Tintti-elokuvasta tylsä romaani

Sarjakuvaromaanien lyhyt historia

Elokuviin tai muihin audiovisuaalisiin viihdetuotteisiin perustuvat kirjat ovat Suomessa aina tuntuneet oudoilta eikä niitä ole koskaan täällä johdonmukaisesti julkaistu, vaikka Yhdysvalloissa ja Englannissa ne ovat toimineet sekä tärkeänä osana pokkariteollisuutta että uusien kirjoittajien koulutusalustoina. Varsinkin Yhdysvalloissa "novelizations" ovat edelleen oleellinen osa elokuvien markkinointikoneistoa - samalla ne ovat monille kirjoittajille hyvä mahdollisuus elättää itsensä varsinaisten kirjailijantöiden ohessa.
Vielä oudompia tapauksia ovat sarjakuviin perustuvat romaanit. Niitä ei ole Yhdysvalloissakaan kovin usein tehty - yksi tuore esimerkki on tunnetun käsikirjoittajan Marv Wolfmanin kynäilemä Teräsmies-romaani. Lisäksi ainakin Hellboysta ja sarjakuvaan perustuvasta tv-sarjasta The Walking Dead on saatu romaaneja.
Suomeksi esimerkkejä on luonnollisesti vähemmän. Ensimmäinen täällä julkaistu romaaniksi laskettava sarjakuvan versio on todennäköisesti Max Krellin kirjasovitus Hal Fosterin Prince Valiantista. Prinssi Peloton: tarina kuningas Arthurin ajoilta ilmestyi Otavan julkaisemana vuonna 1955. Siinäkin on kuitenkin mukana paljon kuvia, joten sitä täytynee pitää rajatapauksena. Aiemmin 1930-luvulla ilmestyneet Mikki-Hiiri etsii aarresaarta (WSOY 1935) ja Mikki-Hiiri lentäjänä (WSOY 1936) voisi pitkin hampain laskea jonkin sortin romaaneiksi. Alun perin ne ovat ilmestyneet Big Little -formaatissa, jossa ilmestyi 1930- ja 1940-luvulla paljon sarjakuvien ja elokuvien kirjaversioita.
Selvempi tapaus ovat Semicin julkaisemat Mustanaamio-pokkarit, joita ilmestyi neljä vuosina 1973-1974. Yksi kirjoista, Vampyyrien yö, on peräti itsensä Lee Falkin kirjoittama, muut kolme ovat Ron Goulartin kirjoittamia. Vampyyrien yössä on ranskalaisen sarjakuvahistorioitsija Francois Lacassinin jälkisanat.
Muita rajatapauksia ovat olleet vuonna 1980 ilmestyneet kaksi Flash Gordon -romaania Tuhoava ääni ja Aika-ansa, joista ensimmäinen on scifi-veteraani Ron Goulartin kirjoittama ja jälkimmäinen pulp-kaudella aloittaneen Bruce Cassidayn kynäilemä. Kirjat perustuivat vanhoihin sarjakuvakäsikirjoituksiin.
Sitten tulikin liki 20 vuoden tauko, jonka jälkeen ilmestyi David Bishopin Judge Dredd -romaani Villiä viihdettä (WSOY 1995). Englannissa ilmestyi peräti yhdeksän Dredd-romaania, mutta sarjasta ei muodostunut suosikkia, joten se lakkautettiin. 2000-luvun esimerkkejä on P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio ja Suomen salainen kuningas (2008). Kotimaisena esimerkkinä toimii myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri (1965), joka perustuu osittain Janssonin vuonna 1957 tekemään sarjakuvaan.
Nyt kirjakaupoissa on monia vastaavia teoksia kirjoittaneen Alex Irvinen romaaniversio Steven Spielbergin elokuvasta Tintin seikkailut, joka elokuvan tavoin perustuu Tintti-sarjakuviin Yksisarvisen salaisuus, Rakham Punaisen arvoitus ja Kultasaksinen rapu. Irvinen kirja ei ole aivan selvä tapaus, koska se todellakin perustuu elokuvan käsikirjoitukseen, mutta toisaalta monet kohtaukset on otettu suoraan Hergén sarjakuvista.
Näin jopa tuskastuttavan selvästi. Lukija, jolle alkuperäiset sarjakuvat ovat tuttuja, tuskastuu nopeasti Irvinen käydessä raivostuttavan seikkaperäisesti läpi tapahtumia, jotka ovat painuneet muistiin ikuisesti. Vaikea on toisaalta kuvitella, mitä Hergén tuotantoa tuntematon saa irti näin tylsästä kerronnasta. Ratkaisu, jolla Rakham Punaisen keskeinen kohtaus - Haddock kertomassa esi-isänsä taistelua merirosvoja vastaan - on kirjassa kerrottu, on periaatteessa toimiva, mutta jälleen kerran: sarjakuvaa tuntevalle se on ainoastaan häiritsevä.
Irvinen kirjassa on muitakin ongelmia. Ensimmäinen on Tintin hahmo. Tunnettuahan on, että hahmon nerokkuus on sen (vai hänen?) värittömyydessä. Tintin yksioikoisuutta vasten kaikkien muiden hahmojen - Haddock, Dupondtit, Tuhatkauno, Bianca Castafiore, jopa Milou - värikkyys vain korostuu. Lisäksi Hergéllä kumppaneineen on ollut käytössä sarjakuvan visuaalisuus: hahmoa ei tarvitse erikseen kuvata. Irvine kuitenkin yrittää kovasti, ja tuloksena on jotain oudon latteaa eikä Tintti-hahmo herää millään tavalla henkiin.
Toinenkin keskeinen ongelma liittyy hahmoihin. Kapteeni Haddockhan on tietysti alkoholisti ja sellaisena arvaamaton, mutta romaanissa hän on pelottava psykopaatti, joka voi koska tahansa tehdä mitä tahansa. Mies sytyttää veneen palamaan ja sen jälkeen yrittää kaapata lentokoneen itselleen - naurattaako? Sarjakuvassa kohtaukset ovat silmin nähden harmittomampia.
Sama pätee myös Dupondteihin: ei heissä ole mitään hauskaa, kun mukana ei ole sarjakuvan slapstickiä tai edes ulkonäköä.
Ehkä kyse on kahden täysin erilaisen median yhteensovittamattomuudesta. Elokuva ja romaani ovat lähempänä toisiaan kuin sarjakuva ja romaani. Elokuva ei perustu ruutujen väliseen tyhjään tilaan päinvastoin kuin sarjakuva, ja kun proosakerronnalla yritetään täyttää tyhjiä kohtia, päädytään tylsään jankkaavuuteen. Vanha kirjoittajan ohje "show, don't tell" on pitänyt nakata menemään, koska tyhjät kohdat vaativat selittämistä.
Olisi kuitenkin hauska uskoa, että asian voisi tehdä paremmin kuin Irvine, jolle on riittänyt senttarin leipääntynyt kunnianhimo. Ainakin mainitut Mustanaamio-pokkarit ovat rutkasti viihdyttävämpää lukemista kuin elähtänyt Tintin seikkailut.
Juri Nummelin
Alex Irvine: Tintin seikkailut - romaani elokuvasta (The Adventures of Tintin, 2011). Suom. Kari V. Koski. 160 s. Otava 2012.

Lue myös juttu Big Little Books -sarjasta täältä!