Aake Jermon dekkarit

Hätäistä noir-jännitystä

Legendaarinen lehtimies ja kirjantekijä Aake Jermo (1920-1980) aloitti kirjallisen uransa turkulaisessa sanomalehdessä Uudessa Aurassa vuonna 1945, opiskeltuaan Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuodet 1938-1939. 40-luvun alussa hän kirjoitteli jännitys- ja muita novelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Novellien kirjoittamista hän ei hylännyt sodan jälkeenkään, vaikka jatkoi työuraansa upeasti muun muassa Avussa. Jermo kirjoitti vielä 1960-luvulla rikosnovelleja Ilmarisen lehtiin, kuten Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon.

Vuonna 1947 Jermo julkaisi kaksi rikosromaania. Romaanien syntyhistoria on hauska. Jermo kertoo lama-ajan muistelmissaan Oli pientä tupenrapinaa (1979), miten heti sodan jälkeen Suomeen levittäytyi suunnaton määrä pieniä kustantamoita, jotka kokeilivat muutamalla kirjalla. Yksi tällainen yrittäjä oli Lukumies, joka julkaisi rohkean näköisinä vihkosina Boccaccion Decameronen sekä ensimmäisen osan Casanovan muistelmista. Lukumiehen yrittäjät - kolme

miestä, kuten Jermo kertoo - tulivat Jermon puheille ja pyysivät, että tämä kirjoittaisi heille jotain. Jermo lupasi ja tuloksena olivat romaanit Luodinreikä röntgenkuvassa ja Murha Tähtitorninmäellä. Kirjat ovat alkuperäisinä aikamoisia harvinaisuuksia, mutta niistä on onneksi Seaflowerin tekemät uusintapainokset 1990-luvulta, joten ne saa käsiinsä melko helposti.

Muistinmenetyksen teemoja

Kirjat on selvästi kirjoitettu hätäisesti ja melkein tuntee, miten Jermo on lähtenyt liikkeelle vain yhdestä ideasta ja kehinyt juonta kasaan kirjoittaessaan. Parempi kirjoista on Murha Tähtitorninmäellä, mutta kummassakin on samoja teemoja ja ideoita. Kiinnostavaa on se, miten kirjat voi nähdä yhtenä osana noir-tyylilajia, jonka on nähty syntyneen toisen maailmansodan jälkeisessä ahdistuksessa ja synkkyydessä. Kummassakin kirjassa esiintyy esimerkiksi unissakävelyä ja pahojen tekojen unohtamista, jotka ovat kummatkin noir-kirjallisuuden ja -elokuvan keskeisiä teemoja, vaikkapa Cornell Woolrichin kirjoissa. Samaten kummassakin romaanissa keskeisenä henkilönä on joku, joka on saanut sodassa luodin päähänsä ja on sen takia hermostunut, neuroottinen tai unohtelevainen. Saman kuvion muistamme hyvin vaikkapa Raymond Chandlerin kännissä käsikirjoittamasta elokuvasta Sinisen dahlian salaisuus (1946).

Murha Tähtitorninmäellä alkaa, kun saksofonisti Kurt Sarkka on saanut potkut töistä: hän on puolustanut nuorta tarjoilijatyttöä ravintolan omistajan lähentelyiltä. Sarkka sortuu juomaan ja lyö vaimoaan, joka alkaa mäkättää hänelle. Sarkka pelästyy omaa reaktiotaan ja häipyy kaupungille. Sumuisissa tunnelmissa hän törmää salaperäiseen mieheen, joka sattumalta tuntee tytön, jota hän oli aiemmin päivällä puolustanut. Ryyppyreissu jatkuu.

Seuraavana aamuna Sarkka huomaakin olevansa epäilty Tähtitorninmäeltä löytyneen naisen surmasta. Sarkka ei muista mitään, koska hänellä on shrapnellin jälkiä kallossaan ja hän on pelännyt, että se voisi aiheuttaa hänessä väkivaltaisuutta - hänhän oli todistetusti lyönyt vaimoaan samana iltana.

Alku on erinomain

en ja tunnelmallinen, mutta sitten Jermo jostain syystä unohtaa Sarkan ja siirtyy seuraamaan ensiksi oikeudenkäyntiä ja sitten poliisikomisariota, joka yhdessä tunnetun toimittajan ja rikoskirjailija Riku Raudan (!) kanssa alkaa selvittää tapahtumaa - jokin siinä ei tunnu osuvan yhteen. Jarmo vaihtelee näkökulmahenkilöitä liian usein lyhyessä romaanissa (104 sivua uusintapainoksessa), ja Raudan läsnäolo tuntuu oudolta itseironiselta tempulta (vaikka kirja kyllä sijoittuu Helsinkiin, eikä Turkuun, jossa Jermo tuolloin asui, joten kyse ei voi olla samasta henkilöstä!). Loppuratkaisu on kuitenkin paremmin perusteltu kuin toisessa romaanissa, Luodinreikä röntgenkuvassa.

Salaperäinen huvila

Luodinreikä röntgenkuvassa -kirjassakin tavataan henkilö, jolla on luodinsiruja kallossaan. Päähenkilö kutsutaan salaperäiselle vierailulle vanhan ystävänsä huvilalle, jossa sitten tapahtuu murhia. Jermo kirjoittaa, että huviloitsija on luodinsirujen vuoksi aina hyvin rauhallinen, mutta useassa kohtauksessa hän kiihtyy yllättävästi ja rajustikin. Jermo tuntuu muutenkin unohdelleen henkilöitään - huvilan omistaja esimerkiksi unohtuu monen kohtauksen ajaksi jonnekin taka-alalle ja tuntuu, etteivät häntä kiinnosta murhat, jotka tapahtuvat hänen maillaan. Kirjassa esiintyy myös puoliksi sokea maalari, joka yhdessä kohtauksessa kuitenkin näkee huoneeseen tulevat miehet.

Toinen kiinnostava yhtymäkohta noiriin on se, että tässä - alun perin 80-sivuisessa kirjassa - mies palaa sodasta vain huomatakseen, että hänen siskonsa on mennyt turmiolle. Jo mainitussa Sinisen dahlian arvoituksessahan Alan Ladd palaa rintamalta huomatakseen, että hänen vaimonsa pettää häntä avoimesti.

Voi muuten veikata, että Luodinreikä röntgenkuvassa on ilmestynyt ensiksi, koska sen kustantajaksi on merkitty Turun kauppakirjapaino ja vasta sen jälkeen kustantajaksi muuttui Lukumies.

Lukumies julkaisi Jermolta vielä kolmannenkin kirjan. Vitsivakka-niminen teos sisältää "Riku Raudan" toimittamana vitsejä ja muita lyhyitä juttuja, mutta se on ilmeisesti vielä harvinaisempi teos kuin yllä käsitellyt dekkarit.

Juri Nummelin

Kuvat skannattu Turun yliopiston kirjastossa otetuista mustavalkokopioista. Kansikuvien tekijät eivät ole Pulpin toimituksen tiedossa.

Juttu ilmestynyt aiemmin Pulpin numerossa 1/2006. Kirjoitusta on muutettu.