Perinteinen sarjamurhaajajännäri Nashvillestä

J.T. Ellison on amerikkalainen jännityskirjailija, jonka ura on ollut vahvassa nousujohteessa. Hän on yksi esimerkki siitä, että niin sanotusta nettighetosta (vrt. pulp-ghetto tai pokkari-ghetto) voi nousta ylös ja päästä eteenpäin. Ellisonin ensimmäiset novellit ilmestyivät nettilehdissä, mutta nyt hän on Kanadasta johdetun Harlequinin Mira-alanimikkeen kirjailija, jonka teokset ovat Yhdysvalloissakin nousseet eri lehtien bestseller-listoille. (Listoilla on tosin eri kriteerinsä eivätkä ne ole niin yksiselitteisiä kuin esimerkiksi Suomessa.)
Ellisonin varhaiset tarinat olivat usein särmikkäitä ja kovaksikeitettyjä, mutta Ellisonin kuuluisuuteen sysännyt sarja nashvilleläisestä etsivästä Taylor Jacksonista edustaa tavanomaisempaa sarjamurhaajajännäriä, jossa kiinnostavinta on kirjailijan käyttämä paikallisväri.
Ellisonilta on aiemmin suomeksi käännetty Ässä-lehdessä yksi hänen varhaisista nettitarinoistaan, nasevasti uskonnollista mytologiaa ja palkkatappajateemaa yhdistävä "Ruohikon Madonna" ("Madonna in the Grass"), mutta viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi Mira-sarjassa hänen ensimmäinen Jackson-kirjansa All the Pretty Girls, suomeksi nimellä Kaikki kiltit tytöt.
Kirjan lukee nopeasti ja se on sujuvasti kerrottu ja kirjan loppukliimaksissa on kiinnostavaa synkkyyttä ja perhetragedian tuntua, mutta kaltaiseni kovaksikeitetyn dekkarin ystävä voisi kaivata vähän rohkeampaa kamaa - ja ennen kaikkea roheampia irtiottoja sarjamurhaajajännärien kaavoista. Profiloijia on jo nähty riittämiin. Naispäähenkilön käyttäminenkään ei tunnu aivan niin raikkaalta kuin se joskus 10-15 vuotta sitten oli, vaikka Taylor Jackson onkin sympaattinen henkilö.
Ellisonilta suomennettiin vuoden alussa hänen toinen Taylor Jackson -kirjansa 14 nimellä Lumikkimurhat. Loppuvuodesta ilmestyy Juudaksen suudelma eli The Judas Kiss. Kirjoja kannattaa metsästää ahkerasti R-kioskeilta ja joistain kaupoista, mutta niiden saatavuus näyttää olevan heikko ja satunnainen. Lisäksi kirjat ovat myynnissä vain vähän aikaa, minkä jälkeen niitä voi koettaa löytää divareista.
Juri Nummelin
J.T. Ellison: Kaikki kiltit tytöt. Suom. Päivi Paju. Mira. 400 s.
Lue J.T. Ellisonin haastattelu täältä. 

Rikkaat pulp-kirjailijat

Yleinen mielikuva 1920- ja 1930-luvun pulp-kirjailijoista on ollut köyhyys. Surkeissa kämpissä asuvat yksinäiset miehet takovat kirjoituskonettaan ja keskeyttävät kirjoittamisen vain käydäkseen vessassa. Kaikki kuolevat köyhinä ja unohdettuina.
Totuus on toisenlainen, ja yksi syy väärään mielikuvaan lienee Frank Gruberin kertomus Pulp Jungle -muistelmissaan vuodelta 1969: vuokrahotellissa asuva kirjailija sai helposti ilmaista ruokaa ottamalla ilmaiseksi kuumaa vettä ja lisäämällä siihen pöydässä ketsuppia ja voileipäkeksin murusia, joita oli pöydillä olevissa astioissa. Gruberin uran alku 1920-luvun pyhäkoululehtiin sentattuine tarinoineen oli varmasti köyhää aikaa, mutta myöhemmin monet pulp-kirjailijat elivät suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Monien ei tarvinnut edes tehdä loikkaa Saturday Evening Postiin tai muihin kiiltävälle paperille painettuihin laatulehtiin.

Carl Jacobin tarina

Kirjastonhoitaja Denny Lien tutkaili R. Dixon Smithin tekemiä taulukoita teoksessa Lost In The Rentharpian Hills (1985), joka kertoo pulp-kirjailija Carl Jacobista; Lien julkisti tuloksensa muutama vuosi sitten Fictionmags-sähköpostilistalla.
Kauhutarinoihin erikoistunut Jacobi kirjoitti paljon legendaariseen Weird Talesiin, joka oli legendaarinen myös sen takia, että sen maksamat juttupalkkiot eivät olleet suurensuuria. Smith on listannut Jacobin tiedetyt kirjoituspalkkiot ja Lien tekee listasta johtopäätöksen: jopa niinkin vähän tunnettu kirjailija kuin Carl Jacobi, joka ei ikinä noussut minkäänlaiseen tähteyteen eikä ikinä julkaissut yhtään romaania, saattoi elellä varsin mukavasti kirjoittaessaan pulp-lehtiin novelleja.
Pulp-lehdet maksoivat yleensä centin per sana, jotkut maksoivat enemmän, jotkut vähemmän. Erityisen niukka maksaja oli Hugo Gernsback, joka julkaisi muun muassa Amazing Stories -nimistä lehteä. Tunnettu tosiasia on, että esimerkiksi H. P. Lovecraft sai "The Colour Out of Space" -novellistaan palkkioksi 25 dollaria. Sanomalehti Toronto Star Weekly, joka julkaisi paljon novelleja ja jatkokertomuksia, maksoi sanalta centin seitsemäsosan. Jacobi ei saanut juuri mistään jutusta enempää kuin yhden centin per julkaistu sana.
Silti hän teki hyvää tiliä. Esimerkiksi vuonna 1931 hän sai Strange Tales -kauhulehteen myydystä 8000 sanan novellista 240 dollaria. Tämän hetken kurssissa se olisi useampia tuhansia dollareita. 4500 sanan ja 90 dollarin novelli Ghost Stories -lehdessä samana vuonna olisi nyt 1170 dollaria! Samantyyppisiä summia maksettiin melkein kaikista Jacobin novelleista, joskin Strange Tales oli lyhytaikaisenakin lehtenä erittäin hyvin maksava markkina. (Ehkä hyvät palkkiot olivatkin syy lehden aikaiseen häviöön.)
Normaali viikkopalkka 1930-luvun Yhdysvalloissa oli noin 15 dollaria. 3000 sanan novellista sai siis kahden viikon palkan - jopa yhdellä istumalla, jos oli nopea työskentelemään eikä tarinaa tarvinnut editoida. Juuri nopeudestaan ja tuotteliaisuudestaan tunnetun H. Bedford-Jonesin sanotaan nauraneen kustantajalle päin naamaa, kun arvovaltainen Liberty-lehti ehdotti 25 000 dollarin vuosipalkkaa ja yksinoikeutta julkaista kirjailijan jutut. Hänen vuosipalkkionsa eri tarinoista ja jatkokertomuksista oli nimittäin 75 000 dollaria! Se olisi nykyrahassa melkein miljoona dollaria.
Tämän lisäksi pitää muistaa, että 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvalloissa oli erittäin halpa asua ja elää. Toisesta kirjailijasta, Edmond Hamiltonista, kerrotaan, että hän vuokrasi toisen kirjailijan, Jack Williamsonin, kanssa Key Westistä huvilan, jonka kuukausivuokra oli kaksi dollaria.

Pokkarit tulevat

Dollarin arvo putosi toisen maailmansodan jälkeen. Jacobin voi laskea saaneen 40 prosenttiyksikköä vähemmän palkkiota kirjoituksistaan. Vuonna 1948 saatu 50 dollarin palkkio olisi nykyrahassa "vain" 450 dollaria. Osan novelleista Jacobi kaiken lisäksi onnistui myymään uudestaan, jos alkuperäinen julkaisija oli maksanut jutusta, mutta ei ollut syystä tai toisesta sitä julkaissut. Lisäksi päälle tuli jonkin verran rahaa uudelleenjulkaisuista antologioissa tai ulkomaisissa lehdissä.
Jacobi lakkasi kirjoittamasta 1950-luvun alussa. Myöhemmät, lähinnä pokkareihin kirjoittaneet kioskikirjailijat ovat kommentoineet, että pokkarien tulo markkinoille paransi heidän elintasoaan. Tämä liittyy siihen, että pulp-lehdet olivat alkaneet maksaa huonommin 1940-1950-luvuilla eikä kukaan 1940-luvulla pulp-lehdissä uransa aloittanut kirjoittaja päässyt lähellekään Carl Jacobin, saati H. Bedford-Jonesin tulotasoa.
Ilmiötä voi verrata Suomeen. Jerry Cottonin ja FinnWestin legendaarinen toimittaja Seppo Tuisku on muistellut, että Ilmarinen maksoi Jännityslukemistossa ja Seikkailukertomuksissa julkaistuista jutuista 200 markkaa, joka olisi nykyrahassa noin 40 euroa. Suomalaisen kioskikirjallisuuden vaatimaton taso amerikkalaiseen nähden liittyykin osittain siihen, että palkkiot olivat niin pieniä.
Juri Nummelin


Kuvat ylhäältä: Carl Jacobi, Fantastic Story Magazine 1950-luvulta, mukana Carl Jacobin novelli, Panther-kustantamon pokkari, jossa Jacobin kauhunovelleja.

Pulp 3-4/2010

Tervetuloa Pulpin uuden numeron pariin! Tämäkin on kaksoisnumero, koska julkaisu aloitettiin niin myöhään kesken vuotta. Ensi vuonna saadaan neljä tavallista numeroa.

Tähän numeroon teemaksi tuli lähes vahingossa sota. Sotaa käsittelevät laaja artikkeli Leonard Levinsonin kahdesta suomennetusta sotapokkarista, juttu suomalaisesta sota-scifistä ja eritoten nimimerkki Jaska Auteron novelleista sekä vielä yksi arkistojen löytö vuosien takaa, arvio Adam Parfreyn It's a Man's World -kirjasta. Suomi-scifiin liittyy myös pieni kainalotyyppinen pala Kaarlo Nuorvalan sota-ajan jatkokertomuksista - vai kirjoittiko toisen niistä kuitenkin Kaarlo Arvid Turunen?

Kirja-arvioitakin on peräti kaksi: Vesa Kataiston arvio Kari Suomalaisen Tarkastaja Wilsonista sekä Rami Nummen kiittävä arvio Tapani Maskulan esikoisromaani Houkutuslinnusta.

Lehden jutut ovat väärässä järjestyksessä - tämä johtuu siitä, että päätoimittaja ja toimitussihteeri (sama henkilö) ei ole tajunnut vuosienkaan käytön jälkeen Bloggerin toimintaperiaatteita. Parhaiten juttuja lukee seuraamalla tämän pääkirjoituksen linkkejä ja menemällä aina takaisin pääkirjoitukseen. Juttujen järjestys on kuitenkin tarkkaan suunniteltu. No, ehkä ensi kerralla paremmalla menestyksellä... Seuraava numero eli Pulp 1/2011 onkin sitten suuri Harri Kumpulais -numero, joka kertoo kaiken Turun suuresta tuntemattomasta, miehestä salanimen Harri Erkki ja Turbator-kustantamon takana!

Miehen maailma on julma

Adam Parfrey: It’s a Man’s World. Men’s Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.

Suomessa luettiin Nyrkkiä ja Jermua 60-luvun lopulla. Lehdissä oli rajuja juttuja sotilaista, jotka taistelivat saksalaisia tai japanilaisia vastaan rinta rinnan puolialastomien nymfojen kanssa. Nyrkin ja Jermun jutut olivat olevinaan tosijuttuja, vaikka heikommallakin järjellä varustettu lukija tajusi niiden olevan keksittyjä.
Ainakin näin luulisi. Eri kirjoittajat toteavat Adam Parfreyn muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa It’s a Man’s World, että niin sanottujen tosikertomuslehtien lukijat olivat vakaasti sitä mieltä, että kaikki epäuskottavimmatkin jutut olivat tosia. Parfreyn toimittama kirja esittelee hauskasti ja lukuisilla kuvaesimerkeillä varustettuna 1950–1970-luvuilla vaikuttanutta miehille tarkoitettujen tosikertomuslehtien lajityyppiä. Kirja on ensimmäinen kokonaisesitys aiheestaan ja täydentää sopivasti kioskikirjallisuuden sekavaa ja värikästä historiaa.
Englannin kielessä yleensä men’s magazineiksi kutsutut lehdet saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, kun pulp-lehdet, jotka tarjosivat lukijoilleen lähinnä fiktiota, alkoivat menettää suosiotaan. Lukijoita ei suuren sodan ja sen kauhujen jälkeen kiinnostanut lukea keksityistä tarinoista eivätkä varsinkaan länkkärit ja laimeat urheilujutut innostaneet. Oli saatava tosijuttuja.
Lisäksi maailmansodan jälkeiset traumat – naisten nousu työelämään, lopulta kansalaisoikeusliike ja feminismi – vaativat rajuja lääkkeitä ja lehtien piti kertoa miehille, että he voivat edelleen olla sankareita ja saada yhdeksän naista kerralla ja kulkea jalan Filippiinien läpi ja tappaa kaksisataa japanilaista.
Parfreyn kirjan yhdeksi pääsankariksi nousee Martin Goodman, joka johti Magazine Management –firmaa. Se julkaisi 50- ja 60-luvuilla lukuisia miestenlehtiä – Swank, Men, Male, True ja niin edelleen – samalla kun Goodman johti tunnetumpaa Marvel Comicsia. Goodmanin firma työllisti monia alan klassikkotoimittajia ja -kirjoittajia. Edellisistä kirjassa on eniten äänessä toimittajasta kirjailijaksi noussut Bruce Jay Friedman, jonka muistelmat ovat hauskaa luettavaa, ja jälkimmäisistä muun muassa Mario Puzo, joka ei ollut vielä kirjoittanut Kummisetää.
Puzo kertoo naureskellen keksineensä kaikki jutut toisen maailmansodan supertaisteluista. Lukijat halusivat korjata jutuista nimenomaan pieniä yksityiskohtia!
Goodmanin lisäksi muita tärkeitä päähenkilöitä kirjassa ovat kuvittajat Norman Saunders, Rafael de Soto ja Mort Künstler, joista varsinkin kaksi ensimmäistä olivat ansainneet kannuksesa jo 1930-luvulla pulp-lehdissä. Heidän kuvituksiaan on Suomessa varmasti nähty miestenlehtien suomenkielisissä versioissa – tai jossei heidän, niin ainakin heidän vähäisempien kollegoidensa.
Norman Saunders nousee Norm Eastmanin kanssa epäilyttävään kukoistukseen Parfreyn kirjan osiossa, jossa esitellään 60-luvun lopun lehtivillitystä, niin sanottuja nazi torture -lehtiä. Näissä lehdissä esiteltiin auliisti natsien – ja joskus japanilaisten ja kommunistien – kehittelemiä kidutuskeinoja, joihin he jostain syystä aina alistivat vain kauniita vähäpukeisia naisia. Sidottuja naisia merkitään polttoraudoilla ja heille tehdään mielipuolisia ”lääketieteellisiä” kokeita. Useaan kokeillaan sulaa kultaa.
Kovin suurta tuskaa temput eivät naisten ilmeiden perusteella aiheuta – enemmänkin näyttää siltä kuin heitä nipistettäisiin pyllystä.
Nazi torture -lehtiä on vaikea sulattaa. Saundersin ja Eastmanin kuvat ovat kekseliäitä ja hyvin tehtyjä, mutta niiden edustama naisen esineellistäminen on aika kaukana sympaattisesta campista. Lisäksi niiden esittämä viholliskuva – joka varmasti tuohon aikaan projisoitui myös vietnamilaisiin ja kiinalaisiin – on kuvottava.
Kiinnostava tosiseikka on kuitenkin, että vietnamilaisia ei näissä lehdissä yleensä nähty. Vietnamin sota ei ollut kustantajien kannalta hyvä sota – siinä ei ollut sijaa amerikkalaisillekaan sankareille!
Juri Nummelin

Ilmestynyt alun perin Pulp-lehdessä vuonna 2004. Kirjoitusta on jonkin verran muutettu. 

Kaarlo Nuorvalallakin sota-scifiä

Myös tunnettu dekkaristi ja viihdekirjailija Kaarlo Nuorvala kirjoitti sota-aikana science fictionia. Kiinnostavan tiedon paljasti runoilija ja esseisti Kari Saviniemi KirjaIN-lehteen 4/2010 tekemässään artikkelissa "Salaperäinen natsiscifisti".
Tekstissään Saviniemi kertoo, että Nuorvala työskenteli sota-aikana, kesällä 1942 natsimielisen Vapaa Suomi -lehden päätoimittajana. Tietoa Nuorvala ei enää sodan jälkeen ilmoittanut eikä sitä löydy esimerkiksi Suomen kirjailijat -matrikkelista. Vapaassa Suomessa ilmestyi juuri Nuorvalan päätoimittajakaudella hänen jatkokertomuksensa Euroopan loppu.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä Kansallissosialisti-lehdessä ilmestyi Kaarlo E. Turusen jatkokertomus "Uusi maailma". Lehdessä julkaistiin uutinen ennen sarjan alkamista: "Romaanissa kuvaillaan kiintoisasti ja lennokkaasti tapauksia vuosina 2009-2040. Kirjoittajaa ovat tekniikan valtavat saavutukset innoittaneet ja hän kaavailee tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka vievät lukijan todellakin 'uuteen maailmaan' ja sen kuviteltujen ihmeellisten olojen keskelle." Saviniemi on varma, että Kaarlo E. Turunen on juuri Nuorvala.
Kummatkin jatkokertomukset edustavat insinööriscifiä, jossa insinööripäähenkilöt vievät maailman uuteen kukoistukseen ja vierittävät tieltään epäkelvot ja vihamieliset ainekset. Euroopan lopussa näitä edustaa juutalainen aseteollisuus: amerikkalainen miljonääri Isaac Gruwalth on kehitellyt uudenlaisen pikakiväärin, jota sitten myydään pelkästään bolshevikeille. Lopulta aseiden kanssa hyökätään Suomeenkin. Jatkokertomus jäi keskeneräiseksi, kun sen ilmestyminen lakkasi ilman selityksiä kahdennentoista osan jälkeen.
Kansallissosialistissa ilmestynyt "Uusi maailma" on scifistisempi. Siinä insinööri Jouko Parkki päihittää maahan hyökkäävät venäläiset uudella ihmeaseellaan, minkä jälkeen maailmaan tulee rauha. Parkki tähyilee kuitenkin pidemmälle ja solmii televisioyhteyden marsilaisiin, jotka tulevat lopulta apuun, kun Parkkia alkavat vihollisen vakoojat kiusata. Myös "Uusi maailma" jää kesken, ja vieläpä kohdassa, jossa marsilaiset ovat tulossa Maahan.
Oliko Nuorvala Turunen? Totta on, että Nuorvala kirjoitti teoksia lukuisilla nimimerkeillä, mutta ne olivat usein eksoottisia, tyyliin Alex d'Ornot tai Charles Chang. "Kaarlo E. Turunen" ei tuntuisi etunimestä huolimatta sopivan joukkoon.
Sen sijaan löytyy näytelmäkirjailija Kaarlo Arvid Turunen, joka eli vuosina 1903-1976. Fennicassa häneltä mainitaan Otavan näytelmäsarjassa ilmestynyt teos Paholaisen juonia (1936); näytelmäkirjailijoiden liiton sivuilla lisätään näytelmät Iisakin naiminen (1937) ja Hääyö (1939). On tietysti pitkälle menevää olettaa, että kyseessä on sama Turunen, mutta toisaalta todisteita siitä, että Nuorvala oli Turunen, ei ole.

Karin varhaiset dekkarit

Kari Suomalainen: Tarkastaja Wilson ja muita dekKAREIta. 142 s. Recallmed.

Kari Suomalainen teki selvän eron korkean ja matalan taiteen välille. Hän ei silti väheksynyt halvempaakaan viihdettä, kuten sarjakuvia ja kioskijännäreitä. Varsinkin nuoruudessaan hän selvästi ahmi niitä ja ryhtyi itsekin jo seitsemäntoistavuotiaana taideopiskelijana tuottamaan kevyttä tekstiä ja iskevää kuvaa, koska hänellä oli taito siihen. Lisäksi oli varmasti hauskempaa kuvitella hurjia murhia sekä maalailla kauhutunnelmia kuin suunnitella jäykkiä maalauksia ja pönäköitä patsaita historian komeroihin pölyttymään. Tähän suuntaan viitataan syksyllä ilmestyneen Tarkastaja Wilson -teoksen sisältämässä pienoisromaanissa Yhdeksästoista askelma.
Juri Nummelinin esipuhe tekee vähän liiankin tiivistetysti selkoa Suomalaisen kirjallisesta tuotannosta ja sijoittaa tämän kirjan sisältämät, alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä novellit ja poikakirjan oikeaan kontekstiin. Aluksi brittiläisestä tarkastaja Wilsonista tulee hujauksessa jenkkigangsterien jahtaaja samalla, kun tekstissä shillingit muuttuvat dollareiksi. Kari oppi nopeasti tyylin kuin tyylin, ja hänen äkkiväärä huumorinsa näyttäytyy selvästi jo viimeisessä Wilson-tarinassa "Kaksoisolento" (1938).
Pakinatyylinen sutkausten nakkelu jatkui nuortenkirjassa Yhdeksästoista askelma (1948), jonka Otava julkaisi nimimerkillä "Jasper". Kartanokauhutunnelma on luotu komeasti, mutta varsinainen juoni ja varsinkaan loppuratkaisu ei pääse yllättämään.
Kirja on ulkoasultaan kaunistelematon, kuten Recallmedin kirjat yleensä. Kankeus jatkuu kirjan nimessä. Miksi kummassa teos on kömpelösti nimetty "dekKAREIksi", kun "dekKARI" olisi toiminut järkevästi?
Dekkareihin on tekstien lisäksi ympätty ilmeisellä satunnaisotannalla muutama Karin piirros tilkkeeksi, mutta ei ole vaivauduttu kertomaan niiden alkuperäistä ilmestymisaikaa. Etsiväaiheiset kuvat kuten myös Agatha Christien karikatyyrin mukanaolon ymmärtää, mutta muutama kuva on selkeästi otettu kirjaan vain, koska niissä esiintyy poliisihahmo.
Vesa Kataisto

Turmiota entisaikain Turussa

Tapani Maskulan esikoisdekkari

Tapani Maskula: Houkutuslintu. 210 s. Turbator.

Suomen lahjomattomimpana leffakriitikkona tunnettu Tapani Maskula on julkaissut esikoisromaaninaan dekkarin Houkutuslintu. Nimensä oletettavasti 40-luvun suomalaisesta elokuvasta poiminut juttu sijoittuu kieltolain kumoutumisen ja sodan loppumisen väliseen Turkuun.
Keskushenkilö on Ankkurilyhty-kapakan vetäjänä toimiva Holger Haavi, joka pelkän juomien tarjoilun lisäksi iskee näppinsä monenlaiseen muuhunkin bisnekseen. Takapiruna toimii itse pirtukuningas Algot Niska, jonka viinanmyynti kannattaa vielä kieltolain kumouduttuakin. Mies kun tarjoaa vahvempaa juotavaa ja halvemmalla kuin valtio.
Apurikseen hehkeän Veeran värvännyt Haavi pyörittää anniskelupaikkansa takahuoneessa bordellia ja kuvioissa liikkuu viinaa kovempiakin aineita. Paikallinen poliisi luonnollisesti mielellään katkoisi siivet toiminnalta, ellei Veera olisi Valpon laskuun töitä tekevä ja kommunisteja Ankkurilyhdyssä metsästävä vakooja.
Tästä lähtöasetelmasta Maskula saa aikaan viihdyttävän dekkarin, jossa vaikutteiden kirjo ulottuu noir-leffoista suomalaiseen melodraamaan ja kovaksikeitettyihin kirjaklassikkoihin. Jos Houkutuslintua on uskominen, oli Turku takavuosina(kin) vallan merkillinen paikka, jossa rappio ja synti rehottivat.
Mutta mikäs sen viihdyttävämpää, varsinkin kun ajankuvaus toimii, eivätkä henkilöt ole yksiselitteisesti vastenmielisiä törkymöykkyjä, vaan pahuudessaankin sympaattisia, rakkauden ja rahan perässä maailman myllerryksessä toikkaroivia raunioita.
Paikoitellen olisi kuitenkin kaivattu vielä napakampaa kerrontaa ja varsinkin tiukempaa dialogia. Haavia lukuunottamatta myös monet, sinänsä varsin maukkaasti hahmotetut henkilöt jäävät hieman ohuiksi, mutta eipä lajityypin kirjoissa ennenkään ole Freudin sohvalla maattu. Tarinassa keskitytään tapahtumiin ja siihen, miten henkilöt niihin reagoivat.
Nautinnon viimeistelee Anssi Rauhalan tyylikäs ja perinnetietoinen kansikuva.
Ei muuta kuin tätä lisää!
Rami Nummi