Pulp 3/2011

Pahasti vaikuttaa siltä, että Pulp ei ilmesty neljää kertaa vuonna 2011. Toimitus tähtää neljännen numeron kanssa helmikuulle 2012 ja antaa myös varoituksen sanan, että silloin ilmestyvä numero saattaa hyvinkin olla lehden viimeinen. Aikaa pyyteettömälle kioskikirjallisuuden tutkimukselle ei oikein enää tunnu löytyvän.

Tässä numerossa on kolme uutta juttua, joista yksikin on osittain kierrätystä (mistä varmaan huomaa toimituksen epätoivoisuuden): katsaus Egmontin Pulp-sarjaan on aiemmin ilmestynyt Sarjainfossa, tosin lyhyemmässä muodossa (ja juttu jää valitettavasti nytkin vajaaksi). Kaksi muuta uutta juttua kertovat Teräsmies-miehen Joe Shusterin fetissiharrastuksesta sekä Tom Piccirillin erinomaisesta The Cold Spot -rikosromaanista, joka osoittaa, että hyvää rikoskirjallisuutta ilmestyy edelleen alkuperäispokkareina, aivan niin kuin nostalgisesti muistellulla 1950-luvullakin.

Numerossa on myös kaksi arkistojen kätköistä kaivettua artikkelia: lyhyt esittely israelilaisista Tarzan-kopioista ja arvio Paul Austerin esikoisromaanista, Paul Benjamin -salanimellä kirjoitetusta Squeeze Play -dekkarista (jonka suomeksi saattamisesta haaveilimme yhden kustantajan kanssa, mutta ilmeisesti sitä ei saisi julkaista Austerin omalla nimellä, mikä vesittäisi ideaa).

Pulpin jälkeen kannattaakin lukea lukemistolehti Iskun viimeinen numero täältä. Hyvää joulua niille, jotka tämän ennen joulun pyhiä lukevat! (Ai niin, tässä on linkki edelliseen Pulpiin, josta pääset eteenpäin myös muihin aiemmin netissä ilmestyneisiin numeroihin.)

Egmontin Pulp-sarja

Käyttösarjakuvaa Robin Hoodista Ukkostuuleen

Egmont aloitti kesällä 2011 uuden Pulp-nimisen pokkarisarjan. Sarjan nimi on sekä oikea että harhaanjohtava. Jos pulpia ajattelee historiallisesti, se viittaa ainoastaan tietynlaiselle paperille painettuihin, tietynkokoisiin lehtiin, joissa julkaistiin vain ja ainoastaan proosaa. Sarjakuvia oikeissa pulp-lehdissä ei juuri julkaistu. Jos taas ajattelee, että pulp merkitsee tietynlaista vanhanaikaista viihdefiktiota, niin sitten sarjan nimi on oikeampi.
Pulp-sarjan neljä aloitusteosta ovat toisaalta kaikki hyvin erilaisia. Sekaan mahtuu niin perinteistä sotasarjaa kuin uutta dekkarisarjakuvaakin. Kiinnostavimmasta päästä on englantilaisen, modernin klassikon asemaan nousseen Ian Rankinin kirjoittama yliluonnollinen rikostarina Synkkiä enteitä (2009) - sen pääosassa on Alan Mooren luoma yliluonnollisiin asioihin erikoistunut John Constantine. Synkkiä enteitä on paikoitellen kiinnostava satiiri tositelevision maailmasta, jonka keskeistä juonenkäännettä en tässä halua paljastaa. Riittänee, kun totean, että John Constantine pääsee kurkistamaan erikoisen tv-ohjelman taustoihin. Realistisista poliisiromaaneistaan tunnettu Rankin ei aivan tunnu olevan kotonaan rajun fantasia- ja kauhumateriaalin kanssa, mutta Werther Dell'Eteran kuvitus luo hyvin tunnelmaa. Miinusta siitä, että joitain henkilöitä on hankala erottaa toisistaan.
Synkkiä enteitä oli alun perin osa DC:n Vertigo Crime -sarjaa, jonka muistakin osista toivottavasti päästään Suomessa nauttimaan. Kiinnostavimpia olisivat Jason Starrin käsikirjoittama The Chill sekä Brian Azzarellon kirjoittama Filthy Rich.
Fantasian puolelle vihjaa skottilaisen tartan noir -kirjoittajan Denise Minan Vakavasti sairas perhe, jonka nimen suomennos ei ole aivan toimiva: A Sickness in the Family olisi luontevammin kai ollut "Sairautta suvussa". Antonio Fuson hieman kliinisesti kuvittama tarina kertoo kylläkin vakavasti sairaasta perheestä, jossa oikein mikään ei tunnu toimivan: äiti pettää perheen isää, isä on kusipää, joka ei välitä lapsistaan tuon taivaallista, poika William käyttää heroiinia muiden tietämättä, tytär on katkeroitunut, kun isä ei tue hänen bisnesideoitaan, perheeseen otettu isoäiti on narsistinen hahmo, joka käyttää harvat repliikkinsä muiden kiusaamiseen.
Tarinaa kertoo perheeseen adoptoitu teini-ikäinen poika, joka epäilee moneen otteeseen, että perhettä riivaa 1600-luvulla paikalla hirtetyn noidan kosto. Minan käsikirjoitus on kuitenkin kiinnostavampi. Lopetus on taitavan pirullinen.
Rankinin ja Minan tarinoita maailmallisempi on uutteran tekstinikkarin Max Allan Collinsin kirjoittama Matkalla kadotukseen (2003-2004). Se jatkaa ja syventää Collinsin kirjoittaman, elokuvanakin tunnetun Road to Perditionin tarinaa ja tarjoilee tuokiokuvia kostoa hautovan palkkatappaja Michael O'Sullivanin ja tämän esiteini-ikäisen pojan matkan varrelta. Collinsin tarina on varmaa jälkeä, jossa vauhdikkaita toimintajaksoja tasapainottavat lyhyet ja koskettavat hetket, kun isä ja poika tajuavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Kolmen eri piirtäjän käyttö eri tarinoissa tuo vaihtelua, vaikka tyylillisesti tekijät eivät paljon eroa toisistaan.

Collinsin perinnetietoisuutta kuvaa, että kaksi jaksoista on nimetty klassisten noir-rikostarinoiden mukaan: keskimmäinen tarina, "Sanctuary" (suomeksi "Pyhättö") viittaa William Faulknerin Kaikkein pyhimpään, viimeinen jakso "Detour" (suomeksi "Sivuraide") Edgar G. Ulmerin 40-luvun B-elokuvaan.

Italialaista käyttösarjakuvaa Pulp-sarjassa edustaa Andrea Venturin kirjoittama ja Jose Ortizin, Giuseppe Barbatin ja Bruno Ramellan piirtämä Ukkostuuli. Ukkostuuli eli Magico vento on alun perin alkanut vuonna 1997, sarjan idea on yhdistää kauhua ja fantasiaa perinteisiin länkkärimaisemiin. Ukkostuulen tarina muistuttaa hiukan Ken Parkerin suurta tarinakaarta, jossa valkoinen mies saa muistinmenetyksen ja hänet otetaan intiaaniheimon pariin. Intiaanit näkevät valkoisessa sotilaassa taikavoimia, josta hän itse on ollut autuaallisen tiedoton. Ukkostuuli selvittää kirjan kolmessa tarinassa mm. ihmissuden arvoituksen. Hyvin tehdyn sarjakuvan lukemista haittaa huomattavasti liian pieni sivukoko - Ukkostuuli olisi sietänyt tulla julkaistuksi Tex Willerien kanssa samassa koossa eikä pienessä pokkarikoossa.
Pulp-sarjan kaksi muuta kirjaa ovatkin sitten jo hyvin retrohenkisiä - vai pitäisikö käyttää sanaa "vintage", sen verran vanhasta kamasta on kyse. Piirtäjäveteraani Ian Kennedyn kuvittamat tarinat Valttiässä-opuksessa ovat perinteistä suoraviivaista Korkkari-kamaa, jossa kerronnan nyansseilla ei juuri pelata. Kennedy on taitava piirtäjä, joka on parhaimmillaan ilmataistelukohtauksissa, mutta nimettömät käsikirjoitukset eivät päätä huimaa. Tarinat ovat vuosilta 1963-1968.
Vielä vanhempaa nostalgiaa tarjoaa Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Robin Hood oli yksi brittiläisen Thriller Picture Library -sarjan vakiosankareista, jonka seikkailuja julkaistiin Suomessa omana lehtenään. Thriller Picture Library ilmestyi vuosina 1951-1963 ja Sherwoodin metsäsissin tarinat sijoittuvat sarjan alkupuoliskolle. Ne ovat yllättävän realistista seikkailua, jossa normannien ja saksien väliset taistelut sekä kuninkaalliset vehkeilyt ja välienselvittelyt ovat tärkeämpiä kuin Robin Hoodin jousiammuntataidot. Marian-neitoakaan ei ole mailla halmeilla - tosin yhdessä tarinassa esiintyy merihirviö.
Egmontin Pulp tarjoaa helposti luettavaa viihdesarjakuvaa mukavassa pokkarikoossa. Vanhoja sarjoja lukiessa kaipaa tosin kompleksisempaa luettavaa. Maailmalta löytyisikin varmasti uutta pulp-henkistä sarjakuvaa, kuten vaikkapa Brian Azzarellon kirjoittama 100 Bullets. Sen tarinahan jäi suomeksi pahasti kesken henkiinherätetyssä ja saman tien kuopatussa Agentti X9:ssä.
Juri Nummelin

Ian Rankin - Werther Dell'edera: Synkkiä enteitä. Suom. Jouko Ruokosenmäki. 214 s.
Max Allan Collins - José Luis Garcia-Lopez - Steve Lieber - Josef Rubinstein: Matkalla kadotukseen. Suom. Anssi Alanen. 288 s.
Ian Kennedy: Valttiässä. Suom. Moog Konttinen. 234 s.
Patrick Nicolle - Reg Bunn: Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Suom. Moog Konttinen. 256 s.
Denise Mina - Antonio Fuso: Vakavasti sairas perhe. Suom. Asko Alanen. 176 s.
Gianfranco Manfredi, José Ortiz, Guiseppe Barbati ja Bruno Ramella: Ukkostuuli. Suom. Moog Konttinen. 288 s.


Artikkeli ilmestynyt aiemmin lyhyemmässä muodossa Sarjainfossa. Kirjoittajan laiskuuden ja hajamielisyyden vuoksi katsauksesta jää puuttumaan Vince Locken ja John Wagnerin Väkivaltainen tausta -teoksen arviointi. Sarjassa on näköjään julkaistu myös Tex Willeriä.

Teräsmiehen fetissit

Joe Shusterin salatut vaiheet.

Mitä tapahtui Joe Shusterille, Teräsmiehen piirtäjälle, kun sensorit kävivät sarjakuvien kimppuun 1940-luvulla ja väittivät, että Teräsmies, Mustanaamio ja muut supersankarit edustivat fasismia ja väkivaltaisen voimankäytön ihailua?
Frederic Werthamin, Sterling Northin ja muiden kasvattajien kampanja oli menestyksekäs: Joe Shusterin työt loppuivat. Pelätessään jatkuvaa julkista mustamaalausta Teräsmiehen kustantaja DC Comics ei enää uudistanut Jerry Siegelin ja Shusterin sopimusta. Shuster putosi tyhjän päälle, kun hänelle ja Siegelille ei enää maksettu minkäänlaisia rojalteja, vaikka kustantaja repi rahaa heidän kehittelemästään hahmosta. Lisäksi myöhemmin elokuvatuottajana tunnettu Albert Zugsmith, joka toimi sodan jälkeen Siegelin ja Shusterin lakimiehenä, epäonnistui pahan kerran tekijöitä puolustaessaan - tai myi heidät kulissien takana ja sai siitä DC:ltä hyvät rahat.
On jotain ironista siinä, että esimerkiksi Wertham - amerikkalaisittain vasemmistolainen älykkö - piti Teräsmiestäkin sadistisena ja perverssinä: sarjakuvien "kuvitukset ovat [--] perverssejä. Eniten he keskittyvät erityiseen perversioon, nimittäin sadismiin. Sadismi määritellään taipumukseksi 'saada seksuaalista kiihotusta tuskan aiheuttamisesta tai sen todistamisesta'", hän totesi naama peruslukemilla.
Ironista tämä on sen takia, että mustamaalauskampanja aiheutti sen, että Joe Shuster ryhtyi rahapulassa tekemään kuvituksia sadomasokistisiin lehtiin, joiden materiaali on vielä tänäkin päivänä melko hardcorea - lukuun ottamatta sitä, että täyttä alastomuutta ei kuvituksissa nähdä. Veitsien ja piiskojen heiluessakin naisilla pysyvät alusvaatteiden riekaleet omituisesti päällä. Useimmiten - on kuvissa alastomiakin naisia, mutta yleensä kuvattuna häveliäästä kuvakulmasta.
Sarjakuvahistorioitsija, tuottelias kirjantekijä Craig Yoe on löytänyt nämä Shusterin fetissi- ja sadomasokuvitukset ja toimittanut niistä kirjan Secret Identity. Se on silmiä avaavaa - monessakin mielessä - luettavaa, joka onnistuu kohtuulliseen sivumäärän upottamaan paljon monenlaista: tarinaa vapauden valtakunnan, Yhdysvaltain kovasta sananvapauden rajoittamisesta, anekdootteja Joe Shusterin elämästä ja urasta, Teräsmiehen luomisesta, Yhdysvaltain absurdista rikoshistoriasta sekä tietysti Shusterin hienoa viivaa. Kaikki Shusterin luomat fetissikuvitukset on painettu kirjaan ja osa niistä on todellisella ammattitaidolla luotua kuvaa, josta näkee, että Shuster saattoi hyvinkin tietää kuvitusten aiheesta enemmän kuin mitä äkkiseltään luulisi. Piirustukset myös tunnistaa Shusterin tekemiksi, vaikka ne ovatkin signeeramattomia, ja monet hahmot muistuttavat hyvin paljon Teräsmiehen henkilöitä, aina Lex Luthoria myöten.
Mitä nämä lehdet sitten olivat? Nights of Horror -nimistä yksinkertaisesti painettua lehteä ilmestyi kuusitoista kappaletta vuonna 1954. Lehdet olivat painoasultaan amatöörimäisiä, teksti esimerkiksi oli kirjoitettu koneella latomisen sijasta. Tarinat olivat usein rikosaiheisia ja ne noudattivat ajan pulp-lehtien dekkareiden stereotypioita kovaksikeitetyistä yksityisetsivistä ja kohtalokkaista naisista. Mistään pehmopornosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan todellisista kidutuksista, eksplisiittisistä ruoskimisista, pahoinpitelyistä ja sähköiskujen antamisesta.


Nights of Horroria julkaisi Malcla-niminen lyhytikäinen kustantaja, jonka osakkaat olivat kirjapainon omistaja Eugene Maletta sekä mies nimeltä Clancy. Clancy - jonka etunimi jää ilmeisesti loppuiäksi salaisuudeksi - kirjoitti tarinat itse salanimien suojissa (mm. Rod Lashwell ja Wood LaCrosse). Maletta kertoi myöhemmin, että Clancy ehdotti hänelle diiliä, jossa miehet jakaisivat tulot puoliksi. Maletta ei osannut aavistaa joutuvansa poliisin kiinnostuksen kohteeksi.
Kävi nimittäin niin traagisesti, että syksyllä 1954 New Yorkia terrorisoiva poikajoukko ilmoitti innoituksekseen juuri Nights of Horror -lehdet. Neljän juutalaisen (!) teini-ikäisen muodostama jengi kidutti ja lopulta tappoi ihmisiä, koska katsoi sen heidän oikeudekseen. Jengin johtaja Jack Koslow sanoi Hitlerin olleen oikeassa ja että suuri osa ihmisistä oli alhaista rotua, joka sietikin kuolla. Hitler-viikset itselleen kasvattanut Koslowia kutsuttiin otsikoissa "Boy Hitleriksi". Jengiä kutsuttiin "Thrill Kill Kidseiksi".
Nights of Horror -kytkös paljastui Frederic Werthamin suorittamissa keskusteluissa Koslowin kanssa. Koslow sanoi Werthamille, että he ottivat ideoita suoraan lehden sivuilta, kuten kohtauksen, jossa uhri pakotetaan suutelemaan pahoinpitelijän saappaita potkujen välissä.
Kammottava välikohtaus sai New Yorkin pormestarin vaatimaan lehtikioskien siivoamista. Kirjapainoja ratsattiin - ja ratsian kohteeksi joutui myös Eugene Malettan kirjapaino. Suurin osa Nights of Horror -lehteä tuhottiin. Osaa myytiin yhä uusilla kansilla, osa ilmeisesti käyttämättä jääneestä materiaalista julkaistiin uusilla nimillä (yksittäisiksi jääneet julkaisut Hollywood Detective ja Rod Rule).
Joe Shuster oli jälleen jäänyt ilman työtä. Hän kuvitti muutamia ajan pila- ja miestenlehtiä fetissihenkisillä piirustuksilla (näistä on muutama esimerkki Yoen kirjassa). Shuster eli köyhyydessä ennen kuin Richard Donnerin ohjaama Teräsmies (1978) sai aikaan kohun siitä, ettei hahmon keksijöille ollut maksettu mitään. DC myöntyi maksamaan heille rojalteja ja lupasi huolehtia myös muun muassa terveyskuluista. Joe Shuster kuoli 1992.
Juri Nummelin
Craig Yoe: Secret Identity. The Fetish Art of Superman's Co-Creator Joe Shuster. Abrams Comics 2009. 159 s.

Kylmä paikka sydämessä

Tom Piccirillin tiukka noir-jännäri.

Amerikkalainen Tom Piccirilli on 1990-luvun alusta kirjoittanut ja lukuisia palkintoja voittanut kauhukirjailija, jonka teoksia on ilmestynyt niin pieniltä nyrkkipajoilta kuin isoilta taloiltakin, kuten Pocket Booksilta ja Leisurelta. Suuri osa Piccirillin teoksista on ilmestynyt pokkareina, sekä perinteisinä kioskikokoisina että isompina ns. trade paperbackeina. Piccirillin lajityyppeihin kuuluu myös länkkäri, kuten todistaa kulttimaineessa oleva synkkä Grave Men (2002).
Piccirilli on 2000-luvun aikana debytoinut myös rikoskirjailijana. The Cold Spot (2008) mahtui hyvin sekaan muiden saman ajan keikkakuskeista kertovien romaanien sekaan - Duane Swierczynskin Keikkakuski eli The Wheelman (2007, suom. 2009) ja James Sallisin Drive eli Kylmä kyyti (2005, suom. 2009) ovat erinomaisia vertailukohtia, eikä Piccirillin romaani kärsi vertailussa ollenkaan.
The Cold Spot alkaa tylysti: päähenkilö, teini-ikäinen keikkakuski Chase, katsoo vierestä, kun hänen isoisänsä, kovaksikeitetty rikollisjoukon johtaja, ampuu yhtä omista jengiläisistään päähän kesken korttipelin. Virallinen syy - tyypillä oli mikrofoni - ei tyydytä Chasea ja tämä erkaantuu isoisästään ja tämän joukoista ja yrittää elää omaa elämäänsä rauhallisesti ja rehellisesti USA:n eteläosissa. Menneisyys kuitenkin saa Chasen kiinni, ja oman elämän tragediat ajavat hänet koston tielle.
Piccirilli kirjoittaa kylmänviileästi ja tiiviisti, mutta hänen proosassaan on silti paljon tunnetta ja paloa. Lukija samaistuu Chaseen tämän oudosta elämänkohtalosta huolimatta. Loppuluvuissa lukija toivoo samaan aikaan, että kosto sekä onnistuu että epäonnistuu. Sivullisia uhreja syntyy kuin väkisin, eikä Piccirilli missään vaiheessa erehdy hehkuttamaan koston puolesta. Mikään Mack Bolan -henkinen vigilanttiromaani tämä ei missään nimessä ole.
Piccirilli on kirjoittanut The Cold Spotille kaksi jatko-osaa, joista ensimmäinen The Coldest Mile ilmestyi 2009 ja toinen, The Cold and the Dead, on vielä julkaisematta. Piccirillin muita rikosromaaneja on myös kehuttu, varsinkin Shadow Seasonia (2009), jossa inspiraationsa kadottanut kirjailija kamppailee löytääkseen uutta intoa elämäänsä.
Juri Nummelin
Tom Piccirilli: The Cold Spot. Bantam 2008.

Tarzan Israelissa

Tarzan on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän Yhdysvaltojen lisäksi myös Israelissa, kaikista maailman paikoista.

Israelilaiset senttarit tuottivat 1930-luvulta aina 1960-luvulle asti yli tuhat Tarzan-kirjaa. Ilmiö on länsimaissa melko tuntematon, mutta kiehtova. Tarzanin monia ominaispiirteitä muuteltiin teksteissä melko vapaasti, eikä Burroughs tai hänen perikuntansa ikinä tiennyt asiasta yhtään mitään. Kirjat ilmestyivätkin vain hepreaksi.
Burroughsin alkuperäisiä Tarzaneita käännettiin hepreaksi ensimmäisen kerran 1930-luvulla. Sarja oli Englannin siirtomaa Palestiinassa valtavan suosittu alusta alkaen, ja hepreankielisiä plagiaatteja alkoi ilmestyä samantien. Suosituimmillaan hepreankieliset Tarzanit olivat vuosina 1954-1964 ja erityinen huippukausi olivat vuodet 1960-1961. Tuolloin ilmestyi samaan aikaan peräti kymmenen eri kustantajan eri Tarzan-sarjaa. Vaikka amerikkalaiset kustantajat eivät tienneet plagiaateista mitään, israelilaiset kustantajat saattoivat haastaa toisiaan oikeuteen plagiaattisyytösten nojalla!
Kirjoittajina oli sellaisia suosittuja israelilaisia kirjailijoita kuin Amos Keinan, joka käytti salanimeä Yovav, ja Miron Uriel, joka kirjoitti nimellä Roy Scott. Kirjat olivat yleensä lyhyitä, noin 30-40 sivua pitkiä vihkosia, eivätkä varsinaisia kirjoja. Tarzan oli Israelissa niin suosittu, että ilmestyi jopa kirjasarja, jossa seikkaili joukko Tarzan-faneja!
Useat israelilaiset Tarzan-kirjat ovat silkkaa science fictionia, ja apinain kuningas onkin yllättäen hirviöiden ja yliluonnollisten asioiden tuntija. Tarzan taistelee kirjoissa avaruuden hirviöitä vastaan ja käy muilla planeetoilla (joilla hän törmää avaruuden asukkaisiin, jotka ovat lukeneet hänestä!). Tarzan harrastaa myös aikamatkustelua, ja yhdessä kirjassa hän tappelee Godzillaa vastaan. Toisessa hän saa vastaansa vampyyriarmeijan. Taistelustaan avaruuden valloittajia vastaan Tarzan saa eräässä kirjassa Englannin kuningattarelta ritarin arvonimen. On sanottu, että paikalliset Tarzanit olivat ensimmäistä aitoa israelilaista scifiä.
Poliittisesti kiinnostavia ovat Tarzanit, joissa tämä auttaa tuoretta Israelin valtiota. Varhaisissa kirjoissa hän taistelee brittihallintoa vastaan, ja myöhemmissä hän ottaa yhteen muun muassa egyptiläisten kanssa Suezin niemimaalla. Natsit olivat myös normaalia kamaa israelilaisissa Tarzaneissa.
Israelilaiset Tarzanit ennakoivat myös steampunk-liikettä, jossa vanhoja seikkailuviihteen sankareita marssitetaan näyttämölle uusien hahmojen kanssa. Tarzan seikkailee israelilaisten kirjoittajien mukaan mm. Fu Manchun ja Draculan kanssa. Miron Urielin Roy Scott -nimellä tekemissä kirjoissa Tarzanin vastuksina on muun muassa Frankenstein ja apureina Flash Gordon ja Captain Marvel! Erikoista on se, että Tarzan kohtaa näissä kirjoissa myös sellaisia hahmoja, jotka alun perinkin olivat hänen imitaatioitaan, kuten viidakkotyttö Sheenan ja leijonapoika Kaspan.
Samaan aikaan israelilaisten Tarzan-kirjojen kanssa vastaava ilmiö nähtiin myös Syyria ja Libanonissa – Tarzan oli arabiankielisessäkin maailmassa valtavan suosittu. Arabi-Tarzaneissa nähtiin kovia stereotypioita juutalaisista – ja tietysti toisinpäin.
Vielä yksi muunnos Tarzanista oli siionistiversio nimeltään Dan-Tarzan. Hän on orpopoika, jonka kasvattaa Kalan lapsenlapsi kauan sen jälkeen kun ”oikea” Tarzan on jo kuollut (!). Dan-Tarzan taistelee Mossadin agenttina natseja vastaan ja ottaa kiinni muun muassa Adolf Eichmannin.
Onkin esitetty, että Tarzanin suosio Israelissa johtui siitä, että hahmo vetosi nuoreen juutalaisvaltioon – hahmon kautta voitiin esittää monia toiveita uudesta vapaudesta. Samalla Tarzan-tarinat olivat tuolloin ainoita mahdollisuuksia kirjoittaa tieteiskirjallisuutta, kun koko lajityyppiin muuten suhtauduttiin torjuen.
Kirjoitus perustuu Eli Eshedin artikkeliin ”Tarzan in Israel” (1999). Arabi-Tarzaneista ks. James R. Nesteby: Tarzan of Arabia, Journal of Popular Culture, 1/1981.
Juri Nummelin
(Artikkeli ilmestynyt alun perin Pulpissa 4/2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu.)

Pesäpallomurha askarruttaa

Paul Austerin varhaisteos on jäntevä dekkari.

Nykyään yhden menestyneimmän amerikkalaisen nykykirjailijan Paul Austerin uran alku 1970-luvulla ei ollut paras mahdollinen. Tehtyään kaikenlaista epäonnista ja pienipalkkaista kirjoittajan sekatyötä Paul Auster päätti kirjoittaa dekkarin. Hän kertoo muistelmateoksessaan Hand to Mouth (1997) lukeneensa kovaksikeitettyjä amerikkalaisia dekkareita ja pitäneensä niistä sen verran, että päätti kokeilla onneaan. Tuloksena oli Squeeze Play -niminen pesäpalloaiheinen dekkari, jossa yksityisetsivä Max Klein selvittää entisen huippupelaajan ja nykyisen poliitikon murhan.
Austerin epäonni jatkui pitkään. Käsikirjoitus valmistui jo 1978, mutta kesti neljä vuotta ennen kuin se julkaistiin.
Kirjan julkaisi alun perin Alpha/Omega -niminen pienkustantamo, joka Austerin mukaan onnistui julkaisemaan vain kaksi kirjaa – hän ei muistelmissaan kerro, mikä toinen kirja oli. Austerinkin kirjan kanssa kustantamo oli epäonnekas: firma oli juuri menossa konkurssiin, kun Squeeze Play oli tulossa markkinoille. Austerin dekkaria saatiin hädin tuskin muutamaan kauppaan, kun firma meni nurin. Auster väittää muistelmissaan, että hänen kirjansa lojuvat vieläkin laatikoissa jossain varastossa jossain päin New Yorkia.
Alpha/Omega -painos ilmestyi 1982 ja Auster oli – jälleen kerran – menettää toivonsa kirjailijan uran suhteen. Hän koetti myydä kirjaa muille kustantamoille, ilman tulosta, kunnes 1984 hän päätti kokeilla vähempiarvoisena pitämäänsä pokkarikustantamoa Avonia. Kustannuspäätös tuli kolmessa päivässä ja Squeeze Play ilmestyi uudestaan vuonna 1984, vuotta ennen New York -trilogian ensimmäistä osaa, Lasikaupunkia.
Squeeze Play on hyvä kirja. Siitä jo huomaa, että Auster oli jo nuorena, vaikkakin tuolloin epäonnistuneena kirjailijana ammattimies. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja henkilökuvaus on onnistunutta, paikoin jopa tuoretta. Suurin ongelma on se, että Auster ei ole riittävästi selvittänyt itselleen, onko hänen sankarinsa Max Klein kovaotteinen kaveri vai pehmeä tapaajaisä. Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että Auster kirjoitti jo vuonna 1978 dekkarin, jonka päähenkilö kamppailee epäonnistuneen avioliittonsa kanssa. Nykyään tällaiset kuvaukset ovat rikosromaaneissa, myös yksityisetsiväkirjoissa, tavallisia.
Harmillisesti Auster ei muistelmateoksessaan paljasta suosikkejaan. Hän kertoo lukeneensa dekkareita paljonkin (ja niiden vaikutuksen huomaa monista hänen ”vakavammista” romaaneistaan, ei vähiten New York -trilogiasta, jossa kirjailija käyttää hyvin paljon yksityisetsivädekkarien kliseitä ja stereotypioita), mutta lukijan tehtäväksi jää arvailla, keiden kirjoittamia ne ovat olleet. Veikkaisin ainakin Ross Macdonaldia, Arthur Lyonsia ja Roger L. Simonia, mahdollisesti myös 1977 esikoisensa julkaissutta Marcia Mulleria.
Squeeze Playn kaksi ensimmäistä painosta ovat keräilykappaleita. Varsinainen ensipainos on tietysti harvinaisin – näyttää siltä, että kaikki antikvaarikauppiatkaan eivät tiedä, että Avon-painos ei ole ensimmäinen. Abebooks.comissa oli joulukuussa 2002 [silloin kun tämän artikkelin ensimmäistä versiota kirjoitettiin - toim. huom.] myytävänä yksi kappale Alpha/Omega -painosta ja sen hintapyyntö oli 2500 dollaria! Avon-painosten hinnat vaihtelivat paristakymmenestä dollarista 175 dollariin. Kirjaa ei ole ikinä julkaistu omana niteenään Paul Austerin nimellä, vaikka 1990-luvulla siitä ottivat painoksia sekä Penguin että Faber & Faber. Helposti sen lukee Austerin mainitusta muistelmateoksesta, jossa on mukana myös Austerin varhaisia näytelmiä – niissä on samanlaisia dekkariaineksia kuin Austerin myöhemmissä romaaneissakin, mutta absurdeiksi muuttuneina.
Sääli, että 1984 Suomessa ei juuri enää julkaistu kioskidekkareita. Houkuttelevaa olisi ajatella, että Squeeze Play olisi täällä käännetty vaikkapa Manhattan-sarjassa tai että Viihdeviikarit olisi ottanut sen toimintakirjojensa rinnalle.
Juri Nummelin
Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpissa 1/2003.

Pulp 2/2011

Tervetuloa jälleen kioski- ja muun marginaalikirjallisuuden kummalliseen maailmaan. Tässä rikollisesti (teemaan osittain sopivasti...) myöhässä olevassa numerossa saadaan neljä juttua, joista kaksi liittyy Suuria kuvaklassikoita -sarjakuvakirjasarjaan: toinen käsittelee itse sarjaa ja sen suomennettuja teoksia, toinen sarjan kirjojen yhtä käsikirjoittajaa, scifi-legenda Otto Binderiä.

Muut jutut käsittelevät vielä kymmenen vuotta sitten trillerikirjoittajien kärkikaartiin kuuluneen Martin Cruz Smithin varhaistuotannon Nick Carter -pokkaria sekä suomalaista seksidekkaria, jossa etsivä Esko Karivaara panee kovan kovaa vasten!

Seuraavassa numerossa mahdollisesti ainakin Jerry Siegelin kadoksissa olleita sadomasopiirustuksia. Ja sitten se suuri luvattu Harri Kumpulais -juttupaketti...

Vanhat Pulp-lehden numerot täällä, täällä ja täällä.

AXE:n agentti Chilessä: Martin Cruz Smithin Nick Carter

Pulpografiassa on hakusana amerikkalaiselle jännärikirjoittajalle, Gorkin puiston tekijälle Martin Cruz Smithille. Smith (s. 1942) oli aloittanut uransa jo 1970-luvun alussa, julkaisi ensiksi muutaman kovakantisen romaanin (mm. scifi-henkinen esikoisromaani The Indians Won, 1970), ja siirtyi sitten vuosikymmenen puolivälissä hetkiseksi pokkariteollisuuden pariin kirjoittaen salanimellä Simon Quinn sarjaa Vatikaanin nimiin toimivasta kansainvälisestä ammattitappajasta. Sarjaa ilmestyi kahden vuoden aikana kuusi kirjaa. Lisäksi Smith käytti samaa salanimeä myös kirjassa The Human Factor (1975), joka oli Edward Dmytrykin Kosto on minun -elokuvan (1975) romaaniversio. Myös nimellä Martin Quinn kirjoitettu The Adventures of the Wilderness Family (1975) oli elokuvan kirjaversio - pohjalla oli Suomessa Erämaaseikkailun nimellä tunnettu koko perheen seikkailuelokuva.
Smith kirjoitti näiden lisäksi myös kolme Nick Carter -sarjan kirjaa, joista kaksi on suomennettu. Pulpografiaa varten luin kirjat suomeksi, kesällä luin englanniksi The Inca Death Squadin, jonka löysin brittipainoksena savonlinnalaiselta kirpputorilta. Ensiksi epäröin, ostanko kirjaa ollenkaan, mutta nappasin sen lopulta mukaani.
Se kannatti, koska kirja on hyvä, Nick Carter -sarjan teokseksi suorastaan erinomainen.
En valitettavasti ole tarkistanut, onko Smithin kirjan suomennos lyhennetty (lähes kaikki Nick Carterini ovat laatikoissa kellarikomerossa), mutta joka tapauksessa monet kohtaukset tuntuvat englanniksi luettuna paremmilta, napakammilta. Myös Smithin harrastama poliittinen kommentointi on nasevampaa kuin suomeksi luettuna. Tai sitten olen kymmenessä vuodessa antanut anteeksi esimerkiksi Neuvostoliittoon liittyvän piikittelyn.
Smithin Nick Carter kertoo minä-muodossa omat seikkailunsa, mikä lähentää teosta kovaksikeitettyyn dekkariin. Dennis Lyndsin eli Michael Collinsin Nick Cartereissa on sama piirre. Kummatkin kirjoittajat myös pysyvät kaukana 60-luvun tyypillisistä ylilyövän humoristisista Cartereista, joissa lajityyppiparodian ohella lähinnä kisailtiin alastomien mimmien kanssa. Sitä esiintyy tässäkin, mutta Smith onnistuu tekemään jatkuvasta upeannäköisten nuorten naisten kavalkadista myös juonen kannalta olennaisen asian. Jokaisella naisella on rooli myös tarinassa. Smithin Carter lähestyy kovaksikeitettyä dekkaria myös siinä, että Carter pääsee veistelemään joitain sattuvia repliikkejä.
The Inca Death Squadin miljöökin on kekseliäs: Chile heti sen jälkeen, kun sosialisti Salvador Allende valittiin demokraattisissa vaaleissa maan presidentiksi. Nick Carter tosin toteaa pohtivansa, mahtaako maassa enää tulla toisia vaaleja. Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Augusto Pinochet teki CIA:n avustuksella vallankaappauksen, jossa Allende joko tapettiin tai teki itsemurhan. Pulpografiassa totesin ikävän jälkimaun heikentävän kirjaa huomattavasti, mutta toisaalta: mistä Martin Cruz Smith olisi voinut tietää, mitä CIA suunnitteli? Joka tapauksessa tässä näkyy vahvasti historian ironia. Smithin kunniaksi on sanottava, että vaikka Allende esiintyy pariin kertaan kirjassakin (ilman repliikkejä tosin, aina taustalla), Smith ei sano tästä mitään kielteistä.
The Inca Death Squadissa näkyy myös Smithin kiinnostus Neuvostoliittoon. Neuvostoliittolainen ministeri tulee hieromaan ystävyyttä Chilen uusien hallitsijoiden kanssa ja haluaa liennytyksen osoituksena, että AXE:n vakooja Carter tulee saattamaan häntä ja toimimaan hänen henkivartijanaan. Kyseessä on tietenkin kyyninen tapa koettaa saada Carter pois päiviltä. Kirjassa on kohtaus, jossa neuvostoliittolainen ministeri kokeilee Carteriin uutta luotiliiviä ja ampuu tätä mielettömästi konepistoolilla. Pulpografiassa pidän tätä sadistisena kohtauksena, mutta toisaalta sellainen kuuluu lajityyppiin. Totean Pulpografiassa myös, että tällaiset kohtaukset heikentävät kirjaa, mutta nyt englanniksi luettuna monet kirjan toimintakohtaukset ovat napakoita ja erittäin hyvin tehtyjä, elokuvallisia tavalla, joka ei nykyisen epäselvien, käsivaralla kuvattujen spektaakkelien aikana välttämättä tunnu ajankohtaiselta.
Entä inkat? Pulpografiassa totean, että inkatematiikka tuntuu päälleliimatulta. Sitä se on vähän alkuperäisessäkin tekstissä, mutta ehkä suomennoksesta on jätetty jotain pois, koska englanniksi luettuna teema on jäntevämpi ja oleellisempi - kyse on Maon Kiinan yrityksestä käyttää Chilen alkuperäisasukkaita torjumaan Neuvostoliiton vaikutus Allenden hallintoon. Kirjan loppupuolella on pitkä ja hyvin rytmitetty toimintakohtaus, jossa Nick Carter kohtaa inkasoturin muinaisilla raunioilla. Smith tarjoilee kohtauksessa vielä rajun yllätyksen.
Toisaalta Smith tuntuu jättävän inkatematiikan vähän turhan nopeasti, kun loppu tulee. Pitkän tappelukohtauksen jälkeen inkoja ei käytännössä juuri mainita. Toisaalta inkojen läsnäolo kuitenkin kertoo siitä, että Smith on koko tuotantonsa ajan ollut kiinnostunut Amerikan alkuperäisasukkaista.
The Inca Death Squad on kiinnostava osoitus kahdesta asiasta: ensinnäkin tällaiset sarjakirjatkin kannattaa lukea alkukielellä, vaikka niiden maine on huonompi kuin muiden kioskikirjojen, ja toiseksi se kertoo, miten kirjailija voi käyttää tällaista alustaa hyväkseen opetellessaan ammattiaan. Smithin kerronta ja tyyli ovat tässä jo varmoja, mutta vasta kioskikirjansa kirjoitettuaan hän todella löi itsensä läpi. Vuonna 1979 ilmestyi lepakkokauhua ja intiaanitematiikkaa yhdistävä Yön siivet, Gorkin puisto kaksi vuotta myöhemmin. Smith kirjoittaa edelleen, mutta suomalaiset kustantajat näyttävät unohtaneen hänet. Smithille ei ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua!
Juri Nummelin

Suuria kuvaklassikoita -sarja

70-luvun kuvitettuja klassikoita

Kuvitetut klassikot ovat pitkään ollaan lähinnä naureskeltuja yrityksiä saada nuoret lukemaan kirjallisuuden klassikoita, joihin he eivät muuten tarttuisi. Tulokset ovat usein olleet vähän mitä sattuu, mutta kansanvalistuksellinen idea on edelleen hyvä. Kiinnostavia uudempia kuvitettuja klassikoita tarjosi Atlantic-kustannuksen lyhytaikainen Suuria kuvaklassikoita -sarja 1970-luvun lopusta.

Sarjassa ilmestyi suomeksi vain viisi kirjaa, mutta alkuperäinen, amerikkalaisen Pendulum Pressin sarja oli kunnianhimoinen ja pitkäikäisempi. Siinä ilmestyi muun muassa sovitus Stephen Cranen Punaisesta kunniamerkistä ja Melvillen Moby Dickistä - toisaalta samat kirjat oli toteutettu sarjakuviksi myös vanhassa Kuvitettuja klassikoita -sarjassa. Sarjan toimittajana ja yhtenä tekijänä oli jo 1930-luvulla Fleischerin veljesten animaatiostudiossa aloittanut Vincent Fago, joka oli työskennellyt sodan aikaan Marvelilla Stan Leen ollessa rintamalla.
Suomessa sarjaa julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet, mutta sarjaa edelsi yksi Atlantic-kustannuksen nimiin pantu kirja, H. G. Wellsin Näkymätön mies, joka kulkee pelkästään sarjanimellä "Klassikko". Atlantic oli kustantamo, jonka perustivat Williams-kustantamon työntekijät sen jälkeen kun Semic oli ostanut Williamsin. Atlantic toimi Ruotsissa pitkään, mutta Suomessa se sulautui nopeasti Lahtisen Lehtimiehiin.

Wellsin tieteis- ja kauhuromaanin yhdistelmän sarjakuvaksi ovat sovittaneet käsikirjoittaja Otto Binder sekä kuvittaja Alex Nino (kirjassa nimi on ilmoitettu väärin muodossa Vino). Nino on filippiiniläinen kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka aloitti uransa kotimaassaan 1960-luvulla ja päätyi tekemään töitä amerikkalaisille sarjakuvakustantajille. Ninon tyyli on taitavaa ja plastista - näkymättömän miehen liikkeet ovat kuin vesilammikoiden liikehdintää ilmassa yhtenä massana. Nino melkein herkuttelee: sikarin savu kulkeutuu näkymättömän miehen keuhkoihin... Lopussa Griffinin palautuminen ihmisen muotoon on ajanmukaisesti lähes psykedeelinen. Otto Binderin käsikirjoitus säilyttää Wellsin lyhyen romaanin tapahtumat lähes sellaisinaan, mutta vähentää kirjaa heikentävää taipumusta farssimaiseen toimintaan.
Alexander Dumas'n Kolmen muskettisoturin seikkailuita on niinikään Ninon kuvittama, kirjoittajana on Naunerle Farr. Farr teki Pendulumille lukuisia muitakin klassikkosovituksia ja on muutenkin kunnostautunut nimenomaan nuorille lukijoille tehtyjen klassikkomuunnelmien kirjoittajana.

Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli varsinaisen sarjan toinen kirja, jälleen Otto Binderin käsikirjoittama, mutta nyt kuvittajapari Romy Gamboan ja Ernie Patricion kuvittama. DC Comicsista tutut, mutta melko nimettömiksi jääneet kuvittajat ovat eniten innostuneet merenalaisista näkymistä, joista tarjotaan monia kollaasimaisia panoraamoja. Kapteeni Nemon sukelluslaiva on hahmotettu Vernelle uskollisesti. Ihmishahmot ovat sen sijaan hiukan jäykkiä ja elottomia. Otto Binderin käsikirjoitus Vernen toiminnan täyteisestä, mutta jaaritellen kerrotusta romaanista on nasevasti toteutettu, kohtaukset eivät juuri sivua pidempään kestä.
Kolmantena kirjana sarjassa ilmestyi Mary Shelleyn Frankensteinin hirviön sovitus. Huomattavasti totutuista versioista poiketen käsikirjoittajana toiminut Otto Binder säilyttää Shelleyn kirjan juonen aina lopun monivuotista, Pohjoisnavalle päätyvää takaa-ajoa myöten. Shelleyn kirja nousee apokalyptisiin visioihin ja filosofiseen pohdiskeluun, mutta tästä ei Binderin käsikirjoituksessa ole paljon jäänyt jäljelle - ehkä hyvä niin. Kuvittajana on Alex Ninon tavoin filippiiniläinen Nardo Cruz, jonka hahmottama Frankensteinin hirviö lähenee James Whalen klassisen elokuvan näkyjä.
James Fenimore Cooperin Näkymätön mohikaani oli taas Naunerle Farrin sovittama. Kuvittajana oli Frankensteinista tuttu Nardo Cruz, joka oli hänkin työskentellyt DC:lle. Ehkä eteläamerikkalaiset ja aasialaiset kuvittajat tekivät töitä halvemmalla... Kaikki olivat varmasti myös tehneet yhteistyötä Binderin kanssa, kun tämä työskenteli DC:lle.
Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjat ovat ammattitaitoista, joskin intohimotonta työtä, josta näkee Otto Binderin käsikirjoittajan tottuneen rutiinilla tuottamaan hyvää jälkeä. Mitään olennaista kirjoista ei ole jätetty pois, ja varsinkin Shelleyn Frankensteinin kohdalla pitäytyminen alkuperäistekstissä miellyttää, vaikka Shelleyn ratkaisut aika erikoisia ovatkin.
Kirjoissa on myös naiiveja elementtejä, kuten lukijoille suunnatut kysymykset kirjojen lopussa: "Miten Arronax joutui Nautilukselle?" Kirjoissa on myös kehoituksia painaa tarinassa esiintyneitä sanoja mieleen: harppuuna, merisaukko, napapiiri.
Erityisen naurettavia ovat kirjailijoiden muotokuvat, jotka on tehnyt selvästi joku muu kuin varsinaisen tarinan kuvittaja. Tiedä vaikka ne olisi tehnyt joku suomalainen kuvittaja vain näitä käännöksiä varten.
Kaikkia Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjoja heikentää huono painoasu ja harmaa paperi. Lisäksi kirjailijoista tehdyt muotokuvat ovat muuta graafista asua huonompia, joissain suorastaan kamalia. On vaikea uskoa, että sarjan opukset olisivat innostaneet 70-luvun lopun nuorisoa tarttumaan näihin kirjoihin. Moni ei varmaankaan edes lukenut näitä sarjakuvia, sen verran lyhyen aikaa sarja ilmestyi.
Jatkoa piti tulla, ainakin kuuden kirjan verran. Seuraavien teosten ilmoitettiin ilmestyvän: Tri Jekyll ja Mr Hyde, Huckleberry Finn, Moby Dick, Notre Damen kellonsoittaja, Gulliverin matkat (tuskin koko kirja kuitenkaan!) ja Dracula. On jollain tavalla harmi, että sarja jäi viiteen kirjaan, vaikka monenkaan sarjakuvaharrastajan mielissä nämä tuskin kangastelevat minään tavoiteltavina merkkiteoksina. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Käsikirjoittaja Suurten kuvaklassikoiden takana: Otto Binder

Otto Binder on suomalaiselle lukijakunnalle tuntematon nimi, mutta hänellä oli pitkä ja vaikutusvaltainen ura niin science fiction -kirjallisuuden kuin sarjakuvankin puolella.

Otto Binder (1911-1974) syntyi Itävallasta muuttaneeseen perheeseen Michiganissa. Perheessä oli lukuisia lapsia, joista veljet Earl ja Jack jakoivat Oton kirjalliset harrastukset. Yhdessä Earlin kanssa Otto myi ensimmäisen novellinsa: vuonna 1930 Amazing Stories -lehti osti tarinan "The First Martian". Se ilmestyi tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin salanimellä Eando Binder. Salanimi oli muodostettu veljesten etunimien ensimmäisestä kirjaimesta ja "and"-sanasta. Myöhemmällä urallaan Otto Binder käytti samaa salanimeä, vaikka kirjoittikin käytännössä yksin ja Earl työskenteli veljensä agenttina.

Otto kirjoitti 1930-luvulla kahdelle tärkeälle päätoimittajalle, Mort Weisingerille, joka teki Thrilling Wonder Storiesia, ja Ray Palmerille, joka oli Amazing Storiesin päätoimittaja. Jälkimmäiseen lehteen Otto loi Adam Link -sarjan, jossa seikkailee inhimilliset tunteet kehittävä robotti. Sarjan aloittanut novelli "I, Robot" teki suuren vaikutuksen nuoreen Isaac Asimoviin, joka käytti Binderin kehittämiä ideoita hyväkseen. Asimovin tunnettu robottiaiheinen kirja I, Robot (1950) sai tosin nimensä Asimovin vastustuksesta huolimatta.
Otto Binder jatkoi 1939 sarjakuvien pariin. Hän meni töihin Fawcett-kustantamolle, joka oli juuri aloittanut oman sarjakuvalinjansa, ja kirjoitti käsikirjoituksia yksittäisiin jaksoihin. Vuoden kuluttua Binderille annettiin Fawcettin lippulaivan, Captain Marvelin käsikirjoittaminen. Binder kirjoitti myös Dime Action Books -sarjaan kuuluneen miniromaanin Return of the Scorpion (1941), jossa niinikään seikkaili Captain Marvel. Kirjan pääpahis oli peräisin vuonna 1941 valmistuneesta Republicin tuottamasta sarjaelokuvasta The Adventures of Captain Marvel.
Binder työskenteli Fawcettille 12 vuotta ja kirjoitti lähes tuhat käsikirjoitusta. Lisäksi Binder loi useita hahmoja, kuten Mary Marvel ja Mr. Mind. Binder kirjoitti myös lukuisia täytetarinoita, joita sarjakuvalehdissä tuolloin julkaistiin - proosan tarjoaminen sarjakuvien välissä mahdollisti lehtien postittamisen pienemmillä postikuluilla.
Fawcettin lisäksi Binder työskenteli muillekin sarjakuvakustantamoille, kuten Quality Comicsille, jolle hän loi mm. Kid Eternity -hahmon vuonna 1942, ja Timely Comicsille, jolle hän loi Captain Wonderin (ensiesiintyminen Kid Comics -lehdessä 1943). Archie Comicsin Black Hood oli niinikään Binderin käsialaa.
Vuonna 1948 Binder meni töihin National Periodic Publicationsiin, josta tuli myöhemmin DC Comics. Binder loi monia Teräsmiehen sivuhenkilöitä, mutta tärkein oli varmasti Terästyttö. Supergirl nähtiin ensimmäistä kertaa Action Comics -lehdessä vuonna 1959.
Binder oli vakaa ufouskovainen ja oli sitä mieltä, että Maan nykyihmiset ovat sekoitus ihmistä ja ulkoavaruuden olentoja. Binderin tärkeimmät teokset tällä alalla ovat Unsolved Mysteries of the Past (1970) ja Mankind Child of the Stars (1976; postuumisti Max Flindtin loppuunsaattamana). Binder yritti myös julkaista 1960-luvulla aiheeseen liittyvää lehteä, Space Worldia. Hän kertoi myöhemmin haastatteluunsa haaskanneensa lehteen kaikki sarjakuvien käsikirjoittamisesta saamansa rahat. Lehti ilmestyi 16 numeron ajan ja tuotti jatkuvasti tappiota. Binderin kiinnitettyä talonsa perheeseen iski tragedia: 14-vuotias tytär kuoli auto-onnettomuudessa. Binderin oli pakko palata sarjakuvabisnekseen.
Viimeiset sarjakuvat, jotka hän käsikirjoitti, olivat Pendulum Publicationsin julkaisemat klassikkokirjojen sovitukset.
Vuonna 2004 Binder valittiin Comic Book of Hall of Fameen.
Juri Nummelin

Supisuomalainen seksidekkari

Esko Karivaara in full action

Suomalainen seksidekkari ei ole kovin kummoinen lajityyppi eikä sillä ole ollut useitakaan harjoittajia, vaikka varsinkin Yhdysvalloissa seksipokkarien ja rikoskirjallisuuden yhdistäminen on ollut yleistä hupia.
Harvoja aitoja kotimaisia alan opuksia on nimettömän kirjoittajan Kova kovaa vasten, jota mainostetaan kannessa "KOTIMAINEN seksidekkari!" Kirja ilmestyi vuonna 1979 Nykylehtien julkaiseman Seksisarjan neljäntenä osana.
Kova kovaa vasten on sekä aito dekkari että aito pornokirja: siinä selvitetään rikosta ja naidaan eikä vain tehdä jompaakumpaa. Päähenkilönä on yksityisetsivä Esko Karivaara, joka työskentelee Ukko Romppasen toimistossa. Karivaaralla on vakava suhde nuoren naisen Stinan kanssa, mutta kun hänet pannaan (sic) Ruotsin-laivalle tarkkailemaan salasuhteista epäiltyä Arvo Uotilaa, hän ei juurikaan epäröi tarttua tilaisuuteen, kun paljastuu, että Uotilalla todella on seurassaan nuoria hyvännäköisiä naisia. Kirjassa on ennen sivua 40 jo kaksi pitkää panokohtausta, joista jälkimmäisessä Karivaara pääsee pukille Arvo Uotilan naisten kanssa.
Viereisessä huoneessa paneskelee epäilyttävä Arvo, joka näyttäisi lopulta liikuskelevan kansainvälisten terroristien keskuudessa. Karivaara joutuu Tukholmassa näiden kanssa tekemisiin - seuraa kirjan ainoa varsinainen toimintakohtaus, johon ei liity seksiä, kun Karivaara pannaan kylmään tyrmään, josta hän pääsee pakenemaan nokkeluudensa avulla. Takaa-ajo katkeaa yllättävään paneskeluun ystävällismielisen tuntemattoman kanssa.
Loppupuolella kirja hajaantuu aivan liikaa, vaikka alkupuoli kulkeekin eteenpäin sukkelasti ja rikosjuontakin kuljettaen. Kuka ikinä kirjailija onkin, hän on ammattimies, mutta tällä kertaa hän ei ole välittänyt pitää kiinni pääasiasta, vaikka loppukliimaksissa (sic) onkin rutkasti tavaraa ja esiintyy jopa ammuskelua konepistooleilla. Missään vaiheessa ei synny kunnollista vaikutelmaa siitä, että näistä kansainvälisistä terroristeista pitäisi huolestua. Mutta se ei nyt tietysti ole tällaisen kirjan pääpointti.
Kirjoittajan käyttämä kieli tarjoaa kuitenkin parhaat viihdykkeet, jos ei varsinaisista seksikohtauksista välitä. Kieli on nimittäin värikästä, välillä liiankin, mikä tietysti kuuluu lajityyppiin, jossa pitää rehennellä ja käyttää mahdollisimman monta synonyymiä. Pari sitaattia:
"Ritva kääntyi sylissäni ja tunsin kuman suun hotkivan palikkani suppuunsa, uppoavan sinne kuin ei mitään, ja kuitenkin paljon. Suu mussutti mutteriani ja kuola kasteli pussistoa parhaansa mukaan. Tuire tuntui ryhdistäytyneen ja rokotti kilpaa kanssani Ritvan haarusta, jossa sormemme kohtasivat ja kuin hyväillen kietoutuivat toisiinsa hetkeksi."
"Kankesin Ritvan kontalleen ja ohjasin rääkätyn kikulini hänen paisuneeseen vakoonsa. Tuiren heppoisista vastalauseista huolimatta ja aloitin villin ratsastuksen kuin yksinäinen kostaja Coltti tanassa. Olin pääsemässä passeliin vauhtiin kun tunsin hetkeksi unohtuneen Tuiren tunkevan sormeaan ahteriini. Ähkäisin pahasti ja painalsin kankea Ritvaan saadakseni hommelit saletiksi. Tuire kuurasi revassani ja arvelin sen hakeneen niveat omastaan."
"Hänen herkullisen pyöreä takamuksensa souti aisassani kuin olisimme kilpakaksikko ja menossa Euroopan ennätykseen ja Karppiset ym. olisivat pahvia!"
"Hetken kuluttua hän huohotti lähestyvästä orgasmista kuin painevimmattu höyrykattila."
Mutta kuka Kova kovaa vasten -kirjan on tehnyt? Veikkaus kuuluu, että sen on tehnyt joku Nykylehtien rivitoimittaja tai vakiavustaja. Toisaalta houkuttelisi ajatella, että sen on tehnyt joku "oikea" kirjailija välityönä varsinaisten kirjojensa välissä. Katse voi kääntyä vaikka Hannu Salamaan, jolla on ollut sekä kiinnostusta pornografiaan että dekkareihin (pahamaineinen Aki Rautala -trilogia, 1995-1996), härskeillä sanoilla leikittelystä puhumattakaan. Kirjojen toimittajaksi on merkitty E. Leikoski, joka on edelleenkin mainos- ja graafisella alalla toimiva Erkki Leikoski. Hän saattaa hyvinkin olla tämän kirjan tekijä, mutta ilman todistusaineistoa paino on sanalla "saattaa".
Kirjaan on upotettu yksi ilmeinen vihje. Loppupuolella käydään etsivätoimiston pomon Ukko Romppasen mökillä. Seuraa kiinnostava kohta: "Kirjahylly oli pykätty katkaistusta tervatusta soutuveneestä, jonka kaarien väliin oli lyöty hyllylaudat ja joilla tomuttui merialan kirjallisuutta, joukossa omistuskirjoituksin varustettuja HELGE HEIKKISEN teoksia, joita ukko piti arvossa." (versaali alkuperäinen)
Helge Heikkinen (1910-1997) oli merimies ja merikirjailija, joka on hyvinkin saattanut vanhoilla päivillään kirjoittaa seksikirjan. Tai sitten ei.
On tietysti mahdollista, että kohdassa halutaan ainoastaan kunnioittaa Heikkisen elämäntyötä. Mene ja tiedä. Erikoisen kirjahyllyn kuvaus voi viitata myös johonkin todelliseen kirjahyllyyn. Mutta kenen?
Juri Nummelin

Vuoden ensimmäinen Pulp!

Tervetuloa Pulp-vuoden 2011 ensimmäiseen numeroon! Numerossa on kaksi juttua amerikkalaisesta dekkarikirjailijasta J.T. Ellisonista, jonka uraa Pulpin toimitus on seurannut yhdestä tietystä syystä: Pulpin sisarlehden Iskun pikkuvelipuoli Ässä julkaisi aikoinaan yhden Ellisonin vanhan pikkunovellin - jo ennen kuin Ellisonin dekkareita ruvettiin kääntämään suomeksi! Jutut löytyvät täältä ja täältä.

Numeron kolmas juttu käsittelee alkuperäisten pulp-kirjailijoiden tulonmuodostusta ja sitä myyttiä, että kaikki pulpsterit olivat köyhiä ja raihnaisia. Juttu on aiemmin ilmestynyt painetussa Pulp-lehdessä (missä numerossa, sitä toimitus ei enää osaa sanoa).

Ensi numerossa saamme laajan katsauksen monialaisen kirjoittajan ja kustantajan Harri Kumpulaisen elämään ja tuotantoon! Tätä ei kannata missata!

"Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara"

J.T. Ellisonin haastattelu

Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit naispäähenkilöstä?

Kyllä. Aivan alusta saakka halusin, että minun kirjoissani olisi vahva naispäähenkilö, henkilö, joka olisi vahva olematta huomiohakuinen, joka saisi vertaistensa kunnioituksensa, mutta ei pelolla, vaan sen takia, että hän on ansainnut sen. Naispuolinen Lucas Davenport, se oli minun tavoitteeni. Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara. Syvemmällä tasolla näen Taylor Jacksonin Athenena, Nashvillen soturijumalattarena. Hän on sen kaupungin suojelija kaikin tavoin. Sankari.

Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada vahva miespäähenkilö. Sen takia Jacksonin rakastetulla, John Baldwinilla on kirjassa niin suuri rooli alusta alkaen.

Taylor Jackson ei kuitenkaan ole varsinainen päähenkilö Kaikki kiltit tytöt -kirjassa eikä kaiken aikaa olennainen sen suhteen, mitä kirjassa tapahtuu. Miksi näin?

Kyllä Taylor on ilman muuta kirjan päähenkilö, hän vain tutkii toisarvoista tapausta. Niin tarina vain eteni ensimmäisessä kirjassa. Koska hän on Nashvillen keskusta-alueen etsivä, hän ei voi mennä toisten tontille seuraamaan Etelän kuristajaa. John Baldwin taas on profiloija, jolle on annettu tehtäväksi löytää Etelän kuristaja, mutta Taylorin rooli siinä tutkimuksessa on keskittyä Nashvillen osuuteen. Oikeat poliisit eivät voi puuttua toisiin tapauksiin ilman suurta määrää paperityötä ja päänsärkyjä. Ajattelin, että olisi kiinnostava näyttää, millaista todella on olla poliisi, joka tutkii valtioiden rajat ylittävää tapausta.

Taylor Jackson seikkailee jo kuudessa kirjassa. Mitä hänelle on tapahtunut ensimmäisen kirjan jälkeen? Mitä hänelle tapahtuu jatkossa?

Taylor kohtaa kaikenlaisia haasteita seuraavassa viidessä romaanissa. Kirjassa 14 (suomeksi Lumikkimurhat) hän tutkii tapausta, jossa pitkään hiljaa ollut sarjamurhaaja näyttää alkaneen uudestaan. The Judas Kississä (suomeksi Juudaksen suudelma) hän tutkii sinkkuäidin murhaa ja selvittelee häneen kohdistunutta vakavaa yksityisyysrikosta, joka aiheuttaa sen, että hänet alennetaan virassa. The Cold Roomissa hän kohtaa taas kerran sarjamurhaajan, The Conductorin, ja jahtaa häntä pitkin Eurooppaa mukanaan uusi henkilö, James “Memphis” Highsmythe, joka työskentelee New Scotland Yardissa. The Immortalsissa hän on taas takaisin Nashvillessä ja jahtaa tappajaa, joka on kytköksissä okkultismiin, ja uusimmassa kirjassa, joka ilmestyy maaliskuussa, So Close the Hand of Death, hän kohtaa vanhan vastustajansa, Pretenderin, joka esiintyy jo 14:ssä. Olen juuri saanut loppuun seitsemännen kirjan, Where All the Dead Lie, joka on enemmän goottista jännitystä kuin tavallista trilleriä. Ei takaa-ajettavia tappajia, pelkästään Taylor, joka joutuu käymään läpi joitain aika vakavia asioita.

Onko sinulla muita sarjahenkilöitä tai yksittäisiä päähenkilöitä mielessä?

Kyllä on. Olen aloittamassa uutta sarjaa, mutta en voi puhua siitä vielä.

Kirjassasi on aika paljon poliisiromaanivaikutteita (police procedural). Voisitko mainita joitain sinuun vaikuttaneita lajityypin kirjailijoita?

Olen suuri John Sandfordin kirjojen fani. Hän on se, joka sai minut innostumaan poliisiromaaneista. Tess Gerritsen, Alex Kava, Erica Spindler, Karin Slaughter, John Connolly ja Lee Child innoittavat minua myös. Odotan heidän uusia kirjojaan innolla.

Aiemmissa, pelkästään netissä julkaistuissa tarinoissasi oli enemmän noir- ja kovaksikeitettyjä vaikutteita. Aiotko joskus palata noihin tunnelmiin?

Suurimmassa osassa novellejani on synkempää noir-tunnelmaa. Rakastan kokeiluja, tykkään levitellä siipiäni ja kokeilla uusia genrejä. Minulla on taatusti enemmänkin noir-kortteja hihassani.

Miten näet kirjojen ja kustantamisen tulevaisuuden? Olet noussut esille nettilehdistä Harlequinin Mira-sarjaan, mutta sellainen loikka ei ole mahdollinen kaikille.

Olen aika kovanahkainen kustantamisen tulevaisuuden suhteen. Olemme kriisissä, ilman muuta, kun sähkökirjat ovat niin suosittuja. Mutta lukijat tulevat aina haluamaan hyvin kirjoitetun, hyvin kerrotun tarinan ja kustantajat jatkavat niiden tuomista lukijoiden luokse. Olin todella onnekas, kun sain niin hyvän agentin, jolla oli minulle hyvä suunnitelma, jota me seurasimme loppuun asti. Tiedän, ettei aina käy niin hyvin. Minun kirjani ovat aika kaupallisia ja se varmasti auttoi minua pääsemään siihen asemaan, jossa olen nyt.

Mitä ajattelet sähkökirjoista?

Minä rakastan niitä. Minulla on Nook ja minusta se on upea. Inhoan kyllä sitä, että niiden takia lakkautetaan kirjakauppoja. Sitä on tuskallista seurata vierestä. Rakastan sitä, kun menee kirjakauppaan ja tuntee kirjojen painon käsissään. Mutta matkustan niin paljon, että sähkökirja on minulle ihanteellinen ratkaisu. Luen nykyään varmaan puolet kirjoista sähkökirjoina.

Juri Nummelin
Lue Ellisonin Kaikki kiltit tytöt -kirjan arvio täältä. 

Perinteinen sarjamurhaajajännäri Nashvillestä

J.T. Ellison on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka ura on ollut vahvassa nousujohteessa. Hän on yksi esimerkki siitä, että niin sanotusta nettighetosta (vrt. pulp-ghetto tai pokkari-ghetto) voi nousta ylös ja päästä eteenpäin. Ellisonin ensimmäiset novellit ilmestyivät nettilehdissä, mutta nyt hän on Kanadasta johdetun Harlequinin Mira-alanimikkeen kirjailija, jonka teokset ovat Yhdysvalloissakin nousseet eri lehtien bestseller-listoille. (Listoilla on tosin eri kriteerinsä eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä kuin esimerkiksi Suomessa.)
Ellisonin varhaiset tarinat olivat usein särmikkäitä ja kovaksikeitettyjä, mutta Ellisonin kuuluisuuteen sysännyt sarja nashvilleläisestä etsivästä Taylor Jacksonista edustaa tavanomaisempaa sarjamurhaajajännäriä, jossa kiinnostavinta on kirjailijan käyttämä paikallisväri.
Ellisonilta on aiemmin suomeksi käännetty Ässä-lehdessä yksi hänen varhaisista nettitarinoistaan, nasevasti uskonnollista mytologiaa ja palkkatappajateemaa yhdistävä "Ruohikon Madonna" ("Madonna in the Grass"), mutta viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi Mira-sarjassa hänen ensimmäinen Jackson-kirjansa All the Pretty Girls, suomeksi nimellä Kaikki kiltit tytöt.
Kirjan lukee nopeasti ja se on sujuvasti kerrottu ja kirjan loppukliimaksissa on kiinnostavaa synkkyyttä ja perhetragedian tuntua, mutta kaltaiseni kovaksikeitetyn dekkarin ystävä voisi kaivata vähän rohkeampaa kamaa - ja ennen kaikkea roheampia irtiottoja sarjamurhaajajännärien kaavoista. Profiloijia on jo nähty riittämiin. Naispäähenkilön käyttäminenkään ei tunnu aivan niin raikkaalta kuin se joskus 10-15 vuotta sitten oli, vaikka Taylor Jackson onkin sympaattinen henkilö.
Ellisonilta suomennettiin vuoden alussa hänen toinen Taylor Jackson -kirjansa 14 nimellä Lumikkimurhat. Loppuvuodesta ilmestyy Juudaksen suudelma eli The Judas Kiss. Kirjoja kannattaa metsästää ahkerasti R-kioskeilta ja joistain kaupoista, mutta niiden saatavuus näyttää olevan heikko ja satunnainen. Lisäksi kirjat ovat myynnissä vain vähän aikaa, minkä jälkeen niitä voi koettaa löytää divareista.
Juri Nummelin
J.T. Ellison: Kaikki kiltit tytöt. Suom. Päivi Paju. Mira. 400 s.
Lue J.T. Ellisonin haastattelu täältä. 

Rikkaat pulp-kirjailijat

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin


Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.