Egmontin Pulp-sarja

Käyttösarjakuvaa Robin Hoodista Ukkostuuleen

Egmont aloitti kesällä 2011 uuden Pulp-nimisen pokkarisarjan. Sarjan nimi on sekä oikea että harhaanjohtava. Jos pulpia ajattelee historiallisesti, se viittaa ainoastaan tietynlaiselle paperille painettuihin, tietynkokoisiin lehtiin, joissa julkaistiin vain ja ainoastaan proosaa. Sarjakuvia oikeissa pulp-lehdissä ei juuri julkaistu. Jos taas ajattelee, että pulp merkitsee tietynlaista vanhanaikaista viihdefiktiota, niin sitten sarjan nimi on oikeampi.
Pulp-sarjan neljä aloitusteosta ovat toisaalta kaikki hyvin erilaisia. Sekaan mahtuu niin perinteistä sotasarjaa kuin uutta dekkarisarjakuvaakin. Kiinnostavimmasta päästä on englantilaisen, modernin klassikon asemaan nousseen Ian Rankinin kirjoittama yliluonnollinen rikostarina Synkkiä enteitä (2009) - sen pääosassa on Alan Mooren luoma yliluonnollisiin asioihin erikoistunut John Constantine. Synkkiä enteitä on paikoitellen kiinnostava satiiri tositelevision maailmasta, jonka keskeistä juonenkäännettä en tässä halua paljastaa. Riittänee, kun totean, että John Constantine pääsee kurkistamaan erikoisen tv-ohjelman taustoihin. Realistisista poliisiromaaneistaan tunnettu Rankin ei aivan tunnu olevan kotonaan rajun fantasia- ja kauhumateriaalin kanssa, mutta Werther Dell'Eteran kuvitus luo hyvin tunnelmaa. Miinusta siitä, että joitain henkilöitä on hankala erottaa toisistaan.
Synkkiä enteitä oli alun perin osa DC:n Vertigo Crime -sarjaa, jonka muistakin osista toivottavasti päästään Suomessa nauttimaan. Kiinnostavimpia olisivat Jason Starrin käsikirjoittama The Chill sekä Brian Azzarellon kirjoittama Filthy Rich.
Fantasian puolelle vihjaa skottilaisen tartan noir -kirjoittajan Denise Minan Vakavasti sairas perhe, jonka nimen suomennos ei ole aivan toimiva: A Sickness in the Family olisi luontevammin kai ollut "Sairautta suvussa". Antonio Fuson hieman kliinisesti kuvittama tarina kertoo kylläkin vakavasti sairaasta perheestä, jossa oikein mikään ei tunnu toimivan: äiti pettää perheen isää, isä on kusipää, joka ei välitä lapsistaan tuon taivaallista, poika William käyttää heroiinia muiden tietämättä, tytär on katkeroitunut, kun isä ei tue hänen bisnesideoitaan, perheeseen otettu isoäiti on narsistinen hahmo, joka käyttää harvat repliikkinsä muiden kiusaamiseen.
Tarinaa kertoo perheeseen adoptoitu teini-ikäinen poika, joka epäilee moneen otteeseen, että perhettä riivaa 1600-luvulla paikalla hirtetyn noidan kosto. Minan käsikirjoitus on kuitenkin kiinnostavampi. Lopetus on taitavan pirullinen.
Rankinin ja Minan tarinoita maailmallisempi on uutteran tekstinikkarin Max Allan Collinsin kirjoittama Matkalla kadotukseen (2003-2004). Se jatkaa ja syventää Collinsin kirjoittaman, elokuvanakin tunnetun Road to Perditionin tarinaa ja tarjoilee tuokiokuvia kostoa hautovan palkkatappaja Michael O'Sullivanin ja tämän esiteini-ikäisen pojan matkan varrelta. Collinsin tarina on varmaa jälkeä, jossa vauhdikkaita toimintajaksoja tasapainottavat lyhyet ja koskettavat hetket, kun isä ja poika tajuavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Kolmen eri piirtäjän käyttö eri tarinoissa tuo vaihtelua, vaikka tyylillisesti tekijät eivät paljon eroa toisistaan.

Collinsin perinnetietoisuutta kuvaa, että kaksi jaksoista on nimetty klassisten noir-rikostarinoiden mukaan: keskimmäinen tarina, "Sanctuary" (suomeksi "Pyhättö") viittaa William Faulknerin Kaikkein pyhimpään, viimeinen jakso "Detour" (suomeksi "Sivuraide") Edgar G. Ulmerin 40-luvun B-elokuvaan.

Italialaista käyttösarjakuvaa Pulp-sarjassa edustaa Andrea Venturin kirjoittama ja Jose Ortizin, Giuseppe Barbatin ja Bruno Ramellan piirtämä Ukkostuuli. Ukkostuuli eli Magico vento on alun perin alkanut vuonna 1997, sarjan idea on yhdistää kauhua ja fantasiaa perinteisiin länkkärimaisemiin. Ukkostuulen tarina muistuttaa hiukan Ken Parkerin suurta tarinakaarta, jossa valkoinen mies saa muistinmenetyksen ja hänet otetaan intiaaniheimon pariin. Intiaanit näkevät valkoisessa sotilaassa taikavoimia, josta hän itse on ollut autuaallisen tiedoton. Ukkostuuli selvittää kirjan kolmessa tarinassa mm. ihmissuden arvoituksen. Hyvin tehdyn sarjakuvan lukemista haittaa huomattavasti liian pieni sivukoko - Ukkostuuli olisi sietänyt tulla julkaistuksi Tex Willerien kanssa samassa koossa eikä pienessä pokkarikoossa.
Pulp-sarjan kaksi muuta kirjaa ovatkin sitten jo hyvin retrohenkisiä - vai pitäisikö käyttää sanaa "vintage", sen verran vanhasta kamasta on kyse. Piirtäjäveteraani Ian Kennedyn kuvittamat tarinat Valttiässä-opuksessa ovat perinteistä suoraviivaista Korkkari-kamaa, jossa kerronnan nyansseilla ei juuri pelata. Kennedy on taitava piirtäjä, joka on parhaimmillaan ilmataistelukohtauksissa, mutta nimettömät käsikirjoitukset eivät päätä huimaa. Tarinat ovat vuosilta 1963-1968.
Vielä vanhempaa nostalgiaa tarjoaa Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Robin Hood oli yksi brittiläisen Thriller Picture Library -sarjan vakiosankareista, jonka seikkailuja julkaistiin Suomessa omana lehtenään. Thriller Picture Library ilmestyi vuosina 1951-1963 ja Sherwoodin metsäsissin tarinat sijoittuvat sarjan alkupuoliskolle. Ne ovat yllättävän realistista seikkailua, jossa normannien ja saksien väliset taistelut sekä kuninkaalliset vehkeilyt ja välienselvittelyt ovat tärkeämpiä kuin Robin Hoodin jousiammuntataidot. Marian-neitoakaan ei ole mailla halmeilla - tosin yhdessä tarinassa esiintyy merihirviö.
Egmontin Pulp tarjoaa helposti luettavaa viihdesarjakuvaa mukavassa pokkarikoossa. Vanhoja sarjoja lukiessa kaipaa tosin kompleksisempaa luettavaa. Maailmalta löytyisikin varmasti uutta pulp-henkistä sarjakuvaa, kuten vaikkapa Brian Azzarellon kirjoittama 100 Bullets. Sen tarinahan jäi suomeksi pahasti kesken henkiinherätetyssä ja saman tien kuopatussa Agentti X9:ssä.
Juri Nummelin

Ian Rankin - Werther Dell'edera: Synkkiä enteitä. Suom. Jouko Ruokosenmäki. 214 s.
Max Allan Collins - José Luis Garcia-Lopez - Steve Lieber - Josef Rubinstein: Matkalla kadotukseen. Suom. Anssi Alanen. 288 s.
Ian Kennedy: Valttiässä. Suom. Moog Konttinen. 234 s.
Patrick Nicolle - Reg Bunn: Robin Hood: Sherwoodin metsäsissi. Suom. Moog Konttinen. 256 s.
Denise Mina - Antonio Fuso: Vakavasti sairas perhe. Suom. Asko Alanen. 176 s.
Gianfranco Manfredi, José Ortiz, Guiseppe Barbati ja Bruno Ramella: Ukkostuuli. Suom. Moog Konttinen. 288 s.


Artikkeli ilmestynyt aiemmin lyhyemmässä muodossa Sarjainfossa. Kirjoittajan laiskuuden ja hajamielisyyden vuoksi katsauksesta jää puuttumaan Vince Locken ja John Wagnerin Väkivaltainen tausta -teoksen arviointi. Sarjassa on näköjään julkaistu myös Tex Willeriä.