia. Kiinnostavan tiedon paljasti runoilija ja esseisti Kari Saviniemi KirjaIN-lehteen 4/2010 tekemässään artikkelissa "Salaperäinen natsiscifisti".
Tekstissään Saviniemi kertoo, että Nuorvala työskenteli sota-aikana, kesällä 1942 natsimielisen Vapaa Suomi -lehden päätoimittajana. Tietoa Nuorvala ei enää sodan jälkeen ilmoittanut eikä sitä löydy esimerkiksi Suomen kirjailijat -matrikkelista. Vapaassa Suomessa ilmestyi juuri Nuorvalan päätoimittajakaudella hänen jatkokertomuksensa Euroopan loppu.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä Kansallissosialisti-lehdessä ilmestyi Kaarlo E. Turusen jatkokertomus "Uusi maailma". Lehdessä julkaistiin uutinen ennen sarjan alkamista: "Romaanissa kuvaillaan kiintoisasti ja lennokkaasti tapauksia vuosina 2009-2040. Kirjoittajaa ovat tekniikan valtavat saavutukset innoittaneet ja hän kaavailee tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka vievät lukijan todellakin 'uuteen maailmaan' ja sen kuviteltujen ihmeellisten olojen keskelle." Saviniemi on varma, että Kaarlo E. Turunen on juuri Nuorvala.
Kummatkin jatkokertomukset edustavat insinööriscifiä, jossa insinööripäähenkilöt vievät maailman uuteen kukoistukseen ja vierittävät tieltään epäkelvot ja vihamieliset ainekset. Euroopan lopussa näitä edustaa juutalainen aseteollisuus: amerikkalainen miljonääri Isaac Gruwalth on kehitellyt uudenlaisen pikakiväärin, jota sitten myydään pelkästään bolshevikeille. Lopulta aseiden kanssa hyökätään Suomeenkin. Jatkokertomus jäi keskeneräiseksi, kun sen ilmestyminen lakkasi ilman selityksiä kahdennentoista osan jälkeen.
Kansallissosialistissa ilmestynyt "Uusi maailma" on scifistisempi. Siinä insinööri Jouko Parkki päihittää maahan hyökkäävät venäläiset uudella ihmeaseellaan, minkä jälkeen maailmaan tulee rauha. Parkki tähyilee kuitenkin pidemmälle ja solmii televisioyhteyden marsilaisiin, jotka tulevat lopulta apuun, kun Parkkia alkavat vihollisen vakoojat kiusata. Myös "Uusi maailma" jää kesken, ja vieläpä kohdassa, jossa marsilaiset ovat tulossa Maahan.
Oliko Nuorvala Turunen? Totta on, että Nuorvala kirjoitti teoksia lukuisilla nimimerkeillä, mutta ne olivat usein eksoottisia, tyyliin Alex d'Ornot tai Charles Chang. "Kaarlo E. Turunen" ei tuntuisi etunimestä huolimatta sopivan joukkoon.
Sen sijaan löytyy näytelmäkirjailija Kaarlo Arvid Turunen, joka eli vuosina 1903-1976. Fennicassa häneltä mainitaan Otavan näytelmäsarjassa ilmestynyt teos Paholaisen juonia (1936); näytelmäkirjailijoiden liiton sivuilla lisätään näytelmät Iisakin naiminen (1937) ja Hääyö (1939). On tietysti pitkälle menevää olettaa, että kyseessä on sama Turunen, mutta toisaalta todisteita siitä, että Nuorvala oli Turunen, ei ole.

Karin varhaiset dekkarit

Kari Suomalainen: Tarkastaja Wilson ja muita dekKAREIta. 142 s. Recallmed.

Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?
Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto

Turmiota entisaikain Turussa

Tapani Maskulan esikoisdekkari

Tapani Maskula: Houkutuslintu. 210 s. Turbator.

Suomen lahjomattomimpana leffakriitikkona tunnettu Tapani Maskula on julkaissut esikoisromaaninaan dekkarin Houkutuslintu. Nimensä oletettavasti 40-luvun suomalaisesta elokuvasta poiminut juttu sijoittuu kieltolain kumoutumisen ja sodan loppumisen väliseen Turkuun.
Keskushenkilö on Ankkurilyhty-kapakan vetäjänä toimiva Holger Haavi, joka pelkän juomien tarjoilun lisäksi iskee näppinsä monenlaiseen muuhunkin bisnekseen. Takapiruna toimii itse pirtukuningas Algot Niska, jonka viinanmyynti kannattaa vielä kieltolain kumouduttuakin. Mies kun tarjoaa vahvempaa juotavaa ja halvemmalla kuin valtio.
Apurikseen hehkeän Veeran värvännyt Haavi pyörittää anniskelupaikkansa takahuoneessa bordellia ja kuvioissa liikkuu viinaa kovempiakin aineita. Paikallinen poliisi luonnollisesti mielellään katkoisi siivet toiminnalta, ellei Veera olisi Valpon laskuun töitä tekevä ja kommunisteja Ankkurilyhdyssä metsästävä vakooja.
Tästä lähtöasetelmasta Maskula saa aikaan viihdyttävän dekkarin, jossa vaikutteiden kirjo ulottuu noir-leffoista suomalaiseen melodraamaan ja kovaksikeitettyihin kirjaklassikkoihin. Jos Houkutuslintua on uskominen, oli Turku takavuosina(kin) vallan merkillinen paikka, jossa rappio ja synti rehottivat.
Mutta mikäs sen viihdyttävämpää, varsinkin kun ajankuvaus toimii, eivätkä henkilöt ole yksiselitteisesti vastenmielisiä törkymöykkyjä, vaan pahuudessaankin sympaattisia, rakkauden ja rahan perässä maailman myllerryksessä toikkaroivia raunioita.
Paikoitellen olisi kuitenkin kaivattu vielä napakampaa kerrontaa ja varsinkin tiukempaa dialogia. Haavia lukuunottamatta myös monet, sinänsä varsin maukkaasti hahmotetut henkilöt jäävät hieman ohuiksi, mutta eipä lajityypin kirjoissa ennenkään ole Freudin sohvalla maattu. Tarinassa keskitytään tapahtumiin ja siihen, miten henkilöt niihin reagoivat.
Nautinnon viimeistelee Anssi Rauhalan tyylikäs ja perinnetietoinen kansikuva.
Ei muuta kuin tätä lisää!
Rami Nummi

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuka ihmeen Steve Jenkins?

Etulinja-sarja ja Clarence J. Mahoney

Monet kioskipokkarit on Suomessa julkaistu väärällä nimellä. Esimerkkejä on niin paljon, että niistä saisi oman artikkelinsa. Steve Jenkinsin Operaatio natsisatama on yksi tällainen kirja.

Steve Jenkins -nimellä ilmestynyt Operaatio natsisatama ilmestyi yhtenä ensimmäisistä Viihdeviikarien kirjoista vuonna 1982. Se aloitti kustantajan sotapokkarien sarjan nimeltä Etulinja, jossa ilmestyi kuusi kirjaa. (Ks. tarkemmin artikkelin loppu.)
Ongelmat alkavat jo tekijän nimestä: Steve Jenkins -nimistä kirjailijaa nimittäin ei löydy mistään. Se kuulostaa kyllä riittämiin amerikkalaiselta kioskipokkarien kirjoittajalta, mutta nimeä ei ole käytetty kertaakaan, eikä varsinkaan ilmoitetun alkuperäisteoksen Battle for Cherbourg kirjoittajana.
Ongelma alkaa selvitä, kun katsoo muita Etulinja-sarjan kirjoja. Sarjan toisena opuksena ilmestyi Gordon Davis -nimisen kirjoittajan teos Kuoleman juna. Siinäkin on tosin omat ongelmansa, koska kirjan tietosivulla copyrightin haltijaksi sanotaan Dorothy Faust ja alkuteoksen nimeksi ilmoitetaan Six Gun Country.
Koska Frederick Faust - eli parhaiten Max Brandina tunnettu lännen- ja seikkailukirjailija - kuoli jo vuonna 1944, hän ei olisi ehtinyt kirjoittaa toisen maailmansotaan sijoittuvaa sotapokkaria. Niiden aika tuli vasta pitkälti sodan päätyttyä. Copyright-tieto onkin peräisin toisesta Viihdeviikarien julkaisemasta kirjasta, Brandin Kuudestilaukeavan maasta (Winchester 4, 1982).

Death Train ja Hell Harbor

Miten Kuoleman juna sitten auttaa selvittämään, kuka oikeasti kirjoitti Operaatio natsisataman? Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö: ylivääpeli Clarence J. Mahoney, kovaksikeitetty ja kyyninen amerikkalainen sotilas, joka sotii Euroopassa natseja vastaan vuonna 1944. Clarence J. Mahoney taas on päähenkilö kaikissa Gordon Davis -salanimellä ilmestyneissä kirjoissa, jotka kuuluvat Sergeant-sarjaan. Sarjassa ilmestyi yhdeksän kirjaa ja ne kattavat tapahtumat toukokuusta joulukuuhun. Kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyi Zebra-alanimikkeen alla, loput kuusi Bantamin alla; kummatkin omisti iso Kensington-kustantamo. Sarjan viimeinen teos, Hammerhead, ilmestyi vuonna 1982.
Kuoleman juna oli sarjan ensimmäinen kirja, vuonna 1980 ilmestynyt Death Train. Operaatio natsisatama taas on sarjan toinen teos, Hell Harbor. Battle for Cherbourg on ilmeisesti ollut kirjan alaotsikko, mikä on sinänsä outoa kioskipokkarin ollessa kyseessä. Viihdeviikareille voi antaa sapiskaa siis monestakin asiasta: väärän kirjailijan nimen käyttämisestä, kirjan alaotsikon käyttämisestä sen ensisijaisena nimenä, sarjan toisen kirjan julkaisemisesta ensimmäiseksi, copyright-tietojen sotkemisesta. Tiedossa ei ole, miksi kustantaja käytti Steve Jenkins -nimeä. Erehdyksessä vai tahallaan, kenties välttääkseen asianmukaiset palkkiot?

Sujuvaa kerrontaa ja seksiä

Oli syy väärään tekijän nimeen mikä tahansa, niin kirjat itse ovat omassa lajissaan hyviä. Gordon Davis/Steve Jenkins on sujuva kirjoittaja, joka osaa kuljettaa tarinaa nopeasti eteenpäin ja tehdä Mahoneysta sympaattisen kyynikon, joka ei juuri välitä, kuoleeko hän vai ei. Mieluiten hän olisi Amerikassa iskemässä naisia ja juomassa viinaa.
Kuoleman junassa Mahoney ja hänen kumppaninsa, korpraali Edward Cranepool, määrätään räjäyttämään rautatiesilta yhdessä ranskalaisten partisaanien kanssa. Silta on kuitenkin liian suuri räjäytettäväksi muutamalla dynamiittilaatikolla, joten Mahoney kehittelee toisen ratkaisun: he kaappaavat junan. Asiat tuntuvat paikoitellen sujuvan liian helposti - luulisi että saksalaiset nopeasti löytäisivät ja tuhoaisivat yksinään radalla kulkevan veturin. Toisaalta ongelmia tulee myöhemmin rutkasti.
Kirjassa on rutkasti eksplisiittistä seksiä - tämä oli 1980-luvun sotapokkareillekin tyypillinen piirre, kun piti houkutella uusia mieslukijoita. Gordon Davis onnistuu usein nivomaan seksikohtaukset osaksi juonta. Toisaalta kohtaus, jossa Mahoney on käyttää hyväkseen taistelun tuiskeesta pelästynyttä ja pelostaan kiihottunutta nunnaa, ei tunnu erityisen hyvällä maulla tehdyltä. Mahoney pelästyy itsekin omaa suunnitelmaansa ja päättää vetäytyä - hänkin on sentään katolilainen eikä sellainen raiskaa nunnaa.
Davis onnistuu tekemään kiinnostavia ja monipuolisia henkilökuvia lyhyillä vedoilla. Kirjasta löytyy niin sympaattisia, sotaa vihaavia ja omiaan pelkääviä saksalaissotilaita kuin saksalaisia hyväksi käyttäviä naikkosia, jotka toimivat vastarintaliikkeen puolella. Ainoastaan kohtaukset, joissa esiintyy historiallisia tosihenkilöitä, tuntuvat turhilta ja päälleliimatuilta - Kuoleman junassa nähdään kenraali Ike Eisenhower, Operaatio natsisatamassa itse Hitler.

Takaa-ajo paskan seassa

Operaatio natsisatamassa Mahoney ja Cranepool yrittävät torpata saksalaisten yritystä räjäyttää Cherbourgin satama - saksalaiset kun eivät halua, että satama jää hyökkääjille ehjänä. Levinson aloittaa kirjan reippaasti pitkällä toimintakohtauksella, jossa Mahoney ja Cranepool kaappaavat saksalaisten moottoripyörän ja tuovat tärkeitä papereita linjojen ylitse. Levinson kuljettaa tarinassa monia rinnakkaisia tapahtumaketjuja mallikkaasti eteenpäin, mutta välillä jotkut henkilöhahmot tuntuvat jäävän unohduksiin tarinan edetessä. Levinson osaa kuvata myös saksalaisia empaattisesti, mutta kohtaus, jossa Hitler pohdiskelee sodan etenemistä, tuntuu oudolta ja päälleliimatulta. Toisaalta Hitler-kohtaukset olivat tyypillisiä monille 1970-luvulla kirjoitetuille sotajännäreille.
Lopun takaa-ajo ja ammuskelu Cherbourgin paskaisissa viemäreissä on hauska, mutta kohtaus tuntuu hiukan liian lyhyeltä ja Mahoneyn ja kumppanien pakoonpääsy turhan helpolta. Pari seksikohtausta tuntuu päälleliimatuilta, niin kuin tämän tyyppisissä kirjoissa usein käy - osa kohtauksista on kuitenkin juonenkin kannalta perusteltuja, vaikka niissä ei päästäkään kovin pitkälle.

Nuorempi Levinson

Kuka sitten oli Gordon Davis? Hän oli yksi vuonna 1935 syntyneen Leonard Levinsonin salanimistä. Levinson taas oli yksi 1970- ja 1980-lukujen pokkariteollisuuden luottonimistä, joka ei koskaan julkaissut mitään omalla nimellään. Hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet muun muassa Bruno Rossi, Robert Novak, Leonard Jordan, Lee Chang, Philip Rawls, Nicholas Brady, Glen Chase, Cynthia Wilkerson, Richard Gallagher, Philip Kirk, Gordon Davis, J. Farragut Jones, Jonathan Scofield ja John Mackie. Ensimmäisen kirjansa Levinson julkaisi vuonna 1974 salanimellä March Hastings: Private Sessions oli Midwood-kustantamolle tyypillinen seksipokkari.
Levinsonista ei tiedetä paljon; häntä ei pidä sekoittaa saman nimiseen ruoka- ja tietokirjailijaan, joka kuoli vuonna 1974 (mielessä käy, että vanhempi Levinson oli kioskipokkari-Levinsonin isä). Lee Server mainitsee Levinsonin siirtyneen 1990-luvulla, pokkarimarkkinoiden kuihduttua, sosiaalityön puolelle. Hän nostaa esille Levinsonin harvinaisen ei-lajityyppikirjan, salanimellä Leonard Jordan ilmestyneen romaanin The Last Buffoon (1982), joka kertoo surkeasta pokkarisenttarista ja tämän kamppailuista kohti parempaa elämää ja suurta romaania. Levinson on upottanut omaelämäkerralliseen romaaniin kohtauksia eri salanimillä kirjoittamistaan kirjoista ja mainitsee joitain sekaannuksia, joita on tullut, kun kustannustoimittajat ovat nopeasti ja hätiköiden tehneet päätöksiä hahmojen jatkuvuudesta eri kirjojen välillä. The Last Buffoonia on jopa käytetty ratkaisemaan joitain alan harrastajia kiusanneita ongelmakohtia: kuka kirjoitti ja mitä?
Kuoleman juna ja Operaatio natsisatama ovat ilmeisesti ainoat Levinsonilta suomennetut romaanit. Kummatkin ovat sen verran sujuvia ja viihdyttäviä, että melkein toivoisi jonkin kustantajan tarttuneen johonkin muuhunkin Levinsonin kirjoittamaan.
Juri Nummelin

Etulinja-sarjan kirjat

Etulinja oli Viihdeviikarien pokkarisarja, jossa ilmestyi kuusi sotapokkaria 1980-luvun alussa. Sarjalla oli sama nimi kuin tamperelaisen Sarjakustannuksen kioskisarjalla, joka ilmestyi 1960- ja 1970-luvuilla. Sarjoissa oli joitain samoja kirjoittajiakin, kuten Charles Gibson, mutta Viihdeviikarien sarjassa oli muutama amerikkalainen kirjailija päin vastoin kuin Sarjakustannuksella, jonka sarja oli suureksi osaksi koottu australialaisista lähteistä.
Viihdeviikarien Etulinja-sarjassa aiheuttaa "Steve Jenkinsin" lisäksi ongelmia myös Mark Donnell, jonka nimistä pokkarikirjoittajaa ei löydy.

Steve Jenkins: Operaatio Natsisatama. Etulinja 1. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Hell Harbor: Battle for Cherbourg. Zebra 1980.

Gordon Davis: Kuoleman juna. Etulinja 2. Suom. R. Niskala. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Death Train. Zebra 1980.

Mark Donnell: Kuoleman tie. Etulinja 3. Suomennos. Viihdeviikarit 1982. Alun perin ?

J. E. MacDonnell: Viiden sylen syvyydessä. Etulinja 4. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit 1983. Alun perin Full Fathom Five. Horwitz 1968.

Raymond Renwick: Kohti Berliiniä! Etulinja 5. Suom. Jukka Heiskanen. Alun perin Prelude to Jury. Badger 1960.

Charles Gibson: Scarletista pohjoiseen. Etulinja 6. Suom. Reijo Kalvas. Alun perin North from Scarlet. Horwitz 1961.

Tapaus Jaska Autero

Toinen maailmansota ja suomalainen science fiction

Suomen sotiin liittyvä kirjallisuus on usein korostanut kansallistunnetta ja tyylilaji on ollut ihanteellinen realismi, jonka avulla on voitu kertoa uskottavan tuntuisia tarinoita urhoollisista sotilaista ja moraalisesti kestävästä kotirintamasta.
Realismin kuitenkin hylkäsivät muutamat satunnaiset kirjailijat ja kirjoittajat harvoissa science fiction -tarinoissaan. Suomen sotiin liittyvä tieteiskirjallisuus ilmestyi lähinnä erilaisissa lehdissä, eikä siitä ole tehty minkäänlaista kattavaa tutkimusta. Nopeasti voi todeta, että science fiction ja isänmaallinen kirjallisuus olivat lyöneet kättä jo 1910- ja 1920-luvuilla, heti sisällissodan jälkeen, esimerkiksi Kapteeni Teräksen eli Jalmari Karan Suur-isänmaassa (1918) tai Aarno Karimon kirjassa Kohtalon kolmannessa hetkessä (1926). Karimon romaani toimi esikuvana monille kirjoittajille myöhemminkin, koska jo siinä Karimo loi idean Suomen ja Neuvostoliiton sodasta tulevaisuudessa (Karimolla vuonna 1967).
Monet toisen maailmansodan aikana kirjoitetuista scifi-novelleista pohjautuivat samaan ideaan. Sitä käytettiin myös sotien välisenä aikana - esimerkiksi nimimerkki V. H. Karske julkaisi vuonna 1931 Lukemista kaikille -lehdessä jatkokertomuksen "Keltainen Napoleon: Päiväkirjani vuoden 1946 suursodan ajoilta". Sodan aikaan esimerkiksi tuottelias lehti- ja nuortenkirjailija Joni Rautio julkaisi Pohjolan Sankarit -lehden joulunumerossa vuonna 1943 melko vaatimattoman tarinan "SR 38", jossa rintamamies nukahtaa ja kuvittelee tulevaisuuden sodan. Suomalaisilla on käytössään pelottava sädease, joka pyyhkäisee viholliset kertaiskulla kuoliaaksi.

Jaska Auteron salaisuus

Raution lisäksi sodan aikana scifiä kokeili myös nimimerkki Jaska Autero, joka julkaisi lahtelaisessa Seikkailujen Maailma -lehdessä kolme novellia sodan alkaessa kääntyä asemasotavaiheesta kohti rajua ja katkeraa loppuaan. On tosin epäselvää, mikä nimimerkki todella oli, koska yksi kolmesta novellista, Edgar Allan Poelta aiheensa lainannut harvinaislaatuinen kauhuhenkinen "Olin kuollut mies", ilmestyi nimellä Jaska Antero. Erehdys on ymmärrettävä, jos ajattelee, että novelli on saattanut saapua Seikkailujen Maailman toimitukseen käsinkirjoitettuna.
Mutta kuka Jaska Autero oli? Hän saattoi olla Savon Sanomien toimittaja Jouko Autero, joka sittemmin siirtyi Aamulehden urheilutoimittajaksi, mutta todisteita tästä ei ole. Jouko Auteron ikä täsmäisi, sillä hän oli syntynyt vuonna 1925 ja hän työskenteli tk-miehenä. Monet tk-miehet kirjoittivat reportaasien lisäksi myös novelleja eri lehtiin - osalle tämä oli selkeästi osa toimenkuvaa -, mutta Jouko Auteron tällaisista toimista ei ole tietoa, eikä häntä saamieni tietojen perusteella sanottu Jaskaksi.
Auteron ei tietysti tarvitse viitata todelliseen sukunimeen, vaan saattaa olla täysin tekaistu nimi. On mahdollista, että Jaska Autero oli lahtelainen toimittaja, joka väsäsi muutaman novellin joutohetkinään. Kirjoittajan ei tarvitse edes olla ollut itse rintamalla - varsinkin Seikkailujen Maailmassa julkaisivat sotatarinoita monet kirjoittajat, jotka eivät ikänsä tai sukupuolensa vuoksi olleet sodassa. Tällaisia olivat muun muassa Antero Aulamo (oikea nimi Yrjö Aunola) tai nimimerkki Veli Kajava, jonka arvelen olleen nimimerkkiä Elli Kajava käyttänyt Ester Kallberg.
Auteron novelleista itsestään ei juuri todisteita löydä, henkilöiden nimet ovat viitteellisiä eikä todellisia tapahtumapaikkoja mainita (tk-miehiä oli tosin kielletty mainitsemasta lehtijutuissaan todellisia paikkoja).
Mahdollista on myös, että Jaska Autero -nimimerkkiä käytti kaksi tai kolmekin eri kirjoittajaa. Kannattaa nimittäin panna merkille, että novelli "Salainen ase" (joka on kolmesta selkeimmin scifi-henkinen ja muistuttaa Karimon ja Joni Raution mainittuja tekstejä) on eri ihmisen kirjoittama kuin kaksi muuta novellia, jotka taas ovat todennäköisesti saman tekijän käsialaa. "Salaisessa aseessa" ei ole juuri lainkaan dialogia ja toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja selitteleviä. Kaksi muuta novellia, "Kostaja" ja "Olin kuollut mies", taas ovat sujuvammin kerrottuja, joskinpaikoin nekin monisanaisia. Lisäksi "Kostaja"-novellissa kauhuaiheen takana oleva mysteeri paljastetaan liian pian.
Yksi asia kuitenkin on varma: kuka Jaska Autero sitten olikin, hän oli kiinnostunut science fictionista ja kauhusta. Lisäksi oletan, että kyse on nuoresta kirjoittajasta - ainakin "Kostaja"-novellin hurmoshenkinen venäläisten tappaminen tuntuisi olevan nuoren miehen uhoa.
Juri Nummelin

Jaska Auteron Salainen ase ja muita sotakertomuksia (toim. Juri Nummelin) ilmestyy keväällä 2011 Verikoirakirjojen kustantamana. 

perjantai 27. elokuuta 2010

Tervetuloa Pulpin numeroon 1-2/2010!

Suomesta Australiaan

Pääkirjoitus

Tämä on vain netissä ilmestyvän Pulp-lehden ensimmäinen numero. Nettilehti jatkaa vuosina 2003-2009 ilmestynyttä pienipainoksista Pulp-lehteä, toivottavasti isommilla lukijamäärillä. Päämäärä on sama: kirjoittaa kiinnostavia artikkeleita unohdetusta ajanviete-, kioski-, roska- ja populaarikirjallisuudesta eli niin sanotusta pulpista. (Emmekä nyt mene siihen, että tässä kaikenkattavassa mielessä sana "pulp" on täysin väärä.)
Ensimmäinen nettinumero sisältää neljä artikkelia, joista kolme käsittelee kotimaista kirjallisuutta ja yksi ulkomaista. Australialaista kioskikirjallisuutta esittelevän Pulp-kirjan (sic) arvostelu pitää sisällään kiinnostavaa tietoa sikäläisistä pokkareista, jotka olivat Suomessakin tuttuja 1950-luvulta 1980-luvulle. Kattavampi tietopaketti aussipulpista odottaa vielä tekijäänsä.
Kotimaiset tekstit käsittelevät tyystin unohdettuja tekstejä: H. Ahtelan kauhunovellikokoelmaa Dégénéré, Kari Suomalaisen jännäreitä ja Aake Jermon kahta rikosromaania. Jermoa käsittelevä teksti on ilmestynyt Pulpissa aiemmin, ja jatkossakin nettilehdessä julkaistaan uusintoina lehden vanhoja artikkeleita.
Pulpin uusin numero on kaksoisnumero, jotta neljän numeron vuotuinen tavoite saadaan toteutettua. Seuraava numerokin saattaa hyvin olla kaksoisnumero. Vuonna 2011 tehdään sitten neljä tavallista numeroa.
Lukemisen, löytämisen ja mielenkiinnon iloa!
Juri Nummelin

Aussipulpin läpivalaisu

Toni Johnson-Woodsin kirja Pulp

Moni ei 60- ja 70-luvuilla suomeksi julkaistuja pokkareita kahlatessaan tajunnut lukevansa australialaista kirjallisuutta. Carter Brownit, Marc Brodyt ja K. T. McCallit sijoittuivat turvallisesti Yhdysvaltoihin eikä lukijoille välttämättä tullut mieleenkään epäillä teosten autenttisuutta.
Ne olivat kuitenkin peräisin nimenomaan Australiasta.
Australialainen pulp- ja pokkarikirjallisuus on ollut laajempi kirjallisuudenlaji kuin vain muutaman kirjailijan ylläpitämä ilmiö. Carter Brown ja muutamat muut tunnetuimmat kirjoittajat ovat vain vuorenhuippu kiehtovasta viihdeteollisuuden haarasta, jota ei Suomessa eikä ylipäätään Australian ulkopuolella ole juuri tunnettu.
Australialainen tutkija Toni Johnson-Woods on alkanut pelastaa australialaista pulp-kirjallisuutta unohduksen suosta. Hän on tekemässä laajaa kirjaa Carter Brownista ja tämän tuotannon vastaanotosta ulkomailla. Johnson-Woods kävi juuri Suomessa pitämässä lyhyen luennon australialaista kulttuuria käsittelevässä laajassa kansainvälisessä seminaarissa, ja samalla hän tutki Kansalliskirjaston kokoelmia.
Johnson-Woodsin Carter Brown -kirjaa ennen kirjakauppoihin ehti vuonna 2004 ilmestynyt Pulp: A Collector's Book of Australian Pulp Fiction Covers. Se on käytännössä katselukirja, jossa pääpaino on kirjojen kansilla, mutta mukana on paljon kiinnostavaa historiaakin, vaikka akateemisena tutkijana Johnson-Woodsilla on hiukan kiusallinen tapa analysoida tekstejä ja kansikuvia ennalta-arvattavilla kulttuurintutkimuksellisilla käsitteillä.
Oli miten oli, Pulp jatkaa hyvin Graeme Flanaganin Australian Vintage Paperback Guide -kirjan aloittamaa tutkimusta.

C. G. Bleeckin perintö

Australialaisen kioskikirjallisuuden historia alkaa vuodesta 1939, jolloin senaattori Donald Cameron heräsi huomaamaan, että ulkomaiset, lähinnä amerikkalaiset, kirjat vievät leivän kotimaisilta kirjoittajilta. Ulkomailta tuodulle kirjallisuudelle pantiin käytännössä kielto. Yleisö kuitenkin halusi edelleen lukea halpaa viihdettä, ja näin Australiassa alkoi nousta esille uusia kustantamoita. Tällainen oli muun muassa edelleen toimiva Cleveland, joka tunnetaan eritoten länkkäreistään. 1920-luvulla lehtikustantaja aloittanut Horwitz laajensi pokkareihin 1950-luvulla ja oli lopulta maan suurin kioskikirjakustantamo.
Ja koska kustantamot tarvitsivat koko ajan uutta painettavaa, esiin nousi iso joukko erilaisia kirjailijoita, jotka pystyivät, usein laadusta välittämättä, tuottamaan tekstiä viikosta toiseen.
Yksi tällainen kirjailija oli Suomessa vain muutamalla käännöksellä tunnettu Clive Gordon eli C. G. Bleeck (1907-1971). Bleeck on erityisen kiinnostava australialainen senttari, koska hän piti säntillistä päiväkirjaa siitä, mitä häneltä tilattiin, mitä hän kirjoitti, mitä julkaistiin ja paljonko hän sai palkkioita. Bleeckin päiväkirjat on tallennettu Australian National Libraryyn, ja Johnson-Woodsin kirja perustuukin suurelta osin juuri Bleeckin kokoelmiin. Se selittää sen, miksi kansikuvien joukossa on eniten juuri Bleeckin teoksia.
Bleeck ei ollut vapaa kirjailija, vaan rautatievirkailija, joka pystyi perheellisenäkin luomaan laajan tuotantonsa kirjoittamalla iltaisin ja viikonloppuisin. Bleeck kirjoitti joillekin kustantamoille käytännössä kuukausipalkalla. Bleeck kirjoitti mitä tahansa: dekkareita (mm. You Can't Forget Murder, 1955), scifiä (Master-Mind Menace, 1950, salanimellä Belli Luigi), romantiikkaa (Lucky in Love, 1956), historiallista seikkailua (Love's Cavalier, 1956), länkkäreitä (Texan Tornado, 1954; Bounty Rider, 1971).
Kiinnostava lisäys olivat urheilutarinat, jotka Australiassa keskittyivät laukka- ja nyrkkeilyjuttuihin - näitä Bleeck teki Calvert-kustantamon Sports Shorts -nimiseen lehteen.
Laukka- ja nyrkkeilyjuttujen lisäksi Bleeck kynäili muun muassa jääkiekko-, biljardi-, pyöräily- ja speedway-juttuja!
Bleeckin lisäksi tuotteliaita kirjoittajia olivat myös C. J. MacKenzie, J. W. Heming, Gene Janes ja Vol Molesworth, joiden nimet ovat käytännössä painuneet historian hämäriin. Heidän ohitsee nousee muutama nimi, jotka Suomessakin tunnetaan: Carter Brown, Larry Kent ja K. T. McCall. Vähemmän tunnettuja, mutta monien yhä lämmöllä muistamia ovat Marc Brody ja Max Strong. Kaikista näistä Johnson-Woods tarjoilee lyhyitä tietopätkiä, mutta enemmänkin olisi tehnyt mieli lukea.

Historia katkeaa kesken

Pulp-kirjan aikaväli päättyy vuoteen 1959, jolloin ulkomaisen kirjallisuuden tuontikielto lakkautettiin. Maassa kuitenkin tuotettiin 60- ja 70-luvuilla yhä valtavia määriä kotimaista pokkarikirjallisuutta, josta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin - Suomeen kuitenkin päätyi paljon australialaista kirjallisuutta. Jo mainittujen lisäksi täällä nähtiin monta Larry Flynn-dekkaria, ja naisten romantiikan puolella esimerkiksi Viihdekirjat-kustantamon paljon julkaisema "Kerry Mitchell" oli australialaista alkuperää.
Kiinnostavaa on, että "Kerry Mitchell" oli oikeasti sotakirjoistaan tunnettu J. E. Macdonnell, jonka kirjoja on julkaistu paljon Viihdekirjojen Voitto-sarjassa. Macdonnell kirjoitti myös salanimellä Michael Owen, jolla nimellä häneltä on julkaistu käännöksiä Voitto-sarjassa.
Australialaista sotasarjaa Commandoa julkaistiin Suomessa pitkä rivi nimellä Etulinja; sarjan kirjoittajia bibliografisti Simo Sjöblom epäilee amerikkalaisiksi, vaikka lähes kaikki ovat australialaisia. Etulinjasta tuttu Owen Gibson on muuten sama mies, joka kirjoitti Peter Flynn -dekkarit.
Carter Brownin rinnalle tunnetuimmaksi australialaiseksi pokkarikirjoittajaksi pitää varmaan nostaa Len Meares eli Marshall Grover, jonka Larry ja Stretch -sarja tunnetaan Suomessa yksinkertaistetulla nimellä Bill ja Ben. Huumoria ja realismia yhdistävä Grover saattaa hyvinkin olla länkkäriharrastajien keskuudessa arvostetumpi kuin sekopäisen humoristinen Carter Brown dekkariharrastajien keskuudessa.
Länkkärit ovat muutenkin olleet australialaisille rakas kirjallisuudenmuoto - hyviä länkkärikirjoittajia ovat olleet Marshall Groverin lisäksi myös yli 900 kirjaa kirjoittanut ja edelleen jatkava Keith Hetherington sekä Tony Veitch. Larry Kentejä kirjoittanut Des R. Dunn kirjoitti myös länkkäreitä salanimellä Gunn Halliday. Kaikkia näitä on julkaistu Suomessa lukuisissa länkkärisarjoissa, kuten Coloradossa ja Coltissa.
Jännittävää olisi muuten lukea Carter Brownin eli Alan Yatesin varhaisuralla kirjoittamia länkkäreitä - harrastiko hän niissäkin samaa kepeätä tyylilajia kuin rikoskirjoissaan?

Kansikuvituksista

Pulp on mukava, nopeasti luettava kirja, jonka esittelemissä kirjankansissa on monia helmiä. Suurta osaa australialaisista pokkarinkuvittajista ei tunneta, mutta esille nousee ainakin Stanley eli Stan Pitt, jonka kansikuvia nähtiin Suomessa Max Strong -sarjassa. 1940-luvulla Johnson-Woods mainitsee Edward Brodie-Mackin ja John Andrewsin sekä scifi-aiheita tehneen Maurice Bramleyn.
Monissa australialaissa pokkareissa käytettiin valokuvan pohjalta tehtyjä kollaasikansia, jotka eivät enää vakuuta, ja muutenkin australialaispokkarien kansikuvat ovat usein köyhempiä versioita amerikkalaisista esikuvistaan. Silti niissä on viehätystä, joka ei liity pelkästään taiteelliseen taituruuteen.
Carter Brownien kansikuvia Johnson-Woodsin kirjassa ei nähdä tekijänoikeussyistä, mutta kiinnostava on huomata, että monet vanhemmista suomalaisista Brown-kansista ovat australialaista alkuperää, vasta myöhemmin niissä alettiin nähdä amerikkalaisperäisiä täytekansia.
Muutama virhe Johnson-Woodsin kirjassa on. Robert Kylen nimellä ilmestynyt A Killer Is Loose (Horwitz 1956) on amerikkalaista alkuperää, ei australialainen teos. Kylen oikea nimi oli Robert Terrall ja hän kirjoitti muun muassa Mike Shayne -sarjan kirjoja.
Myös Richard Glendinning oli amerikkalainen kirjailija, ja hänen teoksensa Too Fast We Live oli ilmestynyt alun perin Yhdysvalloissa vuonna 1954, kaksi vuotta ennen australialaista painostaan.
Nämä ovat pieniä kauneusvirheitä kirjassa, jota selailee mielikseen. Selaillessa voi pohtia, koska Suomessa tehdään vastaava teos.
Miinusta kirja saa mielikuvituksettomasta nimestä sekä melko rumasta kannesta - ilmeisesti tekijänoikeudellisista syistä kannessa ei ole käytetty alkuperäisiä aussikansia, vaan tehty kliseinen eikä kauhean hyvin piirretty kuva.
Juri Nummelin

Kaikki kuvat Toni Johnson-Woodsin kirjasta Pulp (National Library of Australia, 2004). Tekijät: Come In, Sinner (1954): tuntematon. Master-Mind Menace (1950): Maurice Bramley. The Lady's a Decoy (1957): tuntematon.

Muutamia linkkejä:
Toni Johnson-Woodsin blogi A World of Australian Pulp Fiction

Clive Gordon Bleeck suomeksi:

Rikosromaani:
Hermoparantolan salaisuus, Kuukauden shokki 6/1965. Kuvataide: Helsinki 1965.

Lännenromaanit:
Kaikki vihasivat häntä. Mustang 25. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Gunfire Baptism.
Kauhujen laakso. Mustang 37. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Challenge a Tall Man.

Lännennovelli:
Punaisen muulin tanssijatar, Seikkailukertomuksia - Jännityslukemisto 42-44/1962.

tiistai 24. elokuuta 2010

Kari Suomalaisen jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.

Kairalan jalanjäljissä

Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia
poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille
22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari,
eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.

Kauhuaineksia poikakirjassa

Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä Kari-maisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoikin Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa,
joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.
Juri Nummelin

Kuvat Kari Suomalainen.

maanantai 23. elokuuta 2010

H. Ahtelan harvinainen Dégénéré

Psykologisen kauhun edelläkävijä

H. Ahtela eli oikealta nimeltään Einar Reuter (1881-1968) on tunnetumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana, mutta hän oli myös monipuolinen kirjoittaja. Modernismia esitelleen kuvataidekritiikkinsä ohella hän kirjoitti myös proosaa. Eräaiheiset teokset Korven kamppailuja (1916), Pyhitysvaaran vanha asujain (1916) ja Pohjolan rapsodia (1941) saivat rinnalleen vapaussota-aiheisen romaanin Korasaaren uusi tulokas (1921; teos mainitaan joissain lähteissä fantasia-aiheisena, mutta alan asiantuntijan Boris Hurtan mukaan ei sitä ole), mutta ehdottomasti kiinnostavin Ahtelan kaunokirjallisista teoksista on vuonna 1918 omakustanteena ilmestynyt Dégénéré. Omakustanneluonteensa takia se on hyvin harvinainen eikä sitä moni ole lukenut.
Sen alaotsikko jo lupaa paljon: "kauhu- y.m. kertomuksia". Kirjassa Ahtela kertoo psyykkisesti sairastuneiden ihmisten kohtaloita, mutta kertojina ovat melkein aina nämä ihmiset itse. Monet tarinoista ovat enemmänkin monologeja kuin varsinaisia novelleja. Paikoin Ahtelan voi jopa sanoa lähestyvän modernistista tajunnanvirtakerrontaa - ehkä hän on kuvataiteen kautta tutustunut joihinkin varhaisiin kokeiluihin, vaikka vuonna 1918 ei varsinaista tajunnanvirtakirjallisuutta ollut vielä ilmestynytkään.
Mitään yliluonnollista Ahtelan tarinoissa ei ole, mikä tekee kirjasta poikkeuksellisen vanhan kauhukirjallisuutemme joukossa. Kaikki tehokeinot ovat psykologisia - Ahtela on tässä vahva edelläkävijä vasta 1980- ja 1990-luvuilla Suomessa yleistyneelle psykologiselle kauhulle. Osa tarinoista käsittelee suorasukaisesti myös seksuaalisia kysymyksiä, ja moni henkilöiden mielisairauksista liittyykin hylkäämisen ja torjumisen aiheuttamiin traumoihin: mustasukkaisuus johtaa vihaan ja viha johtaa hulluuteen. Joissain tarinoissa kyse on äidin tukahduttavasta rakkaudesta lapseen. Ahtelan näkemys on raju ja synkkä.
Monet novelleista tuntuvat tapahtuvan mielisairaalassa, ja osa monologeista on henkilöiden puhetta heitä kuuntelevalle psykiatrille. Joissain novelleissa taas päähenkilö on yksinään huoneessa, mikä paljastuu vasta aivan jutun lopussa. Ahtelan kirja on esimerkki uuden tieteen, psykologian, tulosta Suomeen. (Jännittävä ajatus on se, että psykologia vaikutti ylipäätään hyvin paljon modernistiseen kirjallisuuteen, vaikkapa surrealismiin, mutta myös joycelaiseen tajunnanvirtakirjallisuuteen. Samoihin tuloksiin on näköjään päädytty eri suunnissa ja eri lähtökohdista.)

"Minä löin häntä"

Dégénéré alkaa rajusti, sillä ensimmäiseksi tulevan "Sairashuoneessa"-novellin ensimmäiset rivit kuuluvat: "Minä löin häntä, suunnattomassa, kuohahtavassa vihassa häntä löin, niin sanovat. Itse en muista mitään." Kyse on jälleen kerran rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Väkivallaton muunnelma samasta aiheesta on "Ette tiedä mitä rakkaus on", joka on oikeastaan ensimmäistä, suorasukaisempaa novellia ovelampi.
Rajummasta päästä on "Tieltä pois", jonka alussa mies vaanii puun takana ja miettii, että yhden ihmisen - lukija tajuaa heti, että kyse on vastakkaisesta sukupuolesta - on hävittävä maan päältä. Mies kertoo: "Tuolla mäellä näin viime vilahduksen siitä, joka meni häntä hävittämään - palkkamiehestä, joka rahanhimosta tekee vaikka mitä." Mies kertoo suhteistaan naisiin - hän kokee niistä häpeää ja häpeillen kertoo suhteiden olleen myös ruumiillisia. Viimeisin suhteista oli erityisen kiusallinen: mies sanoi rakastavansa naista, vaikka ei todellisuudessa näin tehnyt, ja nainen sanoi miehelle "ei". Mies järkyttyi niin paljon ja koki naisen varastaneen jotain hänelle kuuluvaa - ja laittanut palkkatappajan tämän perään. Novelli päättyy, kun miehen odotus palkitaan ja palkkatappaja tulee takaisin surmatyötään tekemästä.

Skitsofrenian kuvausta

Ahtela harppaa pisimmälle skitsofrenian ja hulluuden kuvauksessaan novellissa "Antakaa elää", jonka päähenkilö on Kalle Rahonen. Novelli on jaettu kahteen osaan, joissa kummassakin Kalle Rahonen itse kertoo omaa tarinaansa. Osat erottaa toisistaan katkelma, jossa Rahosen höpinöitä kuunnellut tohtori toteaa: "Minun täytyy tunnustaa, että edellisen keskustelun jälkeen en ole enää saanut selville yhtäjaksoista juonta Kalle Rahosen keskusteluista. Tunsin hänet hyvin ja monena hiljaisena hetkenä ollessamme kahden (vain ollessamme kahden) teki hän minulle pitkiä selityksiä, paikoin verrattoman nerokkaita, mutta toisin paikoin en voinut seurata hänen ajatustensa nopeita vaihteluita. Valitan itseni vuoksi, että monet hänen mietteistään hälvenivät mielestäni ponnistellessani seuraamaan hänen jatkuvaa esitystään, niin että vain parisen pientä palasta saatoin myöhemmin muistaa ja merkitä paperille." Tohtori kuvailee Rahosta "rajatonta vapautta vaativaksi onnettomaksi".
Rahosen monologin ensimmäisen osan lopussa hän höpisee muun muassa seuraavaa:
"Ja sitten tohtori - hän tulee aivan viereen ja ottaa kiinni napinlävestä - kaikkein vähimmin olen koskaan sitä sietänyt, että ihminen ottaa toista napinlävestä, kuin elukkaa. Hän panee minulle pyssyn eteen - se on niin kummallinen se pyssy, se seisoo edessäni lattialla aivan pystyssä, vaikka sitä ei kukaan pidä kiinni, ja tohtori hyppää pöydälle ja ottaa mustetta kynään ja kirjoittaa. Ja sitten näenkin, ettei se ole tohtori, vaan Malisen Jussi, aivan se on kuin Malisen Jussi ja se pullistaa molempia poskiaan ja puhaltaa. Minua alkaa naurattaa, se puhaltaa paperin juuri kattokruunuun, mutta se ei olekaan vain paperi, se alkaa käpertyä kokoon, hajoaa keskeltä ja alkaa pyöriä, ja minä näen, että siinä se nyt istuukin, tohtori, lampussa, ja nauraa. Ja minä ilostun myös, minä potkaisen kumoon pöydän ja Malisen Jussi lentää seinään, hän muuttuu siinä ihan ihan litteäksi, niin naurettavan litteäksi, ja siinä on iso julistus ja se on kuulutus kutsuntaan."
Kutsunnat näyttelevätkin isoa osaa tarinassa: Kalle Rahosen psyyke on hajonnut, kun häntä ei ole kelpuutettu armeijaan, vaikka kutsuntoihin on tullut kirje. Rahosen miehuus on tehty kyseenalaiseksi. Ahtela kuvaa hyvin ja tehokkaasti mielen hajoamista, vaikka novellin rakenne on niin väljä että sen loputtua lukijalle on jäänyt aika vähän käteen.

Kuin Edgar Allan Poe

Vähäpätöisimmästä päästä on "Alma Raua", jossa ei ole kauhu- eikä jännitysaineksia. Siinä nuori tyttö seuraa Almaa, joka menee naimisiin venäläisen miehen kanssa ja muuttaa Pietariin kaupungin houkutusten keskelle. Samantyyppinen on myös "Vihaa", jossa Elmi Raitajoki -niminen nainen puhuu miehelle, joka on saanut nähdä häntä koskevan solvauskirjeen. Myös "Tuuliajolle" käsittelee samantyyppisiä teemoja.
"Heikka Rautamon kuolema" taas alkaa kuin Edgar Allan Poen novelli ja Ahtela luo salaperäistä tunnelmaa tehokkaasti. Valitettavasti lopetus lässähtää pahasti eikä Ahtelan kehittämä loppuyllätys ole niin kammottava kuin mitä novellin aloitus antaa ymmärtää: "(...) minun täytyy sana, että harva ihminen on niin alati tuntenut jonkun kaamean, tietämättömän, salaperäisen itseään vaanivan, joka nurkassa uhkaavan, kuin Heikka Rautamo".
Rautamo on hyvin poelainen hahmo: "Lapsena hän saattoi kulkea, niin, saattoi vielä raavaanakin, pitkin sieniviertä illalla pimeässä, ikään kuin mistään piittaamatta, mutta joka tunsi hänen ajatuksensa tiesi, että ääretön kammo kasvoi kasvamistaan hänen sisässään, kammo siitä, että jokin häntä seurasi (...)."

Epämiellyttävä viimeinen tarina

Dégénérén päättävä "Iikku Rovan ensi hyväily" poikkeaa teoksen muista tarinoista - sitä Ahtela ei ole iljennyt kirjoittaa monologina. Se onkin kirjan epämiellyttävin tarina, mikä on paljon sanottu, koska muutkaan jutut eivät ole erityisen miellyttäviä. Iikku Rova on naimaton, keski-ikäinen mies, joka pitää nuorista tytöistä, kaikkein eniten hyvin nuorista. Ahtela kuvailee Rovan mieltymyksiä tavalla, joka saa lukijan karvat nousemaan pystyyn:
"Täyskasvaneet naiset, sellaisetkin, jotka olivat naiselliset ja olisivat voineet antaa levon hänenkin älykkäälle tietojen painamalle hengelleen, eivät häntä tyynnyttäneet, eivät hänen henkeään puoleensa vetäneet, vaan saivat hänet poikkeamaan sivuun kuin sentrifugaalivoiman ajamana. Mutta hänessä uinui kuitenkin rakkaus, ja intohimoisempi kuin useimmissa muissa, mutta se oli idealistinen, niin sanoakseni aineeton - niin hän ainakin luuli itse, koskei sitä koskaan tullut analysoineeksi - se oli idealistinen ja kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet. Niitten viaton sulous häntä kiehtoi, niitten avoin kirkas katse, jossa ei näkynyt muuta kuin täysi luottamus elämän ihanuuteen."
Rova ihastuu Sirkka-Liisa -nimiseen tyttöön: "hänellä oli kirkkaat silmät, kuin kosteat, hänellä oli kaksi pitkää kultaista lettiä selässä, hänellä oli varsi hoikan solakka, mutta pohkeet olivat paksut, vehmaat (tähän aikaan käytettiin 14-15 -vuotiaillakin lyhyitä hameita)."
Lopetus on ironinen, mutta se on vain omiaan hämmentämään lukijaa lisää. Jännittävää on kuitenkin huomata, että pedofiliaa on kuvattu Suomessa jo 1910-luvulla. Myöhemmin 1930-luvullahan Elmer Diktonius kirjoitti samasta tematiikasta huomattavasti syvemmän novellin Suomen tasavallan kansalaisia -teoksessaan. Ahtela viittaa tarinan lopussa urbaanin laiskottelijan hahmoon, Baudelairen dandyyn, joka "on yksin sitä kuitenkaan olematta. Hän oli yhdessä tuhansien unelmiensa ja kuvittelujensa kanssa".
Dégénéré olisi uudelleenjulkaisun arvoinen, ainakin niiden novellien kohdalla, jotka voi laskea kauhuksi - muut novellit eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia. Kokonaisuutena sitä olisi kuitenkin syytä käsitellä.
Juri Nummelin

perjantai 20. elokuuta 2010

Aake Jermon dekkarit

Hätäistä noir-jännitystä

Legendaarinen lehtimies ja kirjantekijä Aake Jermo (1920-1980) aloitti kirjallisen uransa turkulaisessa sanomalehdessä Uudessa Aurassa vuonna 1945, opiskeltuaan Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuodet 1938-1939. 40-luvun alussa hän kirjoitteli jännitys- ja muita novelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Novellien kirjoittamista hän ei hylännyt sodan jälkeenkään, vaikka jatkoi työuraansa upeasti muun muassa Avussa. Jermo kirjoitti vielä 1960-luvulla rikosnovelleja Ilmarisen lehtiin, kuten Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon.
Vuonna 1947 Jermo julkaisi kaksi rikosromaania. Romaanien syntyhistoria on hauska. Jermo kertoo lama-ajan muistelmissaan Oli pientä tupenrapinaa (1979), miten heti sodan jälkeen Suomeen levittäytyi suunnaton määrä pieniä kustantamoita, jotka kokeilivat muutamalla kirjalla. Yksi tällainen yrittäjä oli Lukumies, joka julkaisi rohkean näköisinä vihkosina Boccaccion Decameronen sekä ensimmäisen osan Casanovan muistelmista. Lukumiehen yrittäjät - kolme
miestä, kuten Jermo kertoo - tulivat Jermon puheille ja pyysivät, että tämä kirjoittaisi heille jotain. Jermo lupasi ja tuloksena olivat romaanit Luodinreikä röntgenkuvassa ja Murha Tähtitorninmäellä. Kirjat ovat alkuperäisinä aikamoisia harvinaisuuksia, mutta niistä on onneksi Seaflowerin tekemät uusintapainokset 1990-luvulta, joten ne saa käsiinsä melko helposti.

Muistinmenetyksen teemoja

Kirjat on selvästi kirjoitettu hätäisesti ja melkein tuntee, miten Jermo on lähtenyt liikkeelle vain yhdestä ideasta ja kehinyt juonta kasaan kirjoittaessaan. Parempi kirjoista on Murha Tähtitorninmäellä, mutta kummassakin on samoja teemoja ja ideoita. Kiinnostavaa on se, miten kirjat voi nähdä yhtenä osana noir-tyylilajia, jonka on nähty syntyneen toisen maailmansodan jälkeisessä ahdistuksessa ja synkkyydessä. Kummassakin kirjassa esiintyy esimerkiksi unissakävelyä ja pahojen tekojen unohtamista, jotka ovat kummatkin noir-kirjallisuuden ja -elokuvan keskeisiä teemoja, vaikkapa Cornell Woolrichin kirjoissa. Samaten kummassakin romaanissa keskeisenä henkilönä on joku, joka on saanut sodassa luodin päähänsä ja on sen takia hermostunut, neuroottinen tai unohtelevainen. Saman kuvion muistamme hyvin vaikkapa Raymond Chandlerin kännissä käsikirjoittamasta elokuvasta Sinisen dahlian salaisuus (1946).
Murha Tähtitorninmäellä alkaa, kun saksofonisti Kurt Sarkka on saanut potkut töistä: hän on puolustanut nuorta tarjoilijatyttöä ravintolan omistajan lähentelyiltä. Sarkka sortuu juomaan ja lyö vaimoaan, joka alkaa mäkättää hänelle. Sarkka pelästyy omaa reaktiotaan ja häipyy kaupungille. Sumuisissa tunnelmissa hän törmää salaperäiseen mieheen, joka sattumalta tuntee tytön, jota hän oli aiemmin päivällä puolustanut. Ryyppyreissu jatkuu.
Seuraavana aamuna Sarkka huomaakin olevansa epäilty Tähtitorninmäeltä löytyneen naisen surmasta. Sarkka ei muista mitään, koska hänellä on shrapnellin jälkiä kallossaan ja hän on pelännyt, että se voisi aiheuttaa hänessä väkivaltaisuutta - hänhän oli todistetusti lyönyt vaimoaan samana iltana.
Alku on erinomain
en ja tunnelmallinen, mutta sitten Jermo jostain syystä unohtaa Sarkan ja siirtyy seuraamaan ensiksi oikeudenkäyntiä ja sitten poliisikomisariota, joka yhdessä tunnetun toimittajan ja rikoskirjailija Riku Raudan (!) kanssa alkaa selvittää tapahtumaa - jokin siinä ei tunnu osuvan yhteen. Jarmo vaihtelee näkökulmahenkilöitä liian usein lyhyessä romaanissa (104 sivua uusintapainoksessa), ja Raudan läsnäolo tuntuu oudolta itseironiselta tempulta (vaikka kirja kyllä sijoittuu Helsinkiin, eikä Turkuun, jossa Jermo tuolloin asui, joten kyse ei voi olla samasta henkilöstä!). Loppuratkaisu on kuitenkin paremmin perusteltu kuin toisessa romaanissa, Luodinreikä röntgenkuvassa.

Salaperäinen huvila

Luodinreikä röntgenkuvassa -kirjassakin tavataan henkilö, jolla on luodinsiruja kallossaan. Päähenkilö kutsutaan salaperäiselle vierailulle vanhan ystävänsä huvilalle, jossa sitten tapahtuu murhia. Jermo kirjoittaa, että huviloitsija on luodinsirujen vuoksi aina hyvin rauhallinen, mutta useassa kohtauksessa hän kiihtyy yllättävästi ja rajustikin. Jermo tuntuu muutenkin unohdelleen henkilöitään - huvilan omistaja esimerkiksi unohtuu monen kohtauksen ajaksi jonnekin taka-alalle ja tuntuu, etteivät häntä kiinnosta murhat, jotka tapahtuvat hänen maillaan. Kirjassa esiintyy myös puoliksi sokea maalari, joka yhdessä kohtauksessa kuitenkin näkee huoneeseen tulevat miehet.
Toinen kiinnostava yhtymäkohta noiriin on se, että tässä - alun perin 80-sivuisessa kirjassa - mies palaa sodasta vain huomatakseen, että hänen siskonsa on mennyt turmiolle. Jo mainitussa Sinisen dahlian arvoituksessahan Alan Ladd palaa rintamalta huomatakseen, että hänen vaimonsa pettää häntä avoimesti.
Voi muuten veikata, että Luodinreikä röntgenkuvassa on ilmestynyt ensiksi, koska sen kustantajaksi on merkitty Turun kauppakirjapaino ja vasta sen jälkeen kustantajaksi muuttui Lukumies.
Lukumies julkaisi Jermolta vielä kolmannenkin kirjan. Vitsivakka-niminen teos sisältää "Riku Raudan" toimittamana vitsejä ja muita lyhyitä juttuja, mutta se on ilmeisesti vielä harvinaisempi teos kuin yllä käsitellyt dekkarit.
Juri Nummelin

Kuvat skannattu Turun yliopiston kirjastossa otetuista mustavalkokopioista. Kansikuvien tekijät eivät ole Pulpin toimituksen tiedossa.
Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpin numerossa 1/2006. Kirjoitusta on muutettu.