Pääkirjoitus 4/2011

Tämä on Pulp-lehden viimeinen numero. Siksi tämä on myös rikollisesti kolme kuukautta myöhässä: halusin tehdä tähän sellaisia juttuja, joita olen pitkään pohtinut. Osa jutuista on ollut valmiina jo pari vuotta, mutta oikeata julkaisupaikkaa niille ei ole ollut. Osan viimeistelin tätä numeroa varten, vaikka niiden kirjoittaminen on aloitettu jo vuoden 2005 paikkeilla. Osa on kirjoitettu varta vasten tätä numeroa varten. Osan olen kaivanut arkistoista ja täydentänyt tai editoinut.
Esittelen jutut tarkemmin linkkeineen pääkirjoituksen lopussa, mutta ensiksi Pulp-lehden lyhykäinen historia. Lehden tarina alkoi Suomen Dekkariseuran julkaisemasta Pulpografia-kirjasta, joka ilmestyi jouluaatonaattona 2000. Esittelen siinä bibliografioineen yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia. Sitä tehdessäni huomasin, että myös vanhat kioskilänkkärit voivat olla kiinnostavia. Kun puhuin Tapani Baggen kanssa ajatuksesta, kuka julkaisisi niistä hakuteoksen, Tapani sanoi: "Tietenkin Suomen Länkkäriseura!" Seura sitten perustettiin, ja sen lehden Ruudinsavun ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2001. Se sai puolitoista vuotta myöhemmin seuraa pienempikokoisesta Pulp-lehdestä, jota julkaisin täysin omalla kustannuksellani, vaikka lehden kustantajaksi ilmoitettiin Kioskikirjallisuusyhdistys. En tiedä, minkä tason huijaus tämä on ollut, mutta suurista rahasummista ei ole missään vaiheessa ollut kyse.

Toinenkin kimmoke lehden perustamiseen tuli Pulpografiasta, siitä ylijääneistä pätkistä sekä jatko-osasta, joka olisi käsitellyt kaikki ne kirjailijat, jotka teoksesta jäivät pois. (Jatko-osa on edelleenkin vain hyvin keskeneräinen tekstikasa koneella.) Näitä Pulp-lehdessä piti sitten julkaistaman, ja osaksi tietysti julkaistiinkin, mutta lehteen tuli tehtyä myös iso määrä kirjailija- ja lajityyppiesittelyjä, joita ei missään muualla olisi voinut julkaista. Iso projekti oli käydä lävitse esimerkiksi Edgar Rice Burroughs -pastissien maailmaa, film noir -elokuvien kirjallisia esikuvista puhumattakaan. Pulpografian toista jatko-osaa, englantilaisiin kirjoittajiin keskittyvää Pulpografia Britannicaakin tuli esiteltyä parissa numerossa, mutta kovin pitkälle aihepiirissä ei päästy.
Kirjoitin suureksi osaksi jutut yksin, mutta avustajina toimivat myös Rami Nummi, Sauli Pesonen ja Kari Laaksonen. Tapani Bagge, Vesa Kataisto, Ville Hänninen ja Harri Kumpulainen (salanimellään Harri Erkki) kirjoittivat lehteen satunnaisesti. Petri Hiltusen Tarsa-juttu piristi hienosti Burroughs-pastisseihin keskittynyttä numeroa.
Tärkein avustaja oli kuitenkin Portugaliin muuttanut Jukka Murtosaari, joka piti lehdessä juttusarjaa amerikkalaisista pokkarikuvittajista, joiden töitä oli julkaistu Suomessa. Jukka kirjoitti myös muita satunnaisia kuvittajajuttuja sekä hienon vertailun Kultamitali-sarjan opuksista ja alkuperäisistä Gold Medal -kirjoista. Suomessa tehtiin 50-luvulla todella hutiloivaa työtä mitä tulee vanhoihin jenkkipokkareihin!
Lehdellä oli parhaimmillaan noin 50 tilaajaa, mutta pienestä määrästä huolimatta oli itse asiassa yllättävän raskasta tarkkailla maksun suorittaneita, lehden postittamisista puhumattakaan. Moni osoittikin mieltään, kun ilmoitin vuoden 2009 lopulla, että lehti siirtyy nettiin. Parikin lukijaa sanoi, ettei aio lukea lehteä enää. Nolohkoa oli, että vuoden 2010 numerot ilmestyivät kahtena kaksoisnumerona.
Mutta nyt sekin tie on kuljettu loppuun. Vaikka tämä numero osoittaa ihan muuta, niin minulla ei oikeasti ole enää aikaa lukea kirjoja ja tehdä juttuja, joista ei makseta yhtään mitään ja joiden jatkokäyttö artikkelikokoelmissa on parhaimmillaankin epävarmaa. (Tämän numeron lukuisat jutut on itse asiassa tehty apurahan turvin, mutta apurahaa ei ole suoraan sanoen tarkoitettu tähän käyttöön...)
Hätä ei ole tämän näköinen: aion vielä tämän vuoden aikana koota Pulpissa ilmestyneitä juttuja artikkelikokoelmaksi (ja ryyditän sitä muualla ilmestyneillä jutuilla, jotka sopivat pirtaan). Saas nähdä, löytyykö sille kustantaja vai pitääkö se tehdä omakustanteena. Lisäksi aikomani teokset Pulpografia Britannica ja Pulpografia Erotica kyllä vielä ilmestyvät, vaikka mikä tulisi - ja sama koskee myös australialaista pulpia esittelevää hakuteosta, Pulpografia Fennicasta puhumattakaan.
Vaikka sanoin aluksi, että tässä numerossa on juttuja, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu, niin pitää silti kerrata, mitä kaikkea jäi tekemättä. Teemanumerot piti tehdä ainakin lastenkirjallisuudesta (tämän numeron juttu Big Little Books -sarjasta oli aiottu siihen), uskonnollisesta halpakirjallisuudesta (esim. Niilo Yli-Vainion ja Leo Mellerin romaaneista...) sekä niin sanotuista novelisaatioista eli elokuviin ja televisiosarjoihin perustuvista kirjaversioista. Lisäksi aloitin jutut ikivanhasta seikkailukirjailijasta Frank R. Stocktonista ja V. Artin mainiosta scifi-romaanista Mereen pudonnut tähti (1929), mutta kesken jäivät.
Oli miten oli, kiitos kaikille lukijoille ja muille Pulp-lehden tukijoille! Kiitos eritoten lehden avustajille - sekä vaimolleni Elina Teerijoelle, joka on kestänyt kaiken tämän sekavan puuhastelun, jolla ei ole ollut nähtäviä järkeviä seurauksia. Kiitos myös Lotta Sonniselle, jonka vanhalla kirjoituskoneella tehtiin Pulpin lopullinen logo - nähtävissä edelleen tämän pääkirjoituksen yläpuolella.
Sen verran vielä, että en aio poistaa tätä blogia, joten jutut säilyvät luettavana vielä pitkään.

***

Nyt tämän numeron kimppuun. Juttuja on paljon, mutta joitain teemoja nousee esiin. Ensimmäisenä saadaan mittava Harri Kumpulais -paketti. Monelaista kioski- ja muuta kirjallisuutta 1970-luvun puolivälistä saakka kirjoittanut ja kustantanut Kumpulainen on yksi työnantajistani Turbatorin kustantajana, joten sikäli olen jäävi kirjoittamaan hänestä, mutta toisaalta kun on itse oma julkaisijansa ja päätoimittajansa, niin tällaiset kysymykset voi ohittaa. Paketissa on arviot kuudesta Kumpulaisen kirjasta: Mahdollinen elämä, Meri kutsuu ja Loput, KLANG, Pelin henki ja Hokkus Pokkus Filiokkus. Lisäksi Pulpin toimitus voi suositella Kumpulaisen murrepakinoita, joissa Kumpulainen lähestyy arvioissa toivomaani muistelmateosta. Kui mul kukki (1998) ja Trumppurumpetti ja muita jokkem puronnei (2002) ovat paikoitellen hervottoman hauskoja opuksia. Suositella pitää tietenkin myös Kumpulaisen magnum opusta, laajaa novellivalikoimaa Pitkää jaunttia (2007). Aie oli alun perin tehdä Kumpulaisesta laaja haastatteluihin perustuva henkilökuva, mutta sen aika on joskus toiste.
Toinen teema kiertyy scifin ympärille - ja se tekeekin kyllä laajan ympyrän. Vanhaan kotimaiseen scifiin keskittyy kaksi juttua, Jari Koposen ja Vesa Sisätön toimittaman Aivopeilin arvostelu sekä Eino Railon scifi-tarinoiden esittely. Lisäksi on laajahko juttu Flash Gordonista proosamuodossa sekä siihen liittyen jutut Big Little Books -sarjasta (jossa on paljon muutakin kuin scifiä) ja sarjakuvaromaaneista, kimmokkeena tosin tuore Tintti-romaani Tintin seikkailut. Scifi-aiheeseen liittyvät myös kaksi juttua Edgar Rice Burroughsista, arviot kahdesta Mars-kirjasta, jotka ovat vuosien tauon jälkeen taas saatavilla, ja Burroughsin elämäkerran arvio.
Kolmas teema on seksi, Pulpin toimituksen vanha suosikki. Siihen liittyvät arviot Robert Silverbergin kahden vanhan seksipokkarin uudelleenjulkaisusta ja yli vuoden vanha, aiemmin Turun Sanomissa ilmestynyt arvio Iceberg Slimin Parittaja-teoksesta.
Pari juttua julkaistaan teemojen ulkopuolella, mutta kyllähän Veikko Ennalan Kyttyrän ja Veljeni herrassa -teoksen voi kytkeä myös seksiteemaan, samaten Bram Stokerin Draculan vieraan voisi hyvällä tahdolla kytkeä scifi-teemaan. Rami Nummen arvio Tapani Maskulan uudesta romaanista Naamioleikki on hyvänä sokerina pohjalla. Kiitos Rami hyvästä jutusta!
Se siitä sitten! Pulpin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää alkavaa kevättä ja tulevaa kesää ja muuta loppuelämää!
Juri Nummelin
PS. Tässä linkit Pulpin aiempiin nettinumeroihin: 3/2011, 2/2011, 1/2011, 3-4/2010 ja 1-2/2010.

Turun salattu kulttuurihistoria

Sulo Rundgrenin vaiherikas elämä

Keksityt elämäkerrat ovat olleet oma alalajinsa kirjallisuudessa jo pitkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa pystyy käsittelemään todellista elämää paljon vapaammin, koska asioita ja ihmisiä voi yhdistellä luovemmin ajassa liikkuviin virtauksiin. Ehkä totuus on helpompi kertoa, kun todellisuus ei ole tiellä.
Näin käy myös Harri Kumpulaisen kirjassa Mahdollinen elämä. Se kertoo Sulo Waldemar Rundgrenista, joka löytyi vuonna 1939 pienenä vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjen huussista. Rundgren - tai Runkku, kuten hänet myöhemmin tultiin tuntemaan - oli levoton monilahjakkuus. Hän oppi lukemaan jo varhain ja elätti itseään suutarina, keikkamuusikkona ja novellikirjailijana. Kumpulainen on laittanut Rundgrenin kirjoittamaan satoja novelleja ajan lukemistolehtiin, kuten Nyyrikkiin. Varsinaisen elantonsa Runkku lienee ansainnut pikkurikollisena. Kirjassa esiintyy lukemattomia kärsämäkisiä henkilöitä, kaikki eläneitä ihmisiä. Kaupunginosamuistelmia yleisempää kiinnostusta on 60-luvun turkulaisen kulttuurin kuvauksilla - kirjassa tavataan niin kirjailija Kaarlo Isotalo ja rokkitapahtumia Kårenille järjestänyt Tapani Maskula kuin lukuisia kuvataiteilijoitakin. (Minutkin mainitaan - olen kuulemma tutkinut Rundgrenin kirjallista tuotantoa.)
Kaikki kiertyy lopulta Kärsämäen kansakoulun ympärille: jossain vaiheessa elämäänsä Runkku toteaa, että koulurakennus oli hänen oikea äitinsä. Mahdollinen elämä on kaunis oodi lakkauttamistaan odottavalle koululle.
Jossain vaiheessa mielessä käy, että Kumpulainen on kirjoittanut kirjassa itsestään. Monenlaista kirjoitellut ja paljon kaikenlaista puuhaillut Kumpulainen on turkulaisen kulttuurin suuria tuntemattomia, jonka omat muistelmat saattaisivat hyvinkin muistuttaa Runkun elämää.
Kumpulainen esiintyy itsekin kirjan sivuilla, ainakin kerran, kun Runkun sekopäinen monikielinen runo julkaistiin Nuoren Voiman Liiton Turun siiven vappujulkaisussa. Se oli Kumpulaisen toimittama. Liitteisiin laitettu ironinen romanssinovelli "Mökin Maarit ja hänen rakkautensa" lienee Kumpulaisen kirjoittama - se ilmestyi vuonna 1980 hänen toimittamassaan Vappu-Vippu -lehdessä, rajulla salanimellä Nyyrikki Sirpale-Kutvonen.
Juri Nummelin
Harri Kumpulainen: Mahdollinen elämä. Sulo Waldemar Rundgren 1939-1969-?. 155 s. Pelipeitto 2006.

Absurdismia ulkoavaruudessa ja Turun saaristossa

Harri Kumpulaisen kaksi pientä kirjaa

Harri Kumpulaisen eli Harri Erkin uusimmat kirjat ovat kaksi pientä ja sympaattista pokkaria, jotka osoittavat hänen olevan monipuolinen ja vivahteikas kirjailija. Yksi asia kahta muutoin täysin erilaista kirjaa yhdistää: huumori. Se on Kumpulaisen teksteissä usein pienieleistä ja löytyy yksityiskohdista, mutta se on myös kaikenkattava asenne elämään.
Huumoria on varsinkin kirjasessa Meri kutsuu, joka ilmestyi samannimisillä veneilymessuilla. Perinteikkäät messut liittyvät olennaisesti myös itse tarinaan, jossa turkulainen peltikattoasentaja Rippe - kirjassa kaikkia henkilöitä kutsutaan lempinimillä - innostuu saamastaan vanhasta puuveneestä niin paljon että unohtaa kaiken muun. Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa uhkaa tulla surullinen loppu, mutta onneksi Rippe on sinnikäs.
Kumpulaisen ote on rento. Henkilökuvat ovat pieniä, mutta mainioita. Lempinimet - Epätoivonen, Takatoivonen, Artsi, Timppa - luovat jo tunnelmaa. Miesten ystävyys tulee ilmi dialogissa, joka on konstailematonta, mutta sisältää aina pienen kenttävittuilun siemenen. Lopetus on kaunis vapauden kuvaus.
Kirjan loppupuolella kerronta rönsyilee vähän liikaa ja Kumpulainen innostuu muistelemaan oman toimittajanuransa kohokohtia. Ne ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia, että tekisi mieli kehottaa Kumpulaista kirjoittamaan omat muistelmansa. Niissä olisi oiva annos turkulaista kulttuuri-, media-, kustannus- ja muuta historiaa 40 viimeisen vuoden ajalta.
Toinen Kumpulaisen pokkari, Harri Erkki -salanimellä tehty Loput sisältää kuusi novellia, joista yksi hämäävästi näyttää kirjailijan jälkisanoilta. "Loput" on ovelan paranoidinen kertomus kirjoittajasta, joka ei oikein ole tyytyväinen ammatinvalintaansa. Kirjan toinen rikostarina, "Hissitavaraa", joka on ilmestynyt aiemmin Kouvolan dekkaripäivien antologiassa Murhattu mieli (2010), osoittaa sekin, että Kumpulaisella olisi ollut sarkaa kynnettävänä myös rikoskirjailijana. Tällaista hirtehistä huumoria ja arkipäivän kuvausta lukee mielellään - paljon mieluummin kuin pahuutta demonisoivia sarjamurhaajatrillereitä.
Kirjan huipputekstejä on pitkä länkkäri "Kissan kultaa", joka seurailee epäonnisen rosvoporukan touhuja jossain keskilännessä. Tarinan rosvot ovat selvästi sukua Meri kutsuu -kirjan sympaattisille venemiehille. Mistään peruswesternistä ei kuitenkaan ole kyse: Erkki sotkee mukaan absurdin aikamatkustuskuvion, jonka kautta yhdelle päähenkilöistä myös aukeaa henkilökohtaisen rikastumisen mahdollisuus. Olen periaatteessa jäävi arvioimaan "Kissan kultaa" -novellia, koska olen itse sen alun perin julkaissut Seikkailukertomuksia-lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 2007, mutta pidin sen absurdista huumorista jo heti tuoreeltaan. Kun suomalaisen länkkärin historiallista antologiaa joskus kootaan, Erkin novelli saa siinä kunniasijan varmasti erikoisimpana Suomessa koskaan kirjoitettuna lännentarinana.
Erkille tyypillisempiä tekstejä ovat kuitenkin Loput-kirjan kolme muuta tarinaa, selvemmin science fictionia edustavat "Terrori-isku" (Usva 1/2010), "Mummo kuoli saunan lauteille" (Usva 4/2009) ja aiemmin julkaisematon "Tähtiin". Viimeksi mainittu on suuria sfäärejä tavoitteleva tarina tähtiensyöjien perheestä. "Mummo kuoli saunan lauteille" on sekin absurdeja sävyjä saava kertomus elinkelpoisen planeetan etsimisestä jossain miljoonien valovuosien takana. Suomalainen ei voi olla kantamatta mukanaan omituisiakin tarinoita kotimaasta. "Terrori-isku" kertoo siitä, miten planeettojen välinen matkustamiseen kehitetty verkko romahtaa - lyhyessä mitassa on luotu kokonainen maailma, jota suurempia harvoin näkee suomalaisessa kirjallisuudessa.
Harri Erkki -nimellä Kumpulainen on julkaissut eri lehdissä paljon muutakin novellistiikkaa, jota ei ole koskaan pantu kirjojen kansien väliin. Olisi korkea aika saada maailmaan "The Complete Harri Erkki". Mahtaakohan Kumpulainen vain itse innostua?
Juri Nummelin
Harri Erkki: Loput. 100 s. Turbator 2011. 
Harri Kumpulainen: Meri kutsuu eli kertomus Paatista. 89 s. Turbator 2011. 

Itä-Euroopan leijuvat vampyyrit

Borgeslainen huijaus ja taitava satiiri 

Unkarilainen kirjailija István Komoly Csalás eli vuosina 1911-2002 ja tuli tunnetuksi lähinnä kotiseutupakinoitsijana. Hänen postuumisti julkaistu romaaninsa KLANG ilmestyi suomeksi Harri Erkin eli Harri Kumpulaisen ruotsista kääntämänä vuonna 2005. KLANG sijoittuu Csalásin kotiseuduille Unkarin pustan perille ja kertoo hirtehisesti Unkarin unohdetun vampyyrivähemmistön elämästä.
Edellä olevassa kappaleessa on vain hyvin vähän totta. KLANG on Harri Kumpulaisen masinoima huijaus, joka meni läpi monella taholla - kuulemma myös Suomi-Unkari -seuran järjestölehdessä teoksen luultiin olevan aito unkarilainen käännösromaani. KLANG-teoksen on oikeasti kirjoittanut Kumpulainen itse ja väittää suomentaneensa sen Harri Erkki -salanimellään. Kaikki teoksessa viittaakin huijaukseen: tekijän nimi kuulemma tarkoittaa "kamala huijaus" ja saksalaisen alkuperäiskustantajan nimikin on vitsi: Rausch & Schwindler. Mahtaako edes kansikuvittajaksi väitetty Matyas Botrányos olla oikea? Suomentajan jälkisanoissa Harri Erkki viittaa Malcolm Bradburyn keksimään jälkistrukturalistiseen filosofiin Mensongeen, jonka elämäkerta ilmestyi suomeksi 1990-luvulla tiedekustantaja Vastapainon julkaisemana - tietenkin täysin tietoisena vitsinä. Kyse KLANGissa lieneekin yhdestä Suomen kirjallisuushistorian borgeslaisimmasta tempusta, jossa tekijyys on häivytetty lähes tyystin.
Kirjan tunnistaa silti nopeasti Kumpulaisen tekstiksi. Monet kerrontatekniset keinot ovat tuttuja muista hänen teksteistään, vaikka lajityypillisesti tämä poikkeaakin Kumpulaisen muusta tuotannosta. Kumpulainen asettuu luontevasti itäeurooppalaisen absurdismin perinteeseen eikä sokkotestissä varmasti osaisikaan sanoa, että tekijä on turkulainen ja viettänyt jokin aika sitten 60-vuotispäiviään.
Kyse ei ole myöskään tavanomaisesta vampyyrikirjasta, vaan enemmänkin piruilusta koko vampyyritematiikalle. Kumpulainen ei ole ikinä välittänyt tuon taivaallista populaarikulttuurin - tai edes korkeakulttuurin - luomista myyteistä, vaan halunnut luoda omiaan. Ja tässä omatekoista mytologiaa kyllä piisaa: vampyyrit eivät juo verta; ainoastaan miehet ovat vampyyreja, mutta naisestakin tulee vampyyri, jos mies laskee siemenensä naiseen; vampyyrit osaavat lentää - tai pikemminkin leijua - paisuttamalla penistään. Leijumalla yksi pariskunta käy Kuussakin, kulkuneuvona pajukori.
Itäeurooppalaista absurdismia muistuttaa hyvin paljon myös valtion kontrollikoneistolle naureskelu. Vampyyriheimon kylässä käy aika ajoin virallisia vierailijoita - tuttu silmälasipäinen valtiomieskin toisesta valtiosta vilahtaa yhdessä luvussa -, mutta suurelle osalle koituu kova kohtalo. Kuuluu "klang", kun heitä isketään päähän kylän ainoalla lapiolla, jonka väitetään valmistetun neuvostoliittolaisesta teräksestä, minkä todistaa että se on mittaamattoman kaivuuprojektin jälkeenkin kuin uusi. Tosiasiassa lapio on tehty Leipzigissä Saksassa.
"István Komoly Csalásin" KLANG on aina vähintään maininnan arvoinen, kun pohditaan, missä on suomalaisen kirjallisuuden satiiri ja absurdismi. Kumpulainen ei ole totisesti pidätellyt teosta kirjoittaessaan, vaikka suurimmaksi osaksi teoksen sävy on jutusteleva.
Ainoastaan loppuluvussa satiirin tilalle tulee hiukan osoitteleva yhteiskuntakriittisyys, jossa kirjoittaja - kuka sitten ikinä onkaan! - manaa nykyisen kulutuskeskeisen maailman. (Väitän tosin, että Kumpulainen on käsittänyt Malcolm Bradburyn keksimän Mensongen väärin, mutta se voi olla täysin tietoistakin väärinymmärrystä.)
Juri Nummelin
István Komoly Csalás: KLANG. Vampyyriheimon elämästä. 113 s. Pelipeitto 2005. 

Piruilua ja häränpyllyjä

Kumpulaisen lyhyttä absurdismia

Kuten salanimellä julkaistu Klang todistaa, Harri Kumpulainen on ennen kaikkea satiirikko. Hän on vakavaa scifiäkin kirjoittaessaan humoristi ja piikittelijä, jonka kehittelemät ajatukset heittävät häränpyllyä moneen kertaan. Parhaimmillaan Kumpulaisen tekstit saavat lukijankin seuraamaan häränpyllyissä mukana.
Monenlaisia häränpyllyjä on myös kirjassa Pelin henki, jonka Kumpulainen julkaisi harvinaisesti omalla nimellään, ei Harri Erkin nimellä. Ilmeisesti Harri Erkki on varattu vain scifin ja muun lajityyppikirjallisuuden julkaisuun.
Pelin henki ei totisesti kuulu mihinkään kirjallisuuden lajityyppiin. Lähinnä mieleen tulee itäeurooppalainen absurdismi, Slawomir Mrozekin kaltaiset kirjailijat, jotka ovat paljossa velkaa Kafkalle, joka itse näki omat kirjoituksensa vakavasti koomisina. Kumpulaisen pienissä tarinoissa esimerkiksi itsemurha nostaa hymyn ihmisen kasvoille, joka ei ole koskaan nauranut, tai mieshuoran työväline lakkaa toimimasta ja sen seurauksena mies ajautuu asunnottomaksi hylkiöksi, jonka kohtaloa entiset asiakkaat kauhistelevat.
Fantastisimmillaan kirja on esimerkiksi tarinassa "Suukko", jossa ihmisille kasvaa eläimen hampaat tai sarvet. Kumpulaisen tarinoiden maailmassa tällaisia kehityskulkuja ei juuri pysähdytä äimistelemään.
Takakansitekstikin on pieni novelli, jossa Kumpulainen piruilee kustannusmaailman ilmiöille, eritoten bestsellerismille ja sille, miten vakavana pidetyssäkin kirjallisuuden maailmassa pystytään innostumaan typeristäkin uutuuksista. Samalla tavalla ammattikirjailijuudelle naureskellaan novellissa "Putki", jossa kirjailija ei yhtäkkiä pystykään tuottamaan tekstiä. Yhteiskunnallisempi on "Porakone", jossa Kumpulainen pyrkii osoittamaan, mitä tulee lopulta tapahtumaan kirjastoille, kun niiden toimenkuvaa muutetaan vastaamaan niin sanottuja nykyajan vaatimuksia.
Ihan kaikki tarinat eivät toimi. Esimerkiksi "Kaulaan" on aika vaatimaton ja perinteinenkin sukupuolirooleja pönkittävä tarina.
Kirja on saatavana myös Taina Teerialhon lukemana ja kustantamana äänikirjana. Ajatuksessa on jotain Kumpulaiselle tyypillistä absurdiutta.
Juri Nummelin
Harri Kumpulainen: Pelin henki. Turbator 2008. 

Aikamatkataikuutta

Kumpulaisen pieni scifi-vihko

Hokkus Pokkus Filiokkus on pieni vihkonen, jossa on isolla pistekoolla painettu lyhyehkö, mutta vauhdikas ja useassa eri aikatasossa kulkeva tarina. Kirjanen on ollut tilaustyö Unto Mononen -yhdistykseltä: pääosassa on nimittäin Petteri Pelkki, joka on yhdistyksen puheenjohtaja. Pelkki on taikuri, joka esiintyy taiteilijanimellä Taikuri Lumous, ja tarinan alussa hänen uransa on laskusuhdanteessa, kunnes hänelle tehdään erikoinen ehdotus.
Kumpulainen on ottanut tilaustyönsäkin vakavissaan. Pelkki ei ole mikään hohdokkaasti kuvattu sankari, vaan pikemminkin ajan armoilla ajelehtiva surullinen hahmo, joka yrittää jopa rikollisesti hyötyä uusista taidoistaan. Aikamatkajuoni on kiinnostavasti ja omaperäisesti hahmotettu ja menee uusiin suuntiin. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa, vaikka paikoin on ehkä vähän vaikea pysyä perässä ajan- ja paikanvaihdoksista.
Lopussa on hauska yllätyskäänne, kun Pelkin joutuminen Pyhille Maille alkaa näyttää historian suurimmalta tempaukselta. Aivan loppua en oikein enää tajunnut, mutta ylimääräiset pisteet siitä, että mukana on myös tuolloin europarlamentaarikkona toiminut Paavo Väyrynen. Kumpulaiselle on selvästi ollut tärkeä asia palata Väyryseen, kun hän innostui On Suurten Muinaisten aika -kirjaprojektista.
Juri Nummelin
Harri Erkki: Hokkus Pokkus Filiokkus. 47 s. Unto Mononen -yhdistys 1997. 

Vakuuttavaa ja ei niin vakuuttavaa kauhua arkistojen kätköistä

Bram Stokerin Draculan vieras

Meiltä puuttuisi paljon, jos irlantilainen kirjailija ja teatterimies Bram Stoker ei olisi kirjoittanut Draculaa vuonna 1897. Romaani ja sen lukuisat elokuvaversiot ovat synnyttäneet populaarikulttuurin vampyyrimyytin, jonka vaikutuksesta kirjailijat ja elokuvantekijät ovat vasta viime vuosikymmeninä onnistuneet kamppailemaan eroon. Vaikka Twilightilla ja Draculalla on hyvin vähän tekemistä keskenään, vertaamme kaikkea myöhempien aikojen vampyyriteoksia väistämättä Stokerin teokseen.
Siksi on hyvä välillä palata alkulähteille. Tammi julkaisi alkuvuodesta Inkeri Koskisen suomentamana ja alkulauseen saattelemana kokoelman Draculan vieras, joka ilmestyi alun perin vuonna 1914, kaksi vuotta Stokerin kuoleman jälkeen. Kirjan kokosi ja hoiti painokuntoon Stokerin leski voidakseen elättää itsensä ja perheensä. Osa tarinoista oli ilmestynyt alun perin aikansa lukemistolehdissä.
Itä-Euroopan synkeisiin maisemiin sijoittuvassa nimitarinassa ei olisi paljon päätä eikä häntää, jos sitä ei pystyisi liittämään Stokerin Dracula-romaaniin - kytkös paljastuu vasta aivan viimeisillä riveillä. Tunnelma on paikoitellen hyytävä ja muistuttaa hyvin Dracula-romaanin alkupuolen kohtauksia, mutta omilla jaloillaan kulkeva novelli "Draculan vieras" ei oikein ole. Stoker-tutkijat ovatkin kiistelleet siitä, onko teksti alun perin kuulunut Draculaan. Ilmeisesti se on ote käsikirjoituksen varhaisesta versiosta. Tarinan päähenkilö on nimetön eikä häntä tunnista kuvauksen perusteella Jonathan Harkeriksi, vaikka hän on ainoa romaanin henkilöistä, johon tapahtumat sopivat.
Kirjassa on mukana myös Stokerin toiseksi tunnetuin kauhutarina, aiemminkin suomennettu "Tuomarin talo" (1891), joka on tuttu myös Shokki-lehden sarjakuvana. Tarina menneisyyden julman tuomarin kirouksesta ei varmastikaan enää kauhistuta ketään, mutta omana aikanaan novelli on varmasti ollut hyvinkin jännittävä. Stoker osoittaa "Tuomarin talossa" kykynsä luoda vaikuttavia perustilanteita: yksinäinen pimeä talo, rottien rapina seinissä, pelottava muotokuva seinällä, joka tuntuu tuijottavan huoneen asukkaita. - Tarina on ilmestynyt aiemmin Suomessa Tapio Hiisivaaran toimittamassa ja suomentamassa kioskipokkarina julkaistussa teoksessa Kauhutarinoiden parhaita (Valpas-Mainos 1966), jossa on myös Bulwer-Lyttonin, Frederick Marryatin ja Nathaniel Hawthornen tarinat.
Kaikki Draculan vieraan tarinat eivät ole kauhukirjallisuutta. Esimerkiksi imelä "Kasvavan kullan salaisuus" ainakin lähestyy enemmän aikansa romantiikkaa ja saattaa jäädä lukijalta pahasti kesken. Raamatullisilla vertauskuvilla pelaileva "Abel Behennan paluu" ei sekään välttämättä tyydytä kauhunnälkäistä nykylukijaa. Sama ongelma vaivaa myös sinänsä jylhillä tunnelmilla operoivaa tarinaa "Uni punaisista käsistä". "Crookenin hiekkasärkät" on Edgar Allan Poe -henkinen kaksoisolentotarina, jonka lähtökohta on hiukan epäuskottava. Novellissa Stoker tekee satiirisen muotokuvan tärkeilevästä hölmöstä.
Kirjassa on kuitenkin myös hyviä vastapainoja vanhentuneille tarinoille. Mitään yliluonnollista ei ole novellissa "Rottien hautajaiset", jonka kuvaus Pariisin liepeillä asuvista verenhimoisista houkista on kuitenkin sen verran hyytävä, että sen lukee mielellään kauhuna. Absurdin sävyjä tavoittelevassa jutussa Stoker paljastaa perienglantilaisen rasismin, joka kohdistuu outoihin eurooppalaisiin. Pariisin ryysyläiset voisivat hyvin olla kreivi Draculan halukkaita apulaisia.
Hyvänä vastapainona on myös tehokas ja lopetuksen julmuudessaan tyrmistyttävä "Squaw". Siinä Stoker piirtää satiirisen pilakuvan typerästä amerikkalaisturistista, jonka oma idioottimaisuus ajaa tuhoon. Yhdessä nimitarinan ja "Tuomarin talon" kanssa nämä kaksi novellia ovat Draculan vieraan vahvimmat novellit.
Kirjassa ei ole novellien alkuperäisiä ilmestymistietoja eikä edes tarinoiden nimiä englanniksi. Osa on ilmeisesti ilmestynyt ensimmäisen kerran tässä kokoelmassa, mikä saattaisi selittää niiden heikohkon tason: ne ovat alun perin jääneet ilmestymättä. Muutamalle tarinalle olen onnistunut löytämään alkuperäisen julkaisupaikan ja -ajan: "Tuomarin talo" ilmestyi alun perin Holly Leaves -lehdessä 5.12.1891, "Squaw" saman lehden joulunumerossa 2.12.1893. Myös "Crookenin hiekkasärkät" näki päivänvalon Holly Leavesissa, nimittäin 1.12.1894. "Kasvavan kullan salaisuus" ilmestyi Black and White -lehdessä 23.1.1892, ja "Uni punaisista käsistä" taas The Sketch -lehdessä 11.7.1894. Nimitarina julkaistiin kirjan ensipainoksen kanssa suurin piirtein samaan aikaan Story-Teller -lehdessä vuonna 1914, mutta eri nimellä "Walpurgis Night".
Juri Nummelin
Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Suom. Inkeri Koskinen. 214 s. Tammi.