Suuria kuvaklassikoita -sarja

70-luvun kuvitettuja klassikoita

Kuvitetut klassikot ovat pitkään ollaan lähinnä naureskeltuja yrityksiä saada nuoret lukemaan kirjallisuuden klassikoita, joihin he eivät muuten tarttuisi. Tulokset ovat usein olleet vähän mitä sattuu, mutta kansanvalistuksellinen idea on edelleen hyvä. Kiinnostavia uudempia kuvitettuja klassikoita tarjosi Atlantic-kustannuksen lyhytaikainen Suuria kuvaklassikoita -sarja 1970-luvun lopusta.

Sarjassa ilmestyi suomeksi vain viisi kirjaa, mutta alkuperäinen, amerikkalaisen Pendulum Pressin sarja oli kunnianhimoinen ja pitkäikäisempi. Siinä ilmestyi muun muassa sovitus Stephen Cranen Punaisesta kunniamerkistä ja Melvillen Moby Dickistä - toisaalta samat kirjat oli toteutettu sarjakuviksi myös vanhassa Kuvitettuja klassikoita -sarjassa. Sarjan toimittajana ja yhtenä tekijänä oli jo 1930-luvulla Fleischerin veljesten animaatiostudiossa aloittanut Vincent Fago, joka oli työskennellyt sodan aikaan Marvelilla Stan Leen ollessa rintamalla.
Suomessa sarjaa julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet, mutta sarjaa edelsi yksi Atlantic-kustannuksen nimiin pantu kirja, H. G. Wellsin Näkymätön mies, joka kulkee pelkästään sarjanimellä "Klassikko". Atlantic oli kustantamo, jonka perustivat Williams-kustantamon työntekijät sen jälkeen kun Semic oli ostanut Williamsin. Atlantic toimi Ruotsissa pitkään, mutta Suomessa se sulautui nopeasti Lahtisen Lehtimiehiin.

Wellsin tieteis- ja kauhuromaanin yhdistelmän sarjakuvaksi ovat sovittaneet käsikirjoittaja Otto Binder sekä kuvittaja Alex Nino (kirjassa nimi on ilmoitettu väärin muodossa Vino). Nino on filippiiniläinen kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka aloitti uransa kotimaassaan 1960-luvulla ja päätyi tekemään töitä amerikkalaisille sarjakuvakustantajille. Ninon tyyli on taitavaa ja plastista - näkymättömän miehen liikkeet ovat kuin vesilammikoiden liikehdintää ilmassa yhtenä massana. Nino melkein herkuttelee: sikarin savu kulkeutuu näkymättömän miehen keuhkoihin... Lopussa Griffinin palautuminen ihmisen muotoon on ajanmukaisesti lähes psykedeelinen. Otto Binderin käsikirjoitus säilyttää Wellsin lyhyen romaanin tapahtumat lähes sellaisinaan, mutta vähentää kirjaa heikentävää taipumusta farssimaiseen toimintaan.
Alexander Dumas'n Kolmen muskettisoturin seikkailuita on niinikään Ninon kuvittama, kirjoittajana on Naunerle Farr. Farr teki Pendulumille lukuisia muitakin klassikkosovituksia ja on muutenkin kunnostautunut nimenomaan nuorille lukijoille tehtyjen klassikkomuunnelmien kirjoittajana.

Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli varsinaisen sarjan toinen kirja, jälleen Otto Binderin käsikirjoittama, mutta nyt kuvittajapari Romy Gamboan ja Ernie Patricion kuvittama. DC Comicsista tutut, mutta melko nimettömiksi jääneet kuvittajat ovat eniten innostuneet merenalaisista näkymistä, joista tarjotaan monia kollaasimaisia panoraamoja. Kapteeni Nemon sukelluslaiva on hahmotettu Vernelle uskollisesti. Ihmishahmot ovat sen sijaan hiukan jäykkiä ja elottomia. Otto Binderin käsikirjoitus Vernen toiminnan täyteisestä, mutta jaaritellen kerrotusta romaanista on nasevasti toteutettu, kohtaukset eivät juuri sivua pidempään kestä.
Kolmantena kirjana sarjassa ilmestyi Mary Shelleyn Frankensteinin hirviön sovitus. Huomattavasti totutuista versioista poiketen käsikirjoittajana toiminut Otto Binder säilyttää Shelleyn kirjan juonen aina lopun monivuotista, Pohjoisnavalle päätyvää takaa-ajoa myöten. Shelleyn kirja nousee apokalyptisiin visioihin ja filosofiseen pohdiskeluun, mutta tästä ei Binderin käsikirjoituksessa ole paljon jäänyt jäljelle - ehkä hyvä niin. Kuvittajana on Alex Ninon tavoin filippiiniläinen Nardo Cruz, jonka hahmottama Frankensteinin hirviö lähenee James Whalen klassisen elokuvan näkyjä.
James Fenimore Cooperin Näkymätön mohikaani oli taas Naunerle Farrin sovittama. Kuvittajana oli Frankensteinista tuttu Nardo Cruz, joka oli hänkin työskentellyt DC:lle. Ehkä eteläamerikkalaiset ja aasialaiset kuvittajat tekivät töitä halvemmalla... Kaikki olivat varmasti myös tehneet yhteistyötä Binderin kanssa, kun tämä työskenteli DC:lle.
Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjat ovat ammattitaitoista, joskin intohimotonta työtä, josta näkee Otto Binderin käsikirjoittajan tottuneen rutiinilla tuottamaan hyvää jälkeä. Mitään olennaista kirjoista ei ole jätetty pois, ja varsinkin Shelleyn Frankensteinin kohdalla pitäytyminen alkuperäistekstissä miellyttää, vaikka Shelleyn ratkaisut aika erikoisia ovatkin.
Kirjoissa on myös naiiveja elementtejä, kuten lukijoille suunnatut kysymykset kirjojen lopussa: "Miten Arronax joutui Nautilukselle?" Kirjoissa on myös kehoituksia painaa tarinassa esiintyneitä sanoja mieleen: harppuuna, merisaukko, napapiiri.
Erityisen naurettavia ovat kirjailijoiden muotokuvat, jotka on tehnyt selvästi joku muu kuin varsinaisen tarinan kuvittaja. Tiedä vaikka ne olisi tehnyt joku suomalainen kuvittaja vain näitä käännöksiä varten.
Kaikkia Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjoja heikentää huono painoasu ja harmaa paperi. Lisäksi kirjailijoista tehdyt muotokuvat ovat muuta graafista asua huonompia, joissain suorastaan kamalia. On vaikea uskoa, että sarjan opukset olisivat innostaneet 70-luvun lopun nuorisoa tarttumaan näihin kirjoihin. Moni ei varmaankaan edes lukenut näitä sarjakuvia, sen verran lyhyen aikaa sarja ilmestyi.
Jatkoa piti tulla, ainakin kuuden kirjan verran. Seuraavien teosten ilmoitettiin ilmestyvän: Tri Jekyll ja Mr Hyde, Huckleberry Finn, Moby Dick, Notre Damen kellonsoittaja, Gulliverin matkat (tuskin koko kirja kuitenkaan!) ja Dracula. On jollain tavalla harmi, että sarja jäi viiteen kirjaan, vaikka monenkaan sarjakuvaharrastajan mielissä nämä tuskin kangastelevat minään tavoiteltavina merkkiteoksina. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Käsikirjoittaja Suurten kuvaklassikoiden takana: Otto Binder

Otto Binder on suomalaiselle lukijakunnalle tuntematon nimi, mutta hänellä oli pitkä ja vaikutusvaltainen ura niin science fiction -kirjallisuuden kuin sarjakuvankin puolella.

Otto Binder (1911-1974) syntyi Itävallasta muuttaneeseen perheeseen Michiganissa. Perheessä oli lukuisia lapsia, joista veljet Earl ja Jack jakoivat Oton kirjalliset harrastukset. Yhdessä Earlin kanssa Otto myi ensimmäisen novellinsa: vuonna 1930 Amazing Stories -lehti osti tarinan "The First Martian". Se ilmestyi tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin salanimellä Eando Binder. Salanimi oli muodostettu veljesten etunimien ensimmäisestä kirjaimesta ja "and"-sanasta. Myöhemmällä urallaan Otto Binder käytti samaa salanimeä, vaikka kirjoittikin käytännössä yksin ja Earl työskenteli veljensä agenttina.

Otto kirjoitti 1930-luvulla kahdelle tärkeälle päätoimittajalle, Mort Weisingerille, joka teki Thrilling Wonder Storiesia, ja Ray Palmerille, joka oli Amazing Storiesin päätoimittaja. Jälkimmäiseen lehteen Otto loi Adam Link -sarjan, jossa seikkailee inhimilliset tunteet kehittävä robotti. Sarjan aloittanut novelli "I, Robot" teki suuren vaikutuksen nuoreen Isaac Asimoviin, joka käytti Binderin kehittämiä ideoita hyväkseen. Asimovin tunnettu robottiaiheinen kirja I, Robot (1950) sai tosin nimensä Asimovin vastustuksesta huolimatta.
Otto Binder jatkoi 1939 sarjakuvien pariin. Hän meni töihin Fawcett-kustantamolle, joka oli juuri aloittanut oman sarjakuvalinjansa, ja kirjoitti käsikirjoituksia yksittäisiin jaksoihin. Vuoden kuluttua Binderille annettiin Fawcettin lippulaivan, Captain Marvelin käsikirjoittaminen. Binder kirjoitti myös Dime Action Books -sarjaan kuuluneen miniromaanin Return of the Scorpion (1941), jossa niinikään seikkaili Captain Marvel. Kirjan pääpahis oli peräisin vuonna 1941 valmistuneesta Republicin tuottamasta sarjaelokuvasta The Adventures of Captain Marvel.
Binder työskenteli Fawcettille 12 vuotta ja kirjoitti lähes tuhat käsikirjoitusta. Lisäksi Binder loi useita hahmoja, kuten Mary Marvel ja Mr. Mind. Binder kirjoitti myös lukuisia täytetarinoita, joita sarjakuvalehdissä tuolloin julkaistiin - proosan tarjoaminen sarjakuvien välissä mahdollisti lehtien postittamisen pienemmillä postikuluilla.
Fawcettin lisäksi Binder työskenteli muillekin sarjakuvakustantamoille, kuten Quality Comicsille, jolle hän loi mm. Kid Eternity -hahmon vuonna 1942, ja Timely Comicsille, jolle hän loi Captain Wonderin (ensiesiintyminen Kid Comics -lehdessä 1943). Archie Comicsin Black Hood oli niinikään Binderin käsialaa.
Vuonna 1948 Binder meni töihin National Periodic Publicationsiin, josta tuli myöhemmin DC Comics. Binder loi monia Teräsmiehen sivuhenkilöitä, mutta tärkein oli varmasti Terästyttö. Supergirl nähtiin ensimmäistä kertaa Action Comics -lehdessä vuonna 1959.
Binder oli vakaa ufouskovainen ja oli sitä mieltä, että Maan nykyihmiset ovat sekoitus ihmistä ja ulkoavaruuden olentoja. Binderin tärkeimmät teokset tällä alalla ovat Unsolved Mysteries of the Past (1970) ja Mankind Child of the Stars (1976; postuumisti Max Flindtin loppuunsaattamana). Binder yritti myös julkaista 1960-luvulla aiheeseen liittyvää lehteä, Space Worldia. Hän kertoi myöhemmin haastatteluunsa haaskanneensa lehteen kaikki sarjakuvien käsikirjoittamisesta saamansa rahat. Lehti ilmestyi 16 numeron ajan ja tuotti jatkuvasti tappiota. Binderin kiinnitettyä talonsa perheeseen iski tragedia: 14-vuotias tytär kuoli auto-onnettomuudessa. Binderin oli pakko palata sarjakuvabisnekseen.
Viimeiset sarjakuvat, jotka hän käsikirjoitti, olivat Pendulum Publicationsin julkaisemat klassikkokirjojen sovitukset.
Vuonna 2004 Binder valittiin Comic Book of Hall of Fameen.
Juri Nummelin

Supisuomalainen seksidekkari

Esko Karivaara in full action

Suomalainen seksidekkari ei ole kovin kummoinen lajityyppi eikä sillä ole ollut useitakaan harjoittajia, vaikka varsinkin Yhdysvalloissa seksipokkarien ja rikoskirjallisuuden yhdistäminen on ollut yleistä hupia.
Harvoja aitoja kotimaisia alan opuksia on nimettömän kirjoittajan Kova kovaa vasten, jota mainostetaan kannessa "KOTIMAINEN seksidekkari!" Kirja ilmestyi vuonna 1979 Nykylehtien julkaiseman Seksisarjan neljäntenä osana.
Kova kovaa vasten on sekä aito dekkari että aito pornokirja: siinä selvitetään rikosta ja naidaan eikä vain tehdä jompaakumpaa. Päähenkilönä on yksityisetsivä Esko Karivaara, joka työskentelee Ukko Romppasen toimistossa. Karivaaralla on vakava suhde nuoren naisen Stinan kanssa, mutta kun hänet pannaan (sic) Ruotsin-laivalle tarkkailemaan salasuhteista epäiltyä Arvo Uotilaa, hän ei juurikaan epäröi tarttua tilaisuuteen, kun paljastuu, että Uotilalla todella on seurassaan nuoria hyvännäköisiä naisia. Kirjassa on ennen sivua 40 jo kaksi pitkää panokohtausta, joista jälkimmäisessä Karivaara pääsee pukille Arvo Uotilan naisten kanssa.
Viereisessä huoneessa paneskelee epäilyttävä Arvo, joka näyttäisi lopulta liikuskelevan kansainvälisten terroristien keskuudessa. Karivaara joutuu Tukholmassa näiden kanssa tekemisiin - seuraa kirjan ainoa varsinainen toimintakohtaus, johon ei liity seksiä, kun Karivaara pannaan kylmään tyrmään, josta hän pääsee pakenemaan nokkeluudensa avulla. Takaa-ajo katkeaa yllättävään paneskeluun ystävällismielisen tuntemattoman kanssa.
Loppupuolella kirja hajaantuu aivan liikaa, vaikka alkupuoli kulkeekin eteenpäin sukkelasti ja rikosjuontakin kuljettaen. Kuka ikinä kirjailija onkin, hän on ammattimies, mutta tällä kertaa hän ei ole välittänyt pitää kiinni pääasiasta, vaikka loppukliimaksissa (sic) onkin rutkasti tavaraa ja esiintyy jopa ammuskelua konepistooleilla. Missään vaiheessa ei synny kunnollista vaikutelmaa siitä, että näistä kansainvälisistä terroristeista pitäisi huolestua. Mutta se ei nyt tietysti ole tällaisen kirjan pääpointti.
Kirjoittajan käyttämä kieli tarjoaa kuitenkin parhaat viihdykkeet, jos ei varsinaisista seksikohtauksista välitä. Kieli on nimittäin värikästä, välillä liiankin, mikä tietysti kuuluu lajityyppiin, jossa pitää rehennellä ja käyttää mahdollisimman monta synonyymiä. Pari sitaattia:
"Ritva kääntyi sylissäni ja tunsin kuman suun hotkivan palikkani suppuunsa, uppoavan sinne kuin ei mitään, ja kuitenkin paljon. Suu mussutti mutteriani ja kuola kasteli pussistoa parhaansa mukaan. Tuire tuntui ryhdistäytyneen ja rokotti kilpaa kanssani Ritvan haarusta, jossa sormemme kohtasivat ja kuin hyväillen kietoutuivat toisiinsa hetkeksi."
"Kankesin Ritvan kontalleen ja ohjasin rääkätyn kikulini hänen paisuneeseen vakoonsa. Tuiren heppoisista vastalauseista huolimatta ja aloitin villin ratsastuksen kuin yksinäinen kostaja Coltti tanassa. Olin pääsemässä passeliin vauhtiin kun tunsin hetkeksi unohtuneen Tuiren tunkevan sormeaan ahteriini. Ähkäisin pahasti ja painalsin kankea Ritvaan saadakseni hommelit saletiksi. Tuire kuurasi revassani ja arvelin sen hakeneen niveat omastaan."
"Hänen herkullisen pyöreä takamuksensa souti aisassani kuin olisimme kilpakaksikko ja menossa Euroopan ennätykseen ja Karppiset ym. olisivat pahvia!"
"Hetken kuluttua hän huohotti lähestyvästä orgasmista kuin painevimmattu höyrykattila."
Mutta kuka Kova kovaa vasten -kirjan on tehnyt? Veikkaus kuuluu, että sen on tehnyt joku Nykylehtien rivitoimittaja tai vakiavustaja. Toisaalta houkuttelisi ajatella, että sen on tehnyt joku "oikea" kirjailija välityönä varsinaisten kirjojensa välissä. Katse voi kääntyä vaikka Hannu Salamaan, jolla on ollut sekä kiinnostusta pornografiaan että dekkareihin (pahamaineinen Aki Rautala -trilogia, 1995-1996), härskeillä sanoilla leikittelystä puhumattakaan. Kirjojen toimittajaksi on merkitty E. Leikoski, joka on edelleenkin mainos- ja graafisella alalla toimiva Erkki Leikoski. Hän saattaa hyvinkin olla tämän kirjan tekijä, mutta ilman todistusaineistoa paino on sanalla "saattaa".
Kirjaan on upotettu yksi ilmeinen vihje. Loppupuolella käydään etsivätoimiston pomon Ukko Romppasen mökillä. Seuraa kiinnostava kohta: "Kirjahylly oli pykätty katkaistusta tervatusta soutuveneestä, jonka kaarien väliin oli lyöty hyllylaudat ja joilla tomuttui merialan kirjallisuutta, joukossa omistuskirjoituksin varustettuja HELGE HEIKKISEN teoksia, joita ukko piti arvossa." (versaali alkuperäinen)
Helge Heikkinen (1910-1997) oli merimies ja merikirjailija, joka on hyvinkin saattanut vanhoilla päivillään kirjoittaa seksikirjan. Tai sitten ei.
On tietysti mahdollista, että kohdassa halutaan ainoastaan kunnioittaa Heikkisen elämäntyötä. Mene ja tiedä. Erikoisen kirjahyllyn kuvaus voi viitata myös johonkin todelliseen kirjahyllyyn. Mutta kenen?
Juri Nummelin

Vuoden ensimmäinen Pulp!

Tervetuloa Pulp-vuoden 2011 ensimmäiseen numeroon! Numerossa on kaksi juttua amerikkalaisesta dekkarikirjailijasta J.T. Ellisonista, jonka uraa Pulpin toimitus on seurannut yhdestä tietystä syystä: Pulpin sisarlehden Iskun pikkuvelipuoli Ässä julkaisi aikoinaan yhden Ellisonin vanhan pikkunovellin - jo ennen kuin Ellisonin dekkareita ruvettiin kääntämään suomeksi! Jutut löytyvät täältä ja täältä.

Numeron kolmas juttu käsittelee alkuperäisten pulp-kirjailijoiden tulonmuodostusta ja sitä myyttiä, että kaikki pulpsterit olivat köyhiä ja raihnaisia. Juttu on aiemmin ilmestynyt painetussa Pulp-lehdessä (missä numerossa, sitä toimitus ei enää osaa sanoa).

Ensi numerossa saamme laajan katsauksen monialaisen kirjoittajan ja kustantajan Harri Kumpulaisen elämään ja tuotantoon! Tätä ei kannata missata!

"Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara"

J.T. Ellisonin haastattelu

Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit naispäähenkilöstä?

Kyllä. Aivan alusta saakka halusin, että minun kirjoissani olisi vahva naispäähenkilö, henkilö, joka olisi vahva olematta huomiohakuinen, joka saisi vertaistensa kunnioituksensa, mutta ei pelolla, vaan sen takia, että hän on ansainnut sen. Naispuolinen Lucas Davenport, se oli minun tavoitteeni. Puoliksi kyttä, puoliksi rokkistara. Syvemmällä tasolla näen Taylor Jacksonin Athenena, Nashvillen soturijumalattarena. Hän on sen kaupungin suojelija kaikin tavoin. Sankari.

Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada vahva miespäähenkilö. Sen takia Jacksonin rakastetulla, John Baldwinilla on kirjassa niin suuri rooli alusta alkaen.

Taylor Jackson ei kuitenkaan ole varsinainen päähenkilö Kaikki kiltit tytöt -kirjassa eikä kaiken aikaa olennainen sen suhteen, mitä kirjassa tapahtuu. Miksi näin?

Kyllä Taylor on ilman muuta kirjan päähenkilö, hän vain tutkii toisarvoista tapausta. Niin tarina vain eteni ensimmäisessä kirjassa. Koska hän on Nashvillen keskusta-alueen etsivä, hän ei voi mennä toisten tontille seuraamaan Etelän kuristajaa. John Baldwin taas on profiloija, jolle on annettu tehtäväksi löytää Etelän kuristaja, mutta Taylorin rooli siinä tutkimuksessa on keskittyä Nashvillen osuuteen. Oikeat poliisit eivät voi puuttua toisiin tapauksiin ilman suurta määrää paperityötä ja päänsärkyjä. Ajattelin, että olisi kiinnostava näyttää, millaista todella on olla poliisi, joka tutkii valtioiden rajat ylittävää tapausta.

Taylor Jackson seikkailee jo kuudessa kirjassa. Mitä hänelle on tapahtunut ensimmäisen kirjan jälkeen? Mitä hänelle tapahtuu jatkossa?

Taylor kohtaa kaikenlaisia haasteita seuraavassa viidessä romaanissa. Kirjassa 14 (suomeksi Lumikkimurhat) hän tutkii tapausta, jossa pitkään hiljaa ollut sarjamurhaaja näyttää alkaneen uudestaan. The Judas Kississä (suomeksi Juudaksen suudelma) hän tutkii sinkkuäidin murhaa ja selvittelee häneen kohdistunutta vakavaa yksityisyysrikosta, joka aiheuttaa sen, että hänet alennetaan virassa. The Cold Roomissa hän kohtaa taas kerran sarjamurhaajan, The Conductorin, ja jahtaa häntä pitkin Eurooppaa mukanaan uusi henkilö, James “Memphis” Highsmythe, joka työskentelee New Scotland Yardissa. The Immortalsissa hän on taas takaisin Nashvillessä ja jahtaa tappajaa, joka on kytköksissä okkultismiin, ja uusimmassa kirjassa, joka ilmestyy maaliskuussa, So Close the Hand of Death, hän kohtaa vanhan vastustajansa, Pretenderin, joka esiintyy jo 14:ssä. Olen juuri saanut loppuun seitsemännen kirjan, Where All the Dead Lie, joka on enemmän goottista jännitystä kuin tavallista trilleriä. Ei takaa-ajettavia tappajia, pelkästään Taylor, joka joutuu käymään läpi joitain aika vakavia asioita.

Onko sinulla muita sarjahenkilöitä tai yksittäisiä päähenkilöitä mielessä?

Kyllä on. Olen aloittamassa uutta sarjaa, mutta en voi puhua siitä vielä.

Kirjassasi on aika paljon poliisiromaanivaikutteita (police procedural). Voisitko mainita joitain sinuun vaikuttaneita lajityypin kirjailijoita?

Olen suuri John Sandfordin kirjojen fani. Hän on se, joka sai minut innostumaan poliisiromaaneista. Tess Gerritsen, Alex Kava, Erica Spindler, Karin Slaughter, John Connolly ja Lee Child innoittavat minua myös. Odotan heidän uusia kirjojaan innolla.

Aiemmissa, pelkästään netissä julkaistuissa tarinoissasi oli enemmän noir- ja kovaksikeitettyjä vaikutteita. Aiotko joskus palata noihin tunnelmiin?

Suurimmassa osassa novellejani on synkempää noir-tunnelmaa. Rakastan kokeiluja, tykkään levitellä siipiäni ja kokeilla uusia genrejä. Minulla on taatusti enemmänkin noir-kortteja hihassani.

Miten näet kirjojen ja kustantamisen tulevaisuuden? Olet noussut esille nettilehdistä Harlequinin Mira-sarjaan, mutta sellainen loikka ei ole mahdollinen kaikille.

Olen aika kovanahkainen kustantamisen tulevaisuuden suhteen. Olemme kriisissä, ilman muuta, kun sähkökirjat ovat niin suosittuja. Mutta lukijat tulevat aina haluamaan hyvin kirjoitetun, hyvin kerrotun tarinan ja kustantajat jatkavat niiden tuomista lukijoiden luokse. Olin todella onnekas, kun sain niin hyvän agentin, jolla oli minulle hyvä suunnitelma, jota me seurasimme loppuun asti. Tiedän, ettei aina käy niin hyvin. Minun kirjani ovat aika kaupallisia ja se varmasti auttoi minua pääsemään siihen asemaan, jossa olen nyt.

Mitä ajattelet sähkökirjoista?

Minä rakastan niitä. Minulla on Nook ja minusta se on upea. Inhoan kyllä sitä, että niiden takia lakkautetaan kirjakauppoja. Sitä on tuskallista seurata vierestä. Rakastan sitä, kun menee kirjakauppaan ja tuntee kirjojen painon käsissään. Mutta matkustan niin paljon, että sähkökirja on minulle ihanteellinen ratkaisu. Luen nykyään varmaan puolet kirjoista sähkökirjoina.

Juri Nummelin
Lue Ellisonin Kaikki kiltit tytöt -kirjan arvio täältä. 

Perinteinen sarjamurhaajajännäri Nashvillestä

J.T. Ellison on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka ura on ollut vahvassa nousujohteessa. Hän on yksi esimerkki siitä, että niin sanotusta nettighetosta (vrt. pulp-ghetto tai pokkari-ghetto) voi nousta ylös ja päästä eteenpäin. Ellisonin ensimmäiset novellit ilmestyivät nettilehdissä, mutta nyt hän on Kanadasta johdetun Harlequinin Mira-alanimikkeen kirjailija, jonka teokset ovat Yhdysvalloissakin nousseet eri lehtien bestseller-listoille. (Listoilla on tosin eri kriteerinsä eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä kuin esimerkiksi Suomessa.)
Ellisonin varhaiset tarinat olivat usein särmikkäitä ja kovaksikeitettyjä, mutta Ellisonin kuuluisuuteen sysännyt sarja nashvilleläisestä etsivästä Taylor Jacksonista edustaa tavanomaisempaa sarjamurhaajajännäriä, jossa kiinnostavinta on kirjailijan käyttämä paikallisväri.
Ellisonilta on aiemmin suomeksi käännetty Ässä-lehdessä yksi hänen varhaisista nettitarinoistaan, nasevasti uskonnollista mytologiaa ja palkkatappajateemaa yhdistävä "Ruohikon Madonna" ("Madonna in the Grass"), mutta viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi Mira-sarjassa hänen ensimmäinen Jackson-kirjansa All the Pretty Girls, suomeksi nimellä Kaikki kiltit tytöt.
Kirjan lukee nopeasti ja se on sujuvasti kerrottu ja kirjan loppukliimaksissa on kiinnostavaa synkkyyttä ja perhetragedian tuntua, mutta kaltaiseni kovaksikeitetyn dekkarin ystävä voisi kaivata vähän rohkeampaa kamaa - ja ennen kaikkea roheampia irtiottoja sarjamurhaajajännärien kaavoista. Profiloijia on jo nähty riittämiin. Naispäähenkilön käyttäminenkään ei tunnu aivan niin raikkaalta kuin se joskus 10-15 vuotta sitten oli, vaikka Taylor Jackson onkin sympaattinen henkilö.
Ellisonilta suomennettiin vuoden alussa hänen toinen Taylor Jackson -kirjansa 14 nimellä Lumikkimurhat. Loppuvuodesta ilmestyy Juudaksen suudelma eli The Judas Kiss. Kirjoja kannattaa metsästää ahkerasti R-kioskeilta ja joistain kaupoista, mutta niiden saatavuus näyttää olevan heikko ja satunnainen. Lisäksi kirjat ovat myynnissä vain vähän aikaa, minkä jälkeen niitä voi koettaa löytää divareista.
Juri Nummelin
J.T. Ellison: Kaikki kiltit tytöt. Suom. Päivi Paju. Mira. 400 s.
Lue J.T. Ellisonin haastattelu täältä. 

Rikkaat pulp-kirjailijat

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin


Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.