H. Ahtelan harvinainen Dégénéré

Psykologisen kauhun edelläkävijä

H. Ahtela eli oikealta nimeltään Einar Reuter (1881-1968) on tunnetumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana, mutta hän oli myös monipuolinen kirjoittaja. Modernismia esitelleen kuvataidekritiikkinsä ohella hän kirjoitti myös proosaa. Eräaiheiset teokset Korven kamppailuja (1916), Pyhitysvaaran vanha asujain (1916) ja Pohjolan rapsodia (1941) saivat rinnalleen vapaussota-aiheisen romaanin Korasaaren uusi tulokas (1921; teos mainitaan joissain lähteissä fantasia-aiheisena, mutta alan asiantuntijan Boris Hurtan mukaan ei sitä ole), mutta ehdottomasti kiinnostavin Ahtelan kaunokirjallisista teoksista on vuonna 1918 omakustanteena ilmestynyt Dégénéré. Omakustanneluonteensa takia se on hyvin harvinainen eikä sitä moni ole lukenut.
Sen alaotsikko jo lupaa paljon: "kauhu- y.m. kertomuksia". Kirjassa Ahtela kertoo psyykkisesti sairastuneiden ihmisten kohtaloita, mutta kertojina ovat melkein aina nämä ihmiset itse. Monet tarinoista ovat enemmänkin monologeja kuin varsinaisia novelleja. Paikoin Ahtelan voi jopa sanoa lähestyvän modernistista tajunnanvirtakerrontaa - ehkä hän on kuvataiteen kautta tutustunut joihinkin varhaisiin kokeiluihin, vaikka vuonna 1918 ei varsinaista tajunnanvirtakirjallisuutta ollut vielä ilmestynytkään.
Mitään yliluonnollista Ahtelan tarinoissa ei ole, mikä tekee kirjasta poikkeuksellisen vanhan kauhukirjallisuutemme joukossa. Kaikki tehokeinot ovat psykologisia - Ahtela on tässä vahva edelläkävijä vasta 1980- ja 1990-luvuilla Suomessa yleistyneelle psykologiselle kauhulle. Osa tarinoista käsittelee suorasukaisesti myös seksuaalisia kysymyksiä, ja moni henkilöiden mielisairauksista liittyykin hylkäämisen ja torjumisen aiheuttamiin traumoihin: mustasukkaisuus johtaa vihaan ja viha johtaa hulluuteen. Joissain tarinoissa kyse on äidin tukahduttavasta rakkaudesta lapseen. Ahtelan näkemys on raju ja synkkä.
Monet novelleista tuntuvat tapahtuvan mielisairaalassa, ja osa monologeista on henkilöiden puhetta heitä kuuntelevalle psykiatrille. Joissain novelleissa taas päähenkilö on yksinään huoneessa, mikä paljastuu vasta aivan jutun lopussa. Ahtelan kirja on esimerkki uuden tieteen, psykologian, tulosta Suomeen. (Jännittävä ajatus on se, että psykologia vaikutti ylipäätään hyvin paljon modernistiseen kirjallisuuteen, vaikkapa surrealismiin, mutta myös joycelaiseen tajunnanvirtakirjallisuuteen. Samoihin tuloksiin on näköjään päädytty eri suunnissa ja eri lähtökohdista.)

"Minä löin häntä"

Dégénéré alkaa rajusti, sillä ensimmäiseksi tulevan "Sairashuoneessa"-novellin ensimmäiset rivit kuuluvat: "Minä löin häntä, suunnattomassa, kuohahtavassa vihassa häntä löin, niin sanovat. Itse en muista mitään." Kyse on jälleen kerran rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Väkivallaton muunnelma samasta aiheesta on "Ette tiedä mitä rakkaus on", joka on oikeastaan ensimmäistä, suorasukaisempaa novellia ovelampi.
Rajummasta päästä on "Tieltä pois", jonka alussa mies vaanii puun takana ja miettii, että yhden ihmisen - lukija tajuaa heti, että kyse on vastakkaisesta sukupuolesta - on hävittävä maan päältä. Mies kertoo: "Tuolla mäellä näin viime vilahduksen siitä, joka meni häntä hävittämään - palkkamiehestä, joka rahanhimosta tekee vaikka mitä." Mies kertoo suhteistaan naisiin - hän kokee niistä häpeää ja häpeillen kertoo suhteiden olleen myös ruumiillisia. Viimeisin suhteista oli erityisen kiusallinen: mies sanoi rakastavansa naista, vaikka ei todellisuudessa näin tehnyt, ja nainen sanoi miehelle "ei". Mies järkyttyi niin paljon ja koki naisen varastaneen jotain hänelle kuuluvaa - ja laittanut palkkatappajan tämän perään. Novelli päättyy, kun miehen odotus palkitaan ja palkkatappaja tulee takaisin surmatyötään tekemästä.

Skitsofrenian kuvausta

Ahtela harppaa pisimmälle skitsofrenian ja hulluuden kuvauksessaan novellissa "Antakaa elää", jonka päähenkilö on Kalle Rahonen. Novelli on jaettu kahteen osaan, joissa kummassakin Kalle Rahonen itse kertoo omaa tarinaansa. Osat erottaa toisistaan katkelma, jossa Rahosen höpinöitä kuunnellut tohtori toteaa: "Minun täytyy tunnustaa, että edellisen keskustelun jälkeen en ole enää saanut selville yhtäjaksoista juonta Kalle Rahosen keskusteluista. Tunsin hänet hyvin ja monena hiljaisena hetkenä ollessamme kahden (vain ollessamme kahden) teki hän minulle pitkiä selityksiä, paikoin verrattoman nerokkaita, mutta toisin paikoin en voinut seurata hänen ajatustensa nopeita vaihteluita. Valitan itseni vuoksi, että monet hänen mietteistään hälvenivät mielestäni ponnistellessani seuraamaan hänen jatkuvaa esitystään, niin että vain parisen pientä palasta saatoin myöhemmin muistaa ja merkitä paperille." Tohtori kuvailee Rahosta "rajatonta vapautta vaativaksi onnettomaksi".
Rahosen monologin ensimmäisen osan lopussa hän höpisee muun muassa seuraavaa:
"Ja sitten tohtori - hän tulee aivan viereen ja ottaa kiinni napinlävestä - kaikkein vähimmin olen koskaan sitä sietänyt, että ihminen ottaa toista napinlävestä, kuin elukkaa. Hän panee minulle pyssyn eteen - se on niin kummallinen se pyssy, se seisoo edessäni lattialla aivan pystyssä, vaikka sitä ei kukaan pidä kiinni, ja tohtori hyppää pöydälle ja ottaa mustetta kynään ja kirjoittaa. Ja sitten näenkin, ettei se ole tohtori, vaan Malisen Jussi, aivan se on kuin Malisen Jussi ja se pullistaa molempia poskiaan ja puhaltaa. Minua alkaa naurattaa, se puhaltaa paperin juuri kattokruunuun, mutta se ei olekaan vain paperi, se alkaa käpertyä kokoon, hajoaa keskeltä ja alkaa pyöriä, ja minä näen, että siinä se nyt istuukin, tohtori, lampussa, ja nauraa. Ja minä ilostun myös, minä potkaisen kumoon pöydän ja Malisen Jussi lentää seinään, hän muuttuu siinä ihan ihan litteäksi, niin naurettavan litteäksi, ja siinä on iso julistus ja se on kuulutus kutsuntaan."
Kutsunnat näyttelevätkin isoa osaa tarinassa: Kalle Rahosen psyyke on hajonnut, kun häntä ei ole kelpuutettu armeijaan, vaikka kutsuntoihin on tullut kirje. Rahosen miehuus on tehty kyseenalaiseksi. Ahtela kuvaa hyvin ja tehokkaasti mielen hajoamista, vaikka novellin rakenne on niin väljä että sen loputtua lukijalle on jäänyt aika vähän käteen.

Kuin Edgar Allan Poe

Vähäpätöisimmästä päästä on "Alma Raua", jossa ei ole kauhu- eikä jännitysaineksia. Siinä nuori tyttö seuraa Almaa, joka menee naimisiin venäläisen miehen kanssa ja muuttaa Pietariin kaupungin houkutusten keskelle. Samantyyppinen on myös "Vihaa", jossa Elmi Raitajoki -niminen nainen puhuu miehelle, joka on saanut nähdä häntä koskevan solvauskirjeen. Myös "Tuuliajolle" käsittelee samantyyppisiä teemoja.
"Heikka Rautamon kuolema" taas alkaa kuin Edgar Allan Poen novelli ja Ahtela luo salaperäistä tunnelmaa tehokkaasti. Valitettavasti lopetus lässähtää pahasti eikä Ahtelan kehittämä loppuyllätys ole niin kammottava kuin mitä novellin aloitus antaa ymmärtää: "(...) minun täytyy sana, että harva ihminen on niin alati tuntenut jonkun kaamean, tietämättömän, salaperäisen itseään vaanivan, joka nurkassa uhkaavan, kuin Heikka Rautamo".
Rautamo on hyvin poelainen hahmo: "Lapsena hän saattoi kulkea, niin, saattoi vielä raavaanakin, pitkin sieniviertä illalla pimeässä, ikään kuin mistään piittaamatta, mutta joka tunsi hänen ajatuksensa tiesi, että ääretön kammo kasvoi kasvamistaan hänen sisässään, kammo siitä, että jokin häntä seurasi (...)."

Epämiellyttävä viimeinen tarina

Dégénérén päättävä "Iikku Rovan ensi hyväily" poikkeaa teoksen muista tarinoista - sitä Ahtela ei ole iljennyt kirjoittaa monologina. Se onkin kirjan epämiellyttävin tarina, mikä on paljon sanottu, koska muutkaan jutut eivät ole erityisen miellyttäviä. Iikku Rova on naimaton, keski-ikäinen mies, joka pitää nuorista tytöistä, kaikkein eniten hyvin nuorista. Ahtela kuvailee Rovan mieltymyksiä tavalla, joka saa lukijan karvat nousemaan pystyyn:
"Täyskasvaneet naiset, sellaisetkin, jotka olivat naiselliset ja olisivat voineet antaa levon hänenkin älykkäälle tietojen painamalle hengelleen, eivät häntä tyynnyttäneet, eivät hänen henkeään puoleensa vetäneet, vaan saivat hänet poikkeamaan sivuun kuin sentrifugaalivoiman ajamana. Mutta hänessä uinui kuitenkin rakkaus, ja intohimoisempi kuin useimmissa muissa, mutta se oli idealistinen, niin sanoakseni aineeton - niin hän ainakin luuli itse, koskei sitä koskaan tullut analysoineeksi - se oli idealistinen ja kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet. Niitten viaton sulous häntä kiehtoi, niitten avoin kirkas katse, jossa ei näkynyt muuta kuin täysi luottamus elämän ihanuuteen."
Rova ihastuu Sirkka-Liisa -nimiseen tyttöön: "hänellä oli kirkkaat silmät, kuin kosteat, hänellä oli kaksi pitkää kultaista lettiä selässä, hänellä oli varsi hoikan solakka, mutta pohkeet olivat paksut, vehmaat (tähän aikaan käytettiin 14-15 -vuotiaillakin lyhyitä hameita)."
Lopetus on ironinen, mutta se on vain omiaan hämmentämään lukijaa lisää. Jännittävää on kuitenkin huomata, että pedofiliaa on kuvattu Suomessa jo 1910-luvulla. Myöhemmin 1930-luvullahan Elmer Diktonius kirjoitti samasta tematiikasta huomattavasti syvemmän novellin Suomen tasavallan kansalaisia -teoksessaan. Ahtela viittaa tarinan lopussa urbaanin laiskottelijan hahmoon, Baudelairen dandyyn, joka "on yksin sitä kuitenkaan olematta. Hän oli yhdessä tuhansien unelmiensa ja kuvittelujensa kanssa".
Dégénéré olisi uudelleenjulkaisun arvoinen, ainakin niiden novellien kohdalla, jotka voi laskea kauhuksi - muut novellit eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia. Kokonaisuutena sitä olisi kuitenkin syytä käsitellä.

Juri Nummelin