Pulp 3-4/2010

Tervetuloa Pulpin uuden numeron pariin! Tämäkin on kaksoisnumero, koska julkaisu aloitettiin niin myöhään kesken vuotta. Ensi vuonna saadaan neljä tavallista numeroa.

Tähän numeroon teemaksi tuli lähes vahingossa sota. Sotaa käsittelevät laaja artikkeli Leonard Levinsonin kahdesta suomennetusta sotapokkarista, juttu suomalaisesta sota-scifistä ja eritoten nimimerkki Jaska Auteron novelleista sekä vielä yksi arkistojen löytö vuosien takaa, arvio Adam Parfreyn It's a Man's World -kirjasta. Suomi-scifiin liittyy myös pieni kainalotyyppinen pala Kaarlo Nuorvalan sota-ajan jatkokertomuksista - vai kirjoittiko toisen niistä kuitenkin Kaarlo Arvid Turunen?

Kirja-arvioitakin on peräti kaksi: Vesa Kataiston arvio Kari Suomalaisen Tarkastaja Wilsonista sekä Rami Nummen kiittävä arvio Tapani Maskulan esikoisromaani Houkutuslinnusta.

Lehden jutut ovat väärässä järjestyksessä - tämä johtuu siitä, että päätoimittaja ja toimitussihteeri (sama henkilö) ei ole tajunnut vuosienkaan käytön jälkeen Bloggerin toimintaperiaatteita. Parhaiten juttuja lukee seuraamalla tämän pääkirjoituksen linkkejä ja menemällä aina takaisin pääkirjoitukseen. Juttujen järjestys on kuitenkin tarkkaan suunniteltu. No, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä... Seuraava numero eli Pulp 1/2011 onkin sitten suuri Harri Kumpulais -numero, joka kertoo kaiken Turun suuresta tuntemattomasta, miehestä salanimen Harri Erkki ja Turbator-kustantamon takana!

Miehen maailma on julma

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu. 

Kaarlo Nuorvalallakin sota-scifiä

Myös tunnettu dekkaristi ja viihdekirjailija Kaarlo Nuorvala kirjoitti sota-aikana science fictionia. Kiinnostavan tiedon paljasti runoilija ja esseisti Kari Saviniemi KirjaIN-lehteen 4/2010 tekemässään artikkelissa "Salaperäinen natsiscifisti".
Tekstissään Saviniemi kertoo, että Nuorvala työskenteli sota-aikana, kesällä 1942 natsimielisen Vapaa Suomi -lehden päätoimittajana. Tietoa Nuorvala ei enää sodan jälkeen ilmoittanut eikä sitä löydy esimerkiksi Suomen kirjailijat -matrikkelista. Vapaassa Suomessa ilmestyi juuri Nuorvalan päätoimittajakaudella hänen jatkokertomuksensa Euroopan loppu.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä Kansallissosialisti-lehdessä ilmestyi Kaarlo E. Turusen jatkokertomus "Uusi maailma". Lehdessä julkaistiin uutinen ennen sarjan alkamista: "Romaanissa kuvaillaan kiintoisasti ja lennokkaasti tapauksia vuosina 2009-2040. Kirjoittajaa ovat tekniikan valtavat saavutukset innoittaneet ja hän kaavailee tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka vievät lukijan todellakin 'uuteen maailmaan' ja sen kuviteltujen ihmeellisten olojen keskelle." Saviniemi on varma, että Kaarlo E. Turunen on juuri Nuorvala.
Kummatkin jatkokertomukset edustavat insinööriscifiä, jossa insinööripäähenkilöt vievät maailman uuteen kukoistukseen ja vierittävät tieltään epäkelvot ja vihamieliset ainekset. Euroopan lopussa näitä edustaa juutalainen aseteollisuus: amerikkalainen miljonääri Isaac Gruwalth on kehitellyt uudenlaisen pikakiväärin, jota sitten myydään pelkästään bolshevikeille. Lopulta aseiden kanssa hyökätään Suomeenkin. Jatkokertomus jäi keskeneräiseksi, kun sen ilmestyminen lakkasi ilman selityksiä kahdennentoista osan jälkeen.
Kansallissosialistissa ilmestynyt "Uusi maailma" on scifistisempi. Siinä insinööri Jouko Parkki päihittää maahan hyökkäävät venäläiset uudella ihmeaseellaan, minkä jälkeen maailmaan tulee rauha. Parkki tähyilee kuitenkin pidemmälle ja solmii televisioyhteyden marsilaisiin, jotka tulevat lopulta apuun, kun Parkkia alkavat vihollisen vakoojat kiusata. Myös "Uusi maailma" jää kesken, ja vieläpä kohdassa, jossa marsilaiset ovat tulossa Maahan.
Oliko Nuorvala Turunen? Totta on, että Nuorvala kirjoitti teoksia lukuisilla nimimerkeillä, mutta ne olivat usein eksoottisia, tyyliin Alex d'Ornot tai Charles Chang. "Kaarlo E. Turunen" ei tuntuisi etunimestä huolimatta sopivan joukkoon.
Sen sijaan löytyy näytelmäkirjailija Kaarlo Arvid Turunen, joka eli vuosina 1903-1976. Fennicassa häneltä mainitaan Otavan näytelmäsarjassa ilmestynyt teos Paholaisen juonia (1936); näytelmäkirjailijoiden liiton sivuilla lisätään näytelmät Iisakin naiminen (1937) ja Hääyö (1939). On tietysti pitkälle menevää olettaa, että kyseessä on sama Turunen, mutta toisaalta todisteita siitä, että Nuorvala oli Turunen, ei ole.

Karin varhaiset dekkarit

Kari Suomalainen: Tarkastaja Wilson ja muita dekKAREIta. 142 s. Recallmed.

Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?
Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto

Turmiota entisaikain Turussa

Tapani Maskulan esikoisdekkari

Tapani Maskula: Houkutuslintu. 210 s. Turbator.

Suomen lahjomattomimpana leffakriitikkona tunnettu Tapani Maskula on julkaissut esikoisromaaninaan dekkarin Houkutuslintu. Nimensä oletettavasti 40-luvun suomalaisesta elokuvasta poiminut juttu sijoittuu kieltolain kumoutumisen ja sodan loppumisen väliseen Turkuun.
Keskushenkilö on Ankkurilyhty-kapakan vetäjänä toimiva Holger Haavi, joka pelkän juomien tarjoilun lisäksi iskee näppinsä monenlaiseen muuhunkin bisnekseen. Takapiruna toimii itse pirtukuningas Algot Niska, jonka viinanmyynti kannattaa vielä kieltolain kumouduttuakin. Mies kun tarjoaa vahvempaa juotavaa ja halvemmalla kuin valtio.
Apurikseen hehkeän Veeran värvännyt Haavi pyörittää anniskelupaikkansa takahuoneessa bordellia ja kuvioissa liikkuu viinaa kovempiakin aineita. Paikallinen poliisi luonnollisesti mielellään katkoisi siivet toiminnalta, ellei Veera olisi Valpon laskuun töitä tekevä ja kommunisteja Ankkurilyhdyssä metsästävä vakooja.
Tästä lähtöasetelmasta Maskula saa aikaan viihdyttävän dekkarin, jossa vaikutteiden kirjo ulottuu noir-leffoista suomalaiseen melodraamaan ja kovaksikeitettyihin kirjaklassikkoihin. Jos Houkutuslintua on uskominen, oli Turku takavuosina(kin) vallan merkillinen paikka, jossa rappio ja synti rehottivat.
Mutta mikäs sen viihdyttävämpää, varsinkin kun ajankuvaus toimii, eivätkä henkilöt ole yksiselitteisesti vastenmielisiä törkymöykkyjä, vaan pahuudessaankin sympaattisia, rakkauden ja rahan perässä maailman myllerryksessä toikkaroivia raunioita.
Paikoitellen olisi kuitenkin kaivattu vielä napakampaa kerrontaa ja varsinkin tiukempaa dialogia. Haavia lukuunottamatta myös monet, sinänsä varsin maukkaasti hahmotetut henkilöt jäävät hieman ohuiksi, mutta eipä lajityypin kirjoissa ennenkään ole Freudin sohvalla maattu. Tarinassa keskitytään tapahtumiin ja siihen, miten henkilöt niihin reagoivat.
Nautinnon viimeistelee Anssi Rauhalan tyylikäs ja perinnetietoinen kansikuva.
Ei muuta kuin tätä lisää!
Rami Nummi

Kuka ihmeen Steve Jenkins?

Etulinja-sarja ja Clarence J. Mahoney

Monet kioskipokkarit on Suomessa julkaistu väärällä nimellä. Esimerkkejä on niin paljon, että niistä saisi oman artikkelinsa. Steve Jenkinsin Operaatio natsisatama on yksi tällainen kirja.

Steve Jenkins -nimellä ilmestynyt Operaatio natsisatama ilmestyi yhtenä ensimmäisistä Viihdeviikarien kirjoista vuonna 1982. Se aloitti kustantajan sotapokkarien sarjan nimeltä Etulinja, jossa ilmestyi kuusi kirjaa. (Ks. tarkemmin artikkelin loppu.)
Ongelmat alkavat jo tekijän nimestä: Steve Jenkins -nimistä kirjailijaa nimittäin ei löydy mistään. Se kuulostaa kyllä riittämiin amerikkalaiselta kioskipokkarien kirjoittajalta, mutta nimeä ei ole käytetty kertaakaan, eikä varsinkaan ilmoitetun alkuperäisteoksen Battle for Cherbourg kirjoittajana.
Ongelma alkaa selvitä, kun katsoo muita Etulinja-sarjan kirjoja. Sarjan toisena opuksena ilmestyi Gordon Davis -nimisen kirjoittajan teos Kuoleman juna. Siinäkin on tosin omat ongelmansa, koska kirjan tietosivulla copyrightin haltijaksi sanotaan Dorothy Faust ja alkuteoksen nimeksi ilmoitetaan Six Gun Country.
Koska Frederick Faust - eli parhaiten Max Brandina tunnettu lännen- ja seikkailukirjailija - kuoli jo vuonna 1944, hän ei olisi ehtinyt kirjoittaa toisen maailmansotaan sijoittuvaa sotapokkaria. Niiden aika tuli vasta pitkälti sodan päätyttyä. Copyright-tieto onkin peräisin toisesta Viihdeviikarien julkaisemasta kirjasta, Brandin Kuudestilaukeavan maasta (Winchester 4, 1982).

Death Train ja Hell Harbor

Miten Kuoleman juna sitten auttaa selvittämään, kuka oikeasti kirjoitti Operaatio natsisataman? Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö: ylivääpeli Clarence J. Mahoney, kovaksikeitetty ja kyyninen amerikkalainen sotilas, joka sotii Euroopassa natseja vastaan vuonna 1944. Clarence J. Mahoney taas on päähenkilö kaikissa Gordon Davis -salanimellä ilmestyneissä kirjoissa, jotka kuuluvat Sergeant-sarjaan. Sarjassa ilmestyi yhdeksän kirjaa ja ne kattavat tapahtumat toukokuusta joulukuuhun. Kolme ensimmäistä kirjaa ilmestyi Zebra-alanimikkeen alla, loput kuusi Bantamin alla; kummatkin omisti iso Kensington-kustantamo. Sarjan viimeinen teos, Hammerhead, ilmestyi vuonna 1982.
Kuoleman juna oli sarjan ensimmäinen kirja, vuonna 1980 ilmestynyt Death Train. Operaatio natsisatama taas on sarjan toinen teos, Hell Harbor. Battle for Cherbourg on ilmeisesti ollut kirjan alaotsikko, mikä on sinänsä outoa kioskipokkarin ollessa kyseessä. Viihdeviikareille voi antaa sapiskaa siis monestakin asiasta: väärän kirjailijan nimen käyttämisestä, kirjan alaotsikon käyttämisestä sen ensisijaisena nimenä, sarjan toisen kirjan julkaisemisesta ensimmäiseksi, copyright-tietojen sotkemisesta. Tiedossa ei ole, miksi kustantaja käytti Steve Jenkins -nimeä. Erehdyksessä vai tahallaan, kenties välttääkseen asianmukaiset palkkiot?

Sujuvaa kerrontaa ja seksiä

Oli syy väärään tekijän nimeen mikä tahansa, niin kirjat itse ovat omassa lajissaan hyviä. Gordon Davis/Steve Jenkins on sujuva kirjoittaja, joka osaa kuljettaa tarinaa nopeasti eteenpäin ja tehdä Mahoneysta sympaattisen kyynikon, joka ei juuri välitä, kuoleeko hän vai ei. Mieluiten hän olisi Amerikassa iskemässä naisia ja juomassa viinaa.
Kuoleman junassa Mahoney ja hänen kumppaninsa, korpraali Edward Cranepool, määrätään räjäyttämään rautatiesilta yhdessä ranskalaisten partisaanien kanssa. Silta on kuitenkin liian suuri räjäytettäväksi muutamalla dynamiittilaatikolla, joten Mahoney kehittelee toisen ratkaisun: he kaappaavat junan. Asiat tuntuvat paikoitellen sujuvan liian helposti - luulisi että saksalaiset nopeasti löytäisivät ja tuhoaisivat yksinään radalla kulkevan veturin. Toisaalta ongelmia tulee myöhemmin rutkasti.
Kirjassa on rutkasti eksplisiittistä seksiä - tämä oli 1980-luvun sotapokkareillekin tyypillinen piirre, kun piti houkutella uusia mieslukijoita. Gordon Davis onnistuu usein nivomaan seksikohtaukset osaksi juonta. Toisaalta kohtaus, jossa Mahoney on käyttää hyväkseen taistelun tuiskeesta pelästynyttä ja pelostaan kiihottunutta nunnaa, ei tunnu erityisen hyvällä maulla tehdyltä. Mahoney pelästyy itsekin omaa suunnitelmaansa ja päättää vetäytyä - hänkin on sentään katolilainen eikä sellainen raiskaa nunnaa.
Davis onnistuu tekemään kiinnostavia ja monipuolisia henkilökuvia lyhyillä vedoilla. Kirjasta löytyy niin sympaattisia, sotaa vihaavia ja omiaan pelkääviä saksalaissotilaita kuin saksalaisia hyväksi käyttäviä naikkosia, jotka toimivat vastarintaliikkeen puolella. Ainoastaan kohtaukset, joissa esiintyy historiallisia tosihenkilöitä, tuntuvat turhilta ja päälleliimatuilta - Kuoleman junassa nähdään kenraali Ike Eisenhower, Operaatio natsisatamassa itse Hitler.

Takaa-ajo paskan seassa

Operaatio natsisatamassa Mahoney ja Cranepool yrittävät torpata saksalaisten yritystä räjäyttää Cherbourgin satama - saksalaiset kun eivät halua, että satama jää hyökkääjille ehjänä. Levinson aloittaa kirjan reippaasti pitkällä toimintakohtauksella, jossa Mahoney ja Cranepool kaappaavat saksalaisten moottoripyörän ja tuovat tärkeitä papereita linjojen ylitse. Levinson kuljettaa tarinassa monia rinnakkaisia tapahtumaketjuja mallikkaasti eteenpäin, mutta välillä jotkut henkilöhahmot tuntuvat jäävän unohduksiin tarinan edetessä. Levinson osaa kuvata myös saksalaisia empaattisesti, mutta kohtaus, jossa Hitler pohdiskelee sodan etenemistä, tuntuu oudolta ja päälleliimatulta. Toisaalta Hitler-kohtaukset olivat tyypillisiä monille 1970-luvulla kirjoitetuille sotajännäreille.
Lopun takaa-ajo ja ammuskelu Cherbourgin paskaisissa viemäreissä on hauska, mutta kohtaus tuntuu hiukan liian lyhyeltä ja Mahoneyn ja kumppanien pakoonpääsy turhan helpolta. Pari seksikohtausta tuntuu päälleliimatuilta, niin kuin tämän tyyppisissä kirjoissa usein käy - osa kohtauksista on kuitenkin juonenkin kannalta perusteltuja, vaikka niissä ei päästäkään kovin pitkälle.

Nuorempi Levinson

Kuka sitten oli Gordon Davis? Hän oli yksi vuonna 1935 syntyneen Leonard Levinsonin salanimistä. Levinson taas oli yksi 1970- ja 1980-lukujen pokkariteollisuuden luottonimistä, joka ei koskaan julkaissut mitään omalla nimellään. Hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet muun muassa Bruno Rossi, Robert Novak, Leonard Jordan, Lee Chang, Philip Rawls, Nicholas Brady, Glen Chase, Cynthia Wilkerson, Richard Gallagher, Philip Kirk, Gordon Davis, J. Farragut Jones, Jonathan Scofield ja John Mackie. Ensimmäisen kirjansa Levinson julkaisi vuonna 1974 salanimellä March Hastings: Private Sessions oli Midwood-kustantamolle tyypillinen seksipokkari.
Levinsonista ei tiedetä paljon; häntä ei pidä sekoittaa saman nimiseen ruoka- ja tietokirjailijaan, joka kuoli vuonna 1974 (mielessä käy, että vanhempi Levinson oli kioskipokkari-Levinsonin isä). Lee Server mainitsee Levinsonin siirtyneen 1990-luvulla, pokkarimarkkinoiden kuihduttua, sosiaalityön puolelle. Hän nostaa esille Levinsonin harvinaisen ei-lajityyppikirjan, salanimellä Leonard Jordan ilmestyneen romaanin The Last Buffoon (1982), joka kertoo surkeasta pokkarisenttarista ja tämän kamppailuista kohti parempaa elämää ja suurta romaania. Levinson on upottanut omaelämäkerralliseen romaaniin kohtauksia eri salanimillä kirjoittamistaan kirjoista ja mainitsee joitain sekaannuksia, joita on tullut, kun kustannustoimittajat ovat nopeasti ja hätiköiden tehneet päätöksiä hahmojen jatkuvuudesta eri kirjojen välillä. The Last Buffoonia on jopa käytetty ratkaisemaan joitain alan harrastajia kiusanneita ongelmakohtia: kuka kirjoitti ja mitä?
Kuoleman juna ja Operaatio natsisatama ovat ilmeisesti ainoat Levinsonilta suomennetut romaanit. Kummatkin ovat sen verran sujuvia ja viihdyttäviä, että melkein toivoisi jonkin kustantajan tarttuneen johonkin muuhunkin Levinsonin kirjoittamaan.
Juri Nummelin

Etulinja-sarjan kirjat

Etulinja oli Viihdeviikarien pokkarisarja, jossa ilmestyi kuusi sotapokkaria 1980-luvun alussa. Sarjalla oli sama nimi kuin tamperelaisen Sarjakustannuksen kioskisarjalla, joka ilmestyi 1960- ja 1970-luvuilla. Sarjoissa oli joitain samoja kirjoittajiakin, kuten Charles Gibson, mutta Viihdeviikarien sarjassa oli muutama amerikkalainen kirjailija päin vastoin kuin Sarjakustannuksella, jonka sarja oli suureksi osaksi koottu australialaisista lähteistä.
Viihdeviikarien Etulinja-sarjassa aiheuttaa "Steve Jenkinsin" lisäksi ongelmia myös Mark Donnell, jonka nimistä pokkarikirjoittajaa ei löydy.

Steve Jenkins: Operaatio Natsisatama. Etulinja 1. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Hell Harbor: Battle for Cherbourg. Zebra 1980.

Gordon Davis: Kuoleman juna. Etulinja 2. Suom. R. Niskala. Viihdeviikarit 1982. Alun perin Death Train. Zebra 1980.

Mark Donnell: Kuoleman tie. Etulinja 3. Suomennos. Viihdeviikarit 1982. Alun perin ?

J. E. MacDonnell: Viiden sylen syvyydessä. Etulinja 4. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit 1983. Alun perin Full Fathom Five. Horwitz 1968.

Raymond Renwick: Kohti Berliiniä! Etulinja 5. Suom. Jukka Heiskanen. Alun perin Prelude to Jury. Badger 1960.

Charles Gibson: Scarletista pohjoiseen. Etulinja 6. Suom. Reijo Kalvas. Alun perin North from Scarlet. Horwitz 1961.

Tapaus Jaska Autero

Toinen maailmansota ja suomalainen science fiction

Suomen sotiin liittyvä kirjallisuus on usein korostanut kansallistunnetta ja tyylilaji on ollut ihanteellinen realismi, jonka avulla on voitu kertoa uskottavan tuntuisia tarinoita urhoollisista sotilaista ja moraalisesti kestävästä kotirintamasta.
Realismin kuitenkin hylkäsivät muutamat satunnaiset kirjailijat ja kirjoittajat harvoissa science fiction -tarinoissaan. Suomen sotiin liittyvä tieteiskirjallisuus ilmestyi lähinnä erilaisissa lehdissä, eikä siitä ole tehty minkäänlaista kattavaa tutkimusta. Nopeasti voi todeta, että science fiction ja isänmaallinen kirjallisuus olivat lyöneet kättä jo 1910- ja 1920-luvuilla, heti sisällissodan jälkeen, esimerkiksi Kapteeni Teräksen eli Jalmari Karan Suur-isänmaassa (1918) tai Aarno Karimon kirjassa Kohtalon kolmannessa hetkessä (1926). Karimon romaani toimi esikuvana monille kirjoittajille myöhemminkin, koska jo siinä Karimo loi idean Suomen ja Neuvostoliiton sodasta tulevaisuudessa (Karimolla vuonna 1967).
Monet toisen maailmansodan aikana kirjoitetuista scifi-novelleista pohjautuivat samaan ideaan. Sitä käytettiin myös sotien välisenä aikana - esimerkiksi nimimerkki V. H. Karske julkaisi vuonna 1931 Lukemista kaikille -lehdessä jatkokertomuksen "Keltainen Napoleon: Päiväkirjani vuoden 1946 suursodan ajoilta". Sodan aikaan esimerkiksi tuottelias lehti- ja nuortenkirjailija Joni Rautio julkaisi Pohjolan Sankarit -lehden joulunumerossa vuonna 1943 melko vaatimattoman tarinan "SR 38", jossa rintamamies nukahtaa ja kuvittelee tulevaisuuden sodan. Suomalaisilla on käytössään pelottava sädease, joka pyyhkäisee viholliset kertaiskulla kuoliaaksi.

Jaska Auteron salaisuus

Raution lisäksi sodan aikana scifiä kokeili myös nimimerkki Jaska Autero, joka julkaisi lahtelaisessa Seikkailujen Maailma -lehdessä kolme novellia sodan alkaessa kääntyä asemasotavaiheesta kohti rajua ja katkeraa loppuaan. On tosin epäselvää, mikä nimimerkki todella oli, koska yksi kolmesta novellista, Edgar Allan Poelta aiheensa lainannut harvinaislaatuinen kauhuhenkinen "Olin kuollut mies", ilmestyi nimellä Jaska Antero. Erehdys on ymmärrettävä, jos ajattelee, että novelli on saattanut saapua Seikkailujen Maailman toimitukseen käsinkirjoitettuna.
Mutta kuka Jaska Autero oli? Hän saattoi olla Savon Sanomien toimittaja Jouko Autero, joka sittemmin siirtyi Aamulehden urheilutoimittajaksi, mutta todisteita tästä ei ole. Jouko Auteron ikä täsmäisi, sillä hän oli syntynyt vuonna 1925 ja hän työskenteli tk-miehenä. Monet tk-miehet kirjoittivat reportaasien lisäksi myös novelleja eri lehtiin - osalle tämä oli selkeästi osa toimenkuvaa -, mutta Jouko Auteron tällaisista toimista ei ole tietoa, eikä häntä saamieni tietojen perusteella sanottu Jaskaksi.
Auteron ei tietysti tarvitse viitata todelliseen sukunimeen, vaan saattaa olla täysin tekaistu nimi. On mahdollista, että Jaska Autero oli lahtelainen toimittaja, joka väsäsi muutaman novellin joutohetkinään. Kirjoittajan ei tarvitse edes olla ollut itse rintamalla - varsinkin Seikkailujen Maailmassa julkaisivat sotatarinoita monet kirjoittajat, jotka eivät ikänsä tai sukupuolensa vuoksi olleet sodassa. Tällaisia olivat muun muassa Antero Aulamo (oikea nimi Yrjö Aunola) tai nimimerkki Veli Kajava, jonka arvelen olleen nimimerkkiä Elli Kajava käyttänyt Ester Kallberg.
Auteron novelleista itsestään ei juuri todisteita löydä, henkilöiden nimet ovat viitteellisiä eikä todellisia tapahtumapaikkoja mainita (tk-miehiä oli tosin kielletty mainitsemasta lehtijutuissaan todellisia paikkoja).
Mahdollista on myös, että Jaska Autero -nimimerkkiä käytti kaksi tai kolmekin eri kirjoittajaa. Kannattaa nimittäin panna merkille, että novelli "Salainen ase" (joka on kolmesta selkeimmin scifi-henkinen ja muistuttaa Karimon ja Joni Raution mainittuja tekstejä) on eri ihmisen kirjoittama kuin kaksi muuta novellia, jotka taas ovat todennäköisesti saman tekijän käsialaa. "Salaisessa aseessa" ei ole juuri lainkaan dialogia ja toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja selitteleviä. Kaksi muuta novellia, "Kostaja" ja "Olin kuollut mies", taas ovat sujuvammin kerrottuja, joskinpaikoin nekin monisanaisia. Lisäksi "Kostaja"-novellissa kauhuaiheen takana oleva mysteeri paljastetaan liian pian.
Yksi asia kuitenkin on varma: kuka Jaska Autero sitten olikin, hän oli kiinnostunut science fictionista ja kauhusta. Lisäksi oletan, että kyse on nuoresta kirjoittajasta - ainakin "Kostaja"-novellin hurmoshenkinen venäläisten tappaminen tuntuisi olevan nuoren miehen uhoa.
Juri Nummelin

Jaska Auteron Salainen ase ja muita sotakertomuksia (toim. Juri Nummelin) ilmestyy keväällä 2011 Verikoirakirjojen kustantamana.