Kari Suomalaisen jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.

Kairalan jalanjäljissä

Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia

poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille

22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari,

eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.

Kauhuaineksia poikakirjassa

Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.

Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä Kari-maisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."

Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoikin Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.

Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa,

joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Juri Nummelin

Kuvat Kari Suomalainen.