Pääkirjoitus 4/2011

Tämä on Pulp-lehden viimeinen numero. Siksi tämä on myös rikollisesti kolme kuukautta myöhässä: halusin tehdä tähän sellaisia juttuja, joita olen pitkään pohtinut. Osa jutuista on ollut valmiina jo pari vuotta, mutta oikeata julkaisupaikkaa niille ei ole ollut. Osan viimeistelin tätä numeroa varten, vaikka niiden kirjoittaminen on aloitettu jo vuoden 2005 paikkeilla. Osa on kirjoitettu varta vasten tätä numeroa varten. Osan olen kaivanut arkistoista ja täydentänyt tai editoinut.
Esittelen jutut tarkemmin linkkeineen pääkirjoituksen lopussa, mutta ensiksi Pulp-lehden lyhykäinen historia. Lehden tarina alkoi Suomen Dekkariseuran julkaisemasta Pulpografia-kirjasta, joka ilmestyi jouluaatonaattona 2000. Esittelen siinä bibliografioineen yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia. Sitä tehdessäni huomasin, että myös vanhat kioskilänkkärit voivat olla kiinnostavia. Kun puhuin Tapani Baggen kanssa ajatuksesta, kuka julkaisisi niistä hakuteoksen, Tapani sanoi: "Tietenkin Suomen Länkkäriseura!" Seura sitten perustettiin, ja sen lehden Ruudinsavun ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2001. Se sai puolitoista vuotta myöhemmin seuraa pienempikokoisesta Pulp-lehdestä, jota julkaisin täysin omalla kustannuksellani, vaikka lehden kustantajaksi ilmoitettiin Kioskikirjallisuusyhdistys. En tiedä, minkä tason huijaus tämä on ollut, mutta suurista rahasummista ei ole missään vaiheessa ollut kyse.

Toinenkin kimmoke lehden perustamiseen tuli Pulpografiasta, siitä ylijääneistä pätkistä sekä jatko-osasta, joka olisi käsitellyt kaikki ne kirjailijat, jotka teoksesta jäivät pois. (Jatko-osa on edelleenkin vain hyvin keskeneräinen tekstikasa koneella.) Näitä Pulp-lehdessä piti sitten julkaistaman, ja osaksi tietysti julkaistiinkin, mutta lehteen tuli tehtyä myös iso määrä kirjailija- ja lajityyppiesittelyjä, joita ei missään muualla olisi voinut julkaista. Iso projekti oli käydä lävitse esimerkiksi Edgar Rice Burroughs -pastissien maailmaa, film noir -elokuvien kirjallisia esikuvista puhumattakaan. Pulpografian toista jatko-osaa, englantilaisiin kirjoittajiin keskittyvää Pulpografia Britannicaakin tuli esiteltyä parissa numerossa, mutta kovin pitkälle aihepiirissä ei päästy.
Kirjoitin suureksi osaksi jutut yksin, mutta avustajina toimivat myös Rami Nummi, Sauli Pesonen ja Kari Laaksonen. Tapani Bagge, Vesa Kataisto, Ville Hänninen ja Harri Kumpulainen (salanimellään Harri Erkki) kirjoittivat lehteen satunnaisesti. Petri Hiltusen Tarsa-juttu piristi hienosti Burroughs-pastisseihin keskittynyttä numeroa.
Tärkein avustaja oli kuitenkin Portugaliin muuttanut Jukka Murtosaari, joka piti lehdessä juttusarjaa amerikkalaisista pokkarikuvittajista, joiden töitä oli julkaistu Suomessa. Jukka kirjoitti myös muita satunnaisia kuvittajajuttuja sekä hienon vertailun Kultamitali-sarjan opuksista ja alkuperäisistä Gold Medal -kirjoista. Suomessa tehtiin 50-luvulla todella hutiloivaa työtä mitä tulee vanhoihin jenkkipokkareihin!
Lehdellä oli parhaimmillaan noin 50 tilaajaa, mutta pienestä määrästä huolimatta oli itse asiassa yllättävän raskasta tarkkailla maksun suorittaneita, lehden postittamisista puhumattakaan. Moni osoittikin mieltään, kun ilmoitin vuoden 2009 lopulla, että lehti siirtyy nettiin. Parikin lukijaa sanoi, ettei aio lukea lehteä enää. Nolohkoa oli, että vuoden 2010 numerot ilmestyivät kahtena kaksoisnumerona.
Mutta nyt sekin tie on kuljettu loppuun. Vaikka tämä numero osoittaa ihan muuta, niin minulla ei oikeasti ole enää aikaa lukea kirjoja ja tehdä juttuja, joista ei makseta yhtään mitään ja joiden jatkokäyttö artikkelikokoelmissa on parhaimmillaankin epävarmaa. (Tämän numeron lukuisat jutut on itse asiassa tehty apurahan turvin, mutta apurahaa ei ole suoraan sanoen tarkoitettu tähän käyttöön...)
Hätä ei ole tämän näköinen: aion vielä tämän vuoden aikana koota Pulpissa ilmestyneitä juttuja artikkelikokoelmaksi (ja ryyditän sitä muualla ilmestyneillä jutuilla, jotka sopivat pirtaan). Saas nähdä, löytyykö sille kustantaja vai pitääkö se tehdä omakustanteena. Lisäksi aikomani teokset Pulpografia Britannica ja Pulpografia Erotica kyllä vielä ilmestyvät, vaikka mikä tulisi - ja sama koskee myös australialaista pulpia esittelevää hakuteosta, Pulpografia Fennicasta puhumattakaan.
Vaikka sanoin aluksi, että tässä numerossa on juttuja, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu, niin pitää silti kerrata, mitä kaikkea jäi tekemättä. Teemanumerot piti tehdä ainakin lastenkirjallisuudesta (tämän numeron juttu Big Little Books -sarjasta oli aiottu siihen), uskonnollisesta halpakirjallisuudesta (esim. Niilo Yli-Vainion ja Leo Mellerin romaaneista...) sekä niin sanotuista novelisaatioista eli elokuviin ja televisiosarjoihin perustuvista kirjaversioista. Lisäksi aloitin jutut ikivanhasta seikkailukirjailijasta Frank R. Stocktonista ja V. Artin mainiosta scifi-romaanista Mereen pudonnut tähti (1929), mutta kesken jäivät.
Oli miten oli, kiitos kaikille lukijoille ja muille Pulp-lehden tukijoille! Kiitos eritoten lehden avustajille - sekä vaimolleni Elina Teerijoelle, joka on kestänyt kaiken tämän sekavan puuhastelun, jolla ei ole ollut nähtäviä järkeviä seurauksia. Kiitos myös Lotta Sonniselle, jonka vanhalla kirjoituskoneella tehtiin Pulpin lopullinen logo - nähtävissä edelleen tämän pääkirjoituksen yläpuolella.
Sen verran vielä, että en aio poistaa tätä blogia, joten jutut säilyvät luettavana vielä pitkään.

***

Nyt tämän numeron kimppuun. Juttuja on paljon, mutta joitain teemoja nousee esiin. Ensimmäisenä saadaan mittava Harri Kumpulais -paketti. Monelaista kioski- ja muuta kirjallisuutta 1970-luvun puolivälistä saakka kirjoittanut ja kustantanut Kumpulainen on yksi työnantajistani Turbatorin kustantajana, joten sikäli olen jäävi kirjoittamaan hänestä, mutta toisaalta kun on itse oma julkaisijansa ja päätoimittajansa, niin tällaiset kysymykset voi ohittaa. Paketissa on arviot kuudesta Kumpulaisen kirjasta: Mahdollinen elämä, Meri kutsuu ja Loput, KLANG, Pelin henki ja Hokkus Pokkus Filiokkus. Lisäksi Pulpin toimitus voi suositella Kumpulaisen murrepakinoita, joissa Kumpulainen lähestyy arvioissa toivomaani muistelmateosta. Kui mul kukki (1998) ja Trumppurumpetti ja muita jokkem puronnei (2002) ovat paikoitellen hervottoman hauskoja opuksia. Suositella pitää tietenkin myös Kumpulaisen magnum opusta, laajaa novellivalikoimaa Pitkää jaunttia (2007). Aie oli alun perin tehdä Kumpulaisesta laaja haastatteluihin perustuva henkilökuva, mutta sen aika on joskus toiste.
Toinen teema kiertyy scifin ympärille - ja se tekeekin kyllä laajan ympyrän. Vanhaan kotimaiseen scifiin keskittyy kaksi juttua, Jari Koposen ja Vesa Sisätön toimittaman Aivopeilin arvostelu sekä Eino Railon scifi-tarinoiden esittely. Lisäksi on laajahko juttu Flash Gordonista proosamuodossa sekä siihen liittyen jutut Big Little Books -sarjasta (jossa on paljon muutakin kuin scifiä) ja sarjakuvaromaaneista, kimmokkeena tosin tuore Tintti-romaani Tintin seikkailut. Scifi-aiheeseen liittyvät myös kaksi juttua Edgar Rice Burroughsista, arviot kahdesta Mars-kirjasta, jotka ovat vuosien tauon jälkeen taas saatavilla, ja Burroughsin elämäkerran arvio.
Kolmas teema on seksi, Pulpin toimituksen vanha suosikki. Siihen liittyvät arviot Robert Silverbergin kahden vanhan seksipokkarin uudelleenjulkaisusta ja yli vuoden vanha, aiemmin Turun Sanomissa ilmestynyt arvio Iceberg Slimin Parittaja-teoksesta.
Pari juttua julkaistaan teemojen ulkopuolella, mutta kyllähän Veikko Ennalan Kyttyrän ja Veljeni herrassa -teoksen voi kytkeä myös seksiteemaan, samaten Bram Stokerin Draculan vieraan voisi hyvällä tahdolla kytkeä scifi-teemaan. Rami Nummen arvio Tapani Maskulan uudesta romaanista Naamioleikki on hyvänä sokerina pohjalla. Kiitos Rami hyvästä jutusta!
Se siitä sitten! Pulpin toimitus toivottaa kaikille oikein hyvää alkavaa kevättä ja tulevaa kesää ja muuta loppuelämää!
Juri Nummelin
PS. Tässä linkit Pulpin aiempiin nettinumeroihin: 3/2011, 2/2011, 1/2011, 3-4/2010 ja 1-2/2010.

Turun salattu kulttuurihistoria

Sulo Rundgrenin vaiherikas elämä

Keksityt elämäkerrat ovat olleet oma alalajinsa kirjallisuudessa jo pitkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa pystyy käsittelemään todellista elämää paljon vapaammin, koska asioita ja ihmisiä voi yhdistellä luovemmin ajassa liikkuviin virtauksiin. Ehkä totuus on helpompi kertoa, kun todellisuus ei ole tiellä.
Näin käy myös Harri Kumpulaisen kirjassa Mahdollinen elämä. Se kertoo Sulo Waldemar Rundgrenista, joka löytyi vuonna 1939 pienenä vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjen huussista. Rundgren - tai Runkku, kuten hänet myöhemmin tultiin tuntemaan - oli levoton monilahjakkuus. Hän oppi lukemaan jo varhain ja elätti itseään suutarina, keikkamuusikkona ja novellikirjailijana. Kumpulainen on laittanut Rundgrenin kirjoittamaan satoja novelleja ajan lukemistolehtiin, kuten Nyyrikkiin. Varsinaisen elantonsa Runkku lienee ansainnut pikkurikollisena. Kirjassa esiintyy lukemattomia kärsämäkisiä henkilöitä, kaikki eläneitä ihmisiä. Kaupunginosamuistelmia yleisempää kiinnostusta on 60-luvun turkulaisen kulttuurin kuvauksilla - kirjassa tavataan niin kirjailija Kaarlo Isotalo ja rokkitapahtumia Kårenille järjestänyt Tapani Maskula kuin lukuisia kuvataiteilijoitakin. (Minutkin mainitaan - olen kuulemma tutkinut Rundgrenin kirjallista tuotantoa.)
Kaikki kiertyy lopulta Kärsämäen kansakoulun ympärille: jossain vaiheessa elämäänsä Runkku toteaa, että koulurakennus oli hänen oikea äitinsä. Mahdollinen elämä on kaunis oodi lakkauttamistaan odottavalle koululle.
Jossain vaiheessa mielessä käy, että Kumpulainen on kirjoittanut kirjassa itsestään. Monenlaista kirjoitellut ja paljon kaikenlaista puuhaillut Kumpulainen on turkulaisen kulttuurin suuria tuntemattomia, jonka omat muistelmat saattaisivat hyvinkin muistuttaa Runkun elämää.
Kumpulainen esiintyy itsekin kirjan sivuilla, ainakin kerran, kun Runkun sekopäinen monikielinen runo julkaistiin Nuoren Voiman Liiton Turun siiven vappujulkaisussa. Se oli Kumpulaisen toimittama. Liitteisiin laitettu ironinen romanssinovelli "Mökin Maarit ja hänen rakkautensa" lienee Kumpulaisen kirjoittama - se ilmestyi vuonna 1980 hänen toimittamassaan Vappu-Vippu -lehdessä, rajulla salanimellä Nyyrikki Sirpale-Kutvonen.
Juri Nummelin
Harri Kumpulainen: Mahdollinen elämä. Sulo Waldemar Rundgren 1939-1969-?. 155 s. Pelipeitto 2006.

Absurdismia ulkoavaruudessa ja Turun saaristossa

Harri Kumpulaisen kaksi pientä kirjaa

Harri Kumpulaisen eli Harri Erkin uusimmat kirjat ovat kaksi pientä ja sympaattista pokkaria, jotka osoittavat hänen olevan monipuolinen ja vivahteikas kirjailija. Yksi asia kahta muutoin täysin erilaista kirjaa yhdistää: huumori. Se on Kumpulaisen teksteissä usein pienieleistä ja löytyy yksityiskohdista, mutta se on myös kaikenkattava asenne elämään.
Huumoria on varsinkin kirjasessa Meri kutsuu, joka ilmestyi samannimisillä veneilymessuilla. Perinteikkäät messut liittyvät olennaisesti myös itse tarinaan, jossa turkulainen peltikattoasentaja Rippe - kirjassa kaikkia henkilöitä kutsutaan lempinimillä - innostuu saamastaan vanhasta puuveneestä niin paljon että unohtaa kaiken muun. Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa uhkaa tulla surullinen loppu, mutta onneksi Rippe on sinnikäs.
Kumpulaisen ote on rento. Henkilökuvat ovat pieniä, mutta mainioita. Lempinimet - Epätoivonen, Takatoivonen, Artsi, Timppa - luovat jo tunnelmaa. Miesten ystävyys tulee ilmi dialogissa, joka on konstailematonta, mutta sisältää aina pienen kenttävittuilun siemenen. Lopetus on kaunis vapauden kuvaus.
Kirjan loppupuolella kerronta rönsyilee vähän liikaa ja Kumpulainen innostuu muistelemaan oman toimittajanuransa kohokohtia. Ne ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia, että tekisi mieli kehottaa Kumpulaista kirjoittamaan omat muistelmansa. Niissä olisi oiva annos turkulaista kulttuuri-, media-, kustannus- ja muuta historiaa 40 viimeisen vuoden ajalta.
Toinen Kumpulaisen pokkari, Harri Erkki -salanimellä tehty Loput sisältää kuusi novellia, joista yksi hämäävästi näyttää kirjailijan jälkisanoilta. "Loput" on ovelan paranoidinen kertomus kirjoittajasta, joka ei oikein ole tyytyväinen ammatinvalintaansa. Kirjan toinen rikostarina, "Hissitavaraa", joka on ilmestynyt aiemmin Kouvolan dekkaripäivien antologiassa Murhattu mieli (2010), osoittaa sekin, että Kumpulaisella olisi ollut sarkaa kynnettävänä myös rikoskirjailijana. Tällaista hirtehistä huumoria ja arkipäivän kuvausta lukee mielellään - paljon mieluummin kuin pahuutta demonisoivia sarjamurhaajatrillereitä.
Kirjan huipputekstejä on pitkä länkkäri "Kissan kultaa", joka seurailee epäonnisen rosvoporukan touhuja jossain keskilännessä. Tarinan rosvot ovat selvästi sukua Meri kutsuu -kirjan sympaattisille venemiehille. Mistään peruswesternistä ei kuitenkaan ole kyse: Erkki sotkee mukaan absurdin aikamatkustuskuvion, jonka kautta yhdelle päähenkilöistä myös aukeaa henkilökohtaisen rikastumisen mahdollisuus. Olen periaatteessa jäävi arvioimaan "Kissan kultaa" -novellia, koska olen itse sen alun perin julkaissut Seikkailukertomuksia-lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 2007, mutta pidin sen absurdista huumorista jo heti tuoreeltaan. Kun suomalaisen länkkärin historiallista antologiaa joskus kootaan, Erkin novelli saa siinä kunniasijan varmasti erikoisimpana Suomessa koskaan kirjoitettuna lännentarinana.
Erkille tyypillisempiä tekstejä ovat kuitenkin Loput-kirjan kolme muuta tarinaa, selvemmin science fictionia edustavat "Terrori-isku" (Usva 1/2010), "Mummo kuoli saunan lauteille" (Usva 4/2009) ja aiemmin julkaisematon "Tähtiin". Viimeksi mainittu on suuria sfäärejä tavoitteleva tarina tähtiensyöjien perheestä. "Mummo kuoli saunan lauteille" on sekin absurdeja sävyjä saava kertomus elinkelpoisen planeetan etsimisestä jossain miljoonien valovuosien takana. Suomalainen ei voi olla kantamatta mukanaan omituisiakin tarinoita kotimaasta. "Terrori-isku" kertoo siitä, miten planeettojen välinen matkustamiseen kehitetty verkko romahtaa - lyhyessä mitassa on luotu kokonainen maailma, jota suurempia harvoin näkee suomalaisessa kirjallisuudessa.
Harri Erkki -nimellä Kumpulainen on julkaissut eri lehdissä paljon muutakin novellistiikkaa, jota ei ole koskaan pantu kirjojen kansien väliin. Olisi korkea aika saada maailmaan "The Complete Harri Erkki". Mahtaakohan Kumpulainen vain itse innostua?
Juri Nummelin
Harri Erkki: Loput. 100 s. Turbator 2011. 
Harri Kumpulainen: Meri kutsuu eli kertomus Paatista. 89 s. Turbator 2011. 

Itä-Euroopan leijuvat vampyyrit

Borgeslainen huijaus ja taitava satiiri 

Unkarilainen kirjailija István Komoly Csalás eli vuosina 1911-2002 ja tuli tunnetuksi lähinnä kotiseutupakinoitsijana. Hänen postuumisti julkaistu romaaninsa KLANG ilmestyi suomeksi Harri Erkin eli Harri Kumpulaisen ruotsista kääntämänä vuonna 2005. KLANG sijoittuu Csalásin kotiseuduille Unkarin pustan perille ja kertoo hirtehisesti Unkarin unohdetun vampyyrivähemmistön elämästä.
Edellä olevassa kappaleessa on vain hyvin vähän totta. KLANG on Harri Kumpulaisen masinoima huijaus, joka meni läpi monella taholla - kuulemma myös Suomi-Unkari -seuran järjestölehdessä teoksen luultiin olevan aito unkarilainen käännösromaani. KLANG-teoksen on oikeasti kirjoittanut Kumpulainen itse ja väittää suomentaneensa sen Harri Erkki -salanimellään. Kaikki teoksessa viittaakin huijaukseen: tekijän nimi kuulemma tarkoittaa "kamala huijaus" ja saksalaisen alkuperäiskustantajan nimikin on vitsi: Rausch & Schwindler. Mahtaako edes kansikuvittajaksi väitetty Matyas Botrányos olla oikea? Suomentajan jälkisanoissa Harri Erkki viittaa Malcolm Bradburyn keksimään jälkistrukturalistiseen filosofiin Mensongeen, jonka elämäkerta ilmestyi suomeksi 1990-luvulla tiedekustantaja Vastapainon julkaisemana - tietenkin täysin tietoisena vitsinä. Kyse KLANGissa lieneekin yhdestä Suomen kirjallisuushistorian borgeslaisimmasta tempusta, jossa tekijyys on häivytetty lähes tyystin.
Kirjan tunnistaa silti nopeasti Kumpulaisen tekstiksi. Monet kerrontatekniset keinot ovat tuttuja muista hänen teksteistään, vaikka lajityypillisesti tämä poikkeaakin Kumpulaisen muusta tuotannosta. Kumpulainen asettuu luontevasti itäeurooppalaisen absurdismin perinteeseen eikä sokkotestissä varmasti osaisikaan sanoa, että tekijä on turkulainen ja viettänyt jokin aika sitten 60-vuotispäiviään.
Kyse ei ole myöskään tavanomaisesta vampyyrikirjasta, vaan enemmänkin piruilusta koko vampyyritematiikalle. Kumpulainen ei ole ikinä välittänyt tuon taivaallista populaarikulttuurin - tai edes korkeakulttuurin - luomista myyteistä, vaan halunnut luoda omiaan. Ja tässä omatekoista mytologiaa kyllä piisaa: vampyyrit eivät juo verta; ainoastaan miehet ovat vampyyreja, mutta naisestakin tulee vampyyri, jos mies laskee siemenensä naiseen; vampyyrit osaavat lentää - tai pikemminkin leijua - paisuttamalla penistään. Leijumalla yksi pariskunta käy Kuussakin, kulkuneuvona pajukori.
Itäeurooppalaista absurdismia muistuttaa hyvin paljon myös valtion kontrollikoneistolle naureskelu. Vampyyriheimon kylässä käy aika ajoin virallisia vierailijoita - tuttu silmälasipäinen valtiomieskin toisesta valtiosta vilahtaa yhdessä luvussa -, mutta suurelle osalle koituu kova kohtalo. Kuuluu "klang", kun heitä isketään päähän kylän ainoalla lapiolla, jonka väitetään valmistetun neuvostoliittolaisesta teräksestä, minkä todistaa että se on mittaamattoman kaivuuprojektin jälkeenkin kuin uusi. Tosiasiassa lapio on tehty Leipzigissä Saksassa.
"István Komoly Csalásin" KLANG on aina vähintään maininnan arvoinen, kun pohditaan, missä on suomalaisen kirjallisuuden satiiri ja absurdismi. Kumpulainen ei ole totisesti pidätellyt teosta kirjoittaessaan, vaikka suurimmaksi osaksi teoksen sävy on jutusteleva.
Ainoastaan loppuluvussa satiirin tilalle tulee hiukan osoitteleva yhteiskuntakriittisyys, jossa kirjoittaja - kuka sitten ikinä onkaan! - manaa nykyisen kulutuskeskeisen maailman. (Väitän tosin, että Kumpulainen on käsittänyt Malcolm Bradburyn keksimän Mensongen väärin, mutta se voi olla täysin tietoistakin väärinymmärrystä.)
Juri Nummelin
István Komoly Csalás: KLANG. Vampyyriheimon elämästä. 113 s. Pelipeitto 2005. 

Piruilua ja häränpyllyjä

Kumpulaisen lyhyttä absurdismia

Kuten salanimellä julkaistu Klang todistaa, Harri Kumpulainen on ennen kaikkea satiirikko. Hän on vakavaa scifiäkin kirjoittaessaan humoristi ja piikittelijä, jonka kehittelemät ajatukset heittävät häränpyllyä moneen kertaan. Parhaimmillaan Kumpulaisen tekstit saavat lukijankin seuraamaan häränpyllyissä mukana.
Monenlaisia häränpyllyjä on myös kirjassa Pelin henki, jonka Kumpulainen julkaisi harvinaisesti omalla nimellään, ei Harri Erkin nimellä. Ilmeisesti Harri Erkki on varattu vain scifin ja muun lajityyppikirjallisuuden julkaisuun.
Pelin henki ei totisesti kuulu mihinkään kirjallisuuden lajityyppiin. Lähinnä mieleen tulee itäeurooppalainen absurdismi, Slawomir Mrozekin kaltaiset kirjailijat, jotka ovat paljossa velkaa Kafkalle, joka itse näki omat kirjoituksensa vakavasti koomisina. Kumpulaisen pienissä tarinoissa esimerkiksi itsemurha nostaa hymyn ihmisen kasvoille, joka ei ole koskaan nauranut, tai mieshuoran työväline lakkaa toimimasta ja sen seurauksena mies ajautuu asunnottomaksi hylkiöksi, jonka kohtaloa entiset asiakkaat kauhistelevat.
Fantastisimmillaan kirja on esimerkiksi tarinassa "Suukko", jossa ihmisille kasvaa eläimen hampaat tai sarvet. Kumpulaisen tarinoiden maailmassa tällaisia kehityskulkuja ei juuri pysähdytä äimistelemään.
Takakansitekstikin on pieni novelli, jossa Kumpulainen piruilee kustannusmaailman ilmiöille, eritoten bestsellerismille ja sille, miten vakavana pidetyssäkin kirjallisuuden maailmassa pystytään innostumaan typeristäkin uutuuksista. Samalla tavalla ammattikirjailijuudelle naureskellaan novellissa "Putki", jossa kirjailija ei yhtäkkiä pystykään tuottamaan tekstiä. Yhteiskunnallisempi on "Porakone", jossa Kumpulainen pyrkii osoittamaan, mitä tulee lopulta tapahtumaan kirjastoille, kun niiden toimenkuvaa muutetaan vastaamaan niin sanottuja nykyajan vaatimuksia.
Ihan kaikki tarinat eivät toimi. Esimerkiksi "Kaulaan" on aika vaatimaton ja perinteinenkin sukupuolirooleja pönkittävä tarina.
Kirja on saatavana myös Taina Teerialhon lukemana ja kustantamana äänikirjana. Ajatuksessa on jotain Kumpulaiselle tyypillistä absurdiutta.
Juri Nummelin
Harri Kumpulainen: Pelin henki. Turbator 2008. 

Aikamatkataikuutta

Kumpulaisen pieni scifi-vihko

Hokkus Pokkus Filiokkus on pieni vihkonen, jossa on isolla pistekoolla painettu lyhyehkö, mutta vauhdikas ja useassa eri aikatasossa kulkeva tarina. Kirjanen on ollut tilaustyö Unto Mononen -yhdistykseltä: pääosassa on nimittäin Petteri Pelkki, joka on yhdistyksen puheenjohtaja. Pelkki on taikuri, joka esiintyy taiteilijanimellä Taikuri Lumous, ja tarinan alussa hänen uransa on laskusuhdanteessa, kunnes hänelle tehdään erikoinen ehdotus.
Kumpulainen on ottanut tilaustyönsäkin vakavissaan. Pelkki ei ole mikään hohdokkaasti kuvattu sankari, vaan pikemminkin ajan armoilla ajelehtiva surullinen hahmo, joka yrittää jopa rikollisesti hyötyä uusista taidoistaan. Aikamatkajuoni on kiinnostavasti ja omaperäisesti hahmotettu ja menee uusiin suuntiin. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa, vaikka paikoin on ehkä vähän vaikea pysyä perässä ajan- ja paikanvaihdoksista.
Lopussa on hauska yllätyskäänne, kun Pelkin joutuminen Pyhille Maille alkaa näyttää historian suurimmalta tempaukselta. Aivan loppua en oikein enää tajunnut, mutta ylimääräiset pisteet siitä, että mukana on myös tuolloin europarlamentaarikkona toiminut Paavo Väyrynen. Kumpulaiselle on selvästi ollut tärkeä asia palata Väyryseen, kun hän innostui On Suurten Muinaisten aika -kirjaprojektista.
Juri Nummelin
Harri Erkki: Hokkus Pokkus Filiokkus. 47 s. Unto Mononen -yhdistys 1997. 

Vakuuttavaa ja ei niin vakuuttavaa kauhua arkistojen kätköistä

Bram Stokerin Draculan vieras

Meiltä puuttuisi paljon, jos irlantilainen kirjailija ja teatterimies Bram Stoker ei olisi kirjoittanut Draculaa vuonna 1897. Romaani ja sen lukuisat elokuvaversiot ovat synnyttäneet populaarikulttuurin vampyyrimyytin, jonka vaikutuksesta kirjailijat ja elokuvantekijät ovat vasta viime vuosikymmeninä onnistuneet kamppailemaan eroon. Vaikka Twilightilla ja Draculalla on hyvin vähän tekemistä keskenään, vertaamme kaikkea myöhempien aikojen vampyyriteoksia väistämättä Stokerin teokseen.
Siksi on hyvä välillä palata alkulähteille. Tammi julkaisi alkuvuodesta Inkeri Koskisen suomentamana ja alkulauseen saattelemana kokoelman Draculan vieras, joka ilmestyi alun perin vuonna 1914, kaksi vuotta Stokerin kuoleman jälkeen. Kirjan kokosi ja hoiti painokuntoon Stokerin leski voidakseen elättää itsensä ja perheensä. Osa tarinoista oli ilmestynyt alun perin aikansa lukemistolehdissä.
Itä-Euroopan synkeisiin maisemiin sijoittuvassa nimitarinassa ei olisi paljon päätä eikä häntää, jos sitä ei pystyisi liittämään Stokerin Dracula-romaaniin - kytkös paljastuu vasta aivan viimeisillä riveillä. Tunnelma on paikoitellen hyytävä ja muistuttaa hyvin Dracula-romaanin alkupuolen kohtauksia, mutta omilla jaloillaan kulkeva novelli "Draculan vieras" ei oikein ole. Stoker-tutkijat ovatkin kiistelleet siitä, onko teksti alun perin kuulunut Draculaan. Ilmeisesti se on ote käsikirjoituksen varhaisesta versiosta. Tarinan päähenkilö on nimetön eikä häntä tunnista kuvauksen perusteella Jonathan Harkeriksi, vaikka hän on ainoa romaanin henkilöistä, johon tapahtumat sopivat.
Kirjassa on mukana myös Stokerin toiseksi tunnetuin kauhutarina, aiemminkin suomennettu "Tuomarin talo" (1891), joka on tuttu myös Shokki-lehden sarjakuvana. Tarina menneisyyden julman tuomarin kirouksesta ei varmastikaan enää kauhistuta ketään, mutta omana aikanaan novelli on varmasti ollut hyvinkin jännittävä. Stoker osoittaa "Tuomarin talossa" kykynsä luoda vaikuttavia perustilanteita: yksinäinen pimeä talo, rottien rapina seinissä, pelottava muotokuva seinällä, joka tuntuu tuijottavan huoneen asukkaita. - Tarina on ilmestynyt aiemmin Suomessa Tapio Hiisivaaran toimittamassa ja suomentamassa kioskipokkarina julkaistussa teoksessa Kauhutarinoiden parhaita (Valpas-Mainos 1966), jossa on myös Bulwer-Lyttonin, Frederick Marryatin ja Nathaniel Hawthornen tarinat.
Kaikki Draculan vieraan tarinat eivät ole kauhukirjallisuutta. Esimerkiksi imelä "Kasvavan kullan salaisuus" ainakin lähestyy enemmän aikansa romantiikkaa ja saattaa jäädä lukijalta pahasti kesken. Raamatullisilla vertauskuvilla pelaileva "Abel Behennan paluu" ei sekään välttämättä tyydytä kauhunnälkäistä nykylukijaa. Sama ongelma vaivaa myös sinänsä jylhillä tunnelmilla operoivaa tarinaa "Uni punaisista käsistä". "Crookenin hiekkasärkät" on Edgar Allan Poe -henkinen kaksoisolentotarina, jonka lähtökohta on hiukan epäuskottava. Novellissa Stoker tekee satiirisen muotokuvan tärkeilevästä hölmöstä.
Kirjassa on kuitenkin myös hyviä vastapainoja vanhentuneille tarinoille. Mitään yliluonnollista ei ole novellissa "Rottien hautajaiset", jonka kuvaus Pariisin liepeillä asuvista verenhimoisista houkista on kuitenkin sen verran hyytävä, että sen lukee mielellään kauhuna. Absurdin sävyjä tavoittelevassa jutussa Stoker paljastaa perienglantilaisen rasismin, joka kohdistuu outoihin eurooppalaisiin. Pariisin ryysyläiset voisivat hyvin olla kreivi Draculan halukkaita apulaisia.
Hyvänä vastapainona on myös tehokas ja lopetuksen julmuudessaan tyrmistyttävä "Squaw". Siinä Stoker piirtää satiirisen pilakuvan typerästä amerikkalaisturistista, jonka oma idioottimaisuus ajaa tuhoon. Yhdessä nimitarinan ja "Tuomarin talon" kanssa nämä kaksi novellia ovat Draculan vieraan vahvimmat novellit.
Kirjassa ei ole novellien alkuperäisiä ilmestymistietoja eikä edes tarinoiden nimiä englanniksi. Osa on ilmeisesti ilmestynyt ensimmäisen kerran tässä kokoelmassa, mikä saattaisi selittää niiden heikohkon tason: ne ovat alun perin jääneet ilmestymättä. Muutamalle tarinalle olen onnistunut löytämään alkuperäisen julkaisupaikan ja -ajan: "Tuomarin talo" ilmestyi alun perin Holly Leaves -lehdessä 5.12.1891, "Squaw" saman lehden joulunumerossa 2.12.1893. Myös "Crookenin hiekkasärkät" näki päivänvalon Holly Leavesissa, nimittäin 1.12.1894. "Kasvavan kullan salaisuus" ilmestyi Black and White -lehdessä 23.1.1892, ja "Uni punaisista käsistä" taas The Sketch -lehdessä 11.7.1894. Nimitarina julkaistiin kirjan ensipainoksen kanssa suurin piirtein samaan aikaan Story-Teller -lehdessä vuonna 1914, mutta eri nimellä "Walpurgis Night".
Juri Nummelin
Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. Suom. Inkeri Koskinen. 214 s. Tammi. 

Eino Railo scifi-kirjailijana

Sissin pakinoissa scifi-tarinoita

Eino Railo (1884-1948) oli kirjailija ja kirjallisuudentutkija, jonka maine on ollut aika tahriintunut viime vuosikymmeninä muun muassa hänen massiivisen, mutta ahdasmielisesti moralistisen Yleisen kirjallisuuden historian (1933-1934) ansiosta. Myös Railon kansallishenkisyys on ollut omiaan sysäämään häntä pois suomalaisen kirjallisuuden historiasta, vaikka hän oli monipuolinen ja kiinnostavakin hahmo, joka sentään väitteli - ensimmäisenä ja pitkään ainoana - englantilaisesta kauhuromantiikasta. Railon Haamulinna pitäisikin julkaista ehdottomasti uudestaan, Yhdysvalloissahan sen englanninkielisestä versiosta onkin otettu useita print-on-demand -painoksia. Lisäksi Railon varhaiset Osmo Iisalo -nimellä julkaistut seikkailuromaanit, eritoten Murhisaari (1914) ja Vorna (1916), edustavat tuolloin Suomen kirjallisuudessa harvinaista englantilaistyyppistä seikkailuhenkeä, vaikka aiheet ovatkin hyvin kansallishenkisiä. Railon omalla nimellä julkaistut usein uskonnollishenkiset romaanit sen sijaan tuntuvat raskailta jo ajatuksenakin.
On kuitenkin ollut yllättävä erään toisen projektin yhteydessä huomata, että Railolla on varhaistuotannossaan myös science fictioniksi laskettavia tarinoita. En ole itse huomannut, että Kynällä ja kiväärillä, joka ilmestyi vuonna 1918, olisi otettu missään vaiheessa mukaan mihinkään kotimaisen scifin bibliografiaan. Kirja koostuu Railon Sissi-salanimellä kirjoittamista pakinoista, kolumneista ja novelleista, joita ilmestyi sisällissodan aikana ja sen jälkeen Uusi Päivä -nimisessä kansallismielisessä sanomalehdessä. Suuri osa teksteistä on nyt luettuna jopa pelottavaa punakaartilaisten vastaista propagandaa, jossa Railo pyrkii usein sekä solvaamaan vastustajiaan että profiloimaan näitä psykologisesti alamittaisiksi. Joukossa on kuitenkin muutama tulevaisuuteen sijoittuva kuvitelma, jotka paljastavat, että Railo oli kiinnostunut kauhun lisäksi myös tieteis- ja utopiakirjallisuudesta.
Ensimmäinen kirjan sisältämästä scifi-henkisestä tarinasta on "Vapauden hinta", joka tosin muistuttaa enemmänkin satua. "Vapauden hinnassa" Railo kertoo "vanhan kronikan" sanoin Ugria-nimisen maan tarinan, joka on hennosti verhottu mukaelma Suomen sisällissodasta ja itsenäistymisprosessista.
Selvemmin tulevaisuuteen sijoittuva kuvitelma on tasavaltalaisen valtiomuodon vaaroista (!) kertova "Presidentin vaali Suomelassa". Railon aloitus on tyrmäävä: "Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta." Railon kirjoittaessa tekstiään Suomessahan oli vielä käynnissä keskustelu siitä, tuleeko Suomesta tasavalta vai kuningaskunta. Railo on vastaansanomattomasti kuninkuuden puolella ja sanoo myös, että kuningaskuntana Suomi kiinnittyisi paremmin muihin Pohjoismaihin. Tasavaltana Suomesta tulee koko Pohjoismaiden alueen heikko lenkki. Railon perustelu parlamentarismin huonoudelle on epäkelpojen ainesten pääsy päättämään asioista ja päätöksenteon hitaus: "Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. (...) kansanedustus (oli) vuosien kuluessa muuttunut yhtä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikoisalaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät." Railon kuivakkaasti kertoma tarina - joka ei ole varsinainen novelli - päättyy uuden sisällissodan uhkaan, kun keskenään vallasta kamppailevat osapuolet alkavat aseistautua. Lopulta sosialistit voittavat vaaleissa ja Railo väläyttää uuden ryssänvallan alkua.
Toisenlaista utopiaa tarjoilee "Suomen kuninkaan ja kansan hetki", jossa Venäjällä voitetaan bolshevikit ja tsaarinvalta perustetaan uudelleen. Ikään kuin tämä ei jo riittäisi Railolle, tämä kuvittelee vieläpä, että Venäjä pelkää Suomea ja Suomen kuningasta: "Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä, hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi."
Railo myös manifestoi kuninkaanvaltaan liittyvän ajattelunsa näihin riveihin: "Suuren perheen isänä oli hän heti tullut siksi, mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi, mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen, jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin."
Venäjä hyökkää Suomeen, mutta ei voi mitään, kun "outo ja ennen kokematon riemastuksen tunne (täyttää) Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne (astuvat) kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan". Suomalaiset palaavat alkukantaiseen sankarikauteensa ja voittavat sodan: "Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse sille kimalteli maamme ihanuus." Lopulta "rauhan ruoho (kasvaa) valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle".
Vielä yksi novelli pitää mainita, ja sen Railo tarkasti ajoittaakin tulevaisuuteen: "Suomalainen oikeistososialisti" tapahtuu vuodessa 2000. Kansallismuseossa on vuoden 1918 tapahtumia kuvaava näyttely, johon on asetettu muumioitunut "oikeistososialisti". Päähenkilö, nimetön minäkertoja ja museon oppaana toimiva "harmaapäinen professori" sanoo: "Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole kyenneet selvittämään."
Kertojan mukaan muumiolla on kahdet kasvot: "tuntijat eivät ole voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletääri". Molemmilla naamoilla on "mielistelevä hymy" ja sen ruumis on muotoutunut niin että se voi istua "vieläpä kolmellakin tuolilla samalla kertaa". Selkärankaa otuksella ei ole. Varsinainen kertomus oikeistososialistista - joka samaan aikaan kannattaa bolshevikkejä ja porvareita - perustuu "tohtori Nikodemus Uppoviisaan" tutkimukseen aiheesta. Railon pakina on epäilyttävä ja inhottavakin, mutta tekstinä taitava ja jopa hauska. Lopussa Railo mainitsee nimeltä Irmari Rantamalan ja "Valpas Hännisen" eli Edvard Valpas-Hännisen, joka oli ollut Työmies-lehden päätoimittaja 1901-1917.
Railon scifi-tarinat ovat asenteellisia ja poliittisesti nykyään vähintäänkin epäilyksenalaisia - vaikka moni kulttuurikonservatiiviksi itseään nimittävä saattaisikin huomata olevansa samaa mieltä Railon kanssa -, mutta ne pitäisi silti julkaista uudestaan hyvällä esipuheella varustettuna tai ainakin osana jotain laajempaa historiallista antologiaa.
Juri Nummelin

Ilmestysmistiedot: 

Vapauden hinta, Uusi Päivä 25.1.1918
Presidentin vaali Suomelassa, Uusi Päivä 25.5.1918
Suomen kuninkaan ja kansan hetki, Uusi Päivä 28.5.1918
Suomalainen oikeistososialisti, Uusi Päivä 11.5.1918

Lue myös arvostelu Aivopeili-kirjasta!

Flash Gordon kirjojen kansien välissä

Alex Raymondin luoma Flash Gordon, jota on usein pidetty maailman parhaiten piirrettynä sarjakuvana, seikkaili painetussakin sanassa moneen otteeseen. Suomeksikin ilmestyi kaksi pokkaria vuonna 1980, mutta kirjat katosivat nopeasti eivätkä jättäneet pysyvää jälkeä.

Alex Raymond kehitteli King Features -yhtiön pyynnöstä Flash Gordonin kilpailijaksi suosituille Buck Rogers- ja Brick Bradford -sarjakuville. Ensimmäiset Flash Gordon -stripit ilmestyivät tammikuussa 1934 ja nopeasti Flash Gordonista tulikin Rogersia suositumpi sarjakuva. Tässä Raymondin upea art deco -tyylinen huoliteltu ja täynnä yksityiskohtia oleva sulava viiva auttoi suuresti - aiemmat sanomalehtistripit tuppasivat olemaan karkeammin piirrettyjä ja kerrottuja. Flash Gordon on poolonpelaaja, jonka tohtori Zarkov pakottaa mukanaan Mongo-planeetalle yhdessä Dale Ardenin kanssa taistelemaan pahaa Ming-tyrannia vastaan. Ensimmäiset sarjat kirjoitti Raymond itse, vuonna 1935 kirjoittajaksi tuli entinen Argosy-nimisen pulp-lehden toimittaja Don Moore; on myös esitetty, että Moore olisi ollut olennainen Flash Gordonin hahmon kehittelyssä.
Ensimmäiset Flash Gordonin seikkailujen kirjaversiot olivat Whitman-kustantamon julkaisemia Big Little Books-sarjan kirjoja. Kirjat olivat kuitenkin käytännössä vain Raymondin sarjakuvien kovakantisia painoksia. Sarjassa tuli kaikkiaan kolmetoista vuosina 1934-1948 (mm. Flash Gordon and the Witch-Queen of Mongo, 1937).
Ensimmäinen varsinainen Flash Gordon -romaani oli kuitenkin Alex Raymondin kirjoittamaksi merkitty Flash Gordon in the Caverns of Mongo. Kovakantinen kirja, jonka todellista kirjoittajaa ei tiedetä, ilmestyi Grosset & Dunlapin julkaisemana 1936 Robb Beeben kansikuvalla varustettuna. Kirjan sisäsivuillakaan ei nähdä Raymondin kuvituksia, mikä tuntuu oudolta, kun teosta kuitenkin myytiin hänen nimellään.
Kirjassa Zarkov löytää maanalaisen rodun Mongo-planeetan uumenista – näyttää siltä, että maanalaiset tuttavuudet aikovat räjäyttää maan kuoren! Lisäksi paljastuu, että muinaiset legendat ovat kertoneet hirmuisista olennoista, jotka aikovat tuhota maailman.

Flash Gordon seikkailee pulpin maailmassa

Samaan aikaan ilmestyi myös yksi numero lehteä Flash Gordon Strange Adventure Magazine. Lehden ainoa numero ilmestyi 1936, samana vuonna siis kuin mainittu romaani, ja sen sisältämän pienoisromaanin ”The Master of Mars” kirjoittaja oli James Edison Northfield. Lehdelle ilmoitettiin tulevan jatkoa, mutta romaania ”The Sun Men of Saturn” ei koskaan saatu. (Jatko-osa julkaistiin vuonna 2002 amerikkalaisen pulp-harrastajan Tom Johnsonin fanzinessa Alien Worldsissa.)
Flash Gordon Strange Adventure Magazine oli painettu sellupaperille eli sikäli se oli pulp, mutta se oli normaalia pulp-lehtiä isompi kooltaan. Lisäksi siinä oli novellien lisäksi nelivärinen sarjakuva, kun pulp-lehtien kuvat olivat lähestulkoon aina mustavalkokuvia.
Northfieldin tarinassa marsilainen hallitsija Pwami aikoo valloittaa koko maailman. Flash ja jupiterilainen prinsessa Illana joutuvat yhdessä vaiheessa Cerekselle, joka on poliittisten vankien siirtola ja tunnettu nimellä Tuomittujen planeetta. ”The Master of Marsista” on sanottu, että se vaikuttaa enemmän tarinanrungolta kuin varsinaiselta tarinalta ja siinä on enemmän painovirheitä kuin pulp-lehdissä yleensä.
Lehdessä ilmestyi kolme muutakin novellia, joista kaksi on kohtuullisen tunnetun scifi-kirjoittajan Russ Winterbothamin käsialaa; on arveltu, että Winterbotham olisi kirjoittanut myös lehden päätarinan salanimellä.

Uuden ajan pokkarit

Iso pokkarifirma Avon julkaisi 70-luvulla kuusi Flash Gordon -kirjaa, jotka ovat Ron Goulartin ja Bruce Cassidayn kirjoittamia. Kirjat tulivat vuosina 1974 ja 1975 ja niistä on käännetty suomeksi kaksi (ks. tarkemmin alla). Vuonna 1976 Harper & Row julkaisi Horace J. Eliaksen kirjoittaman lastenkirjan nimeltä Flash Gordon in the Sand World of Mongo.
Mike Hodgesin vuoden 1980 camp-estetiikkaa ja hölmöä avaruusseikkailua surutta ja sujuvasti sotkeva  Flash Gordon poiki kolme kirjaa, joista varsinainen kirjaversio oli Arthur Byron Coverin kirjoittama ja Joven julkaisema. Al Williamsonin piirtämä sarjakuvaversio ilmestyi kovakantisena Golden Pressiltä samana vuonna ja se on julkaistu suomeksikin Semicin kustantamana. Lynn Haneyn kirjoittama kuvakirja The Flash Gordon Book ilmestyi samoin Golden Pressiltä.
Tempo Books julkaisi 1980-1981 nimettömänä kuusi David Hagbergin kirjoittamaa Gordon-kirjaa. Ilman tekijän nimeä ilmestyneet kirjat sijoittuvat 2100-luvulle ja muun muassa hyperajo on keksitty. Maailmaa johtaa liittovaltio, mutta se joutuu taistelemaan Trans-Federation -nimistä suuryhtiötä vastaan. Samalla maahan kuitenkin hyökkää joukko avaruuden muukalaisia. Massacre in the 22nd Century -nimisellä kirjalla alkanut sarja päättyi Citadels on Earth -nimiseen teokseen. Kirjoilla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen Flash Gordonin kanssa; Hagberg on sittemmin noussut ainakin Yhdysvalloissa tunnetuksi teknotrillerikirjoittajaksi.

Suomenkieliset pokkarit

Avon-kustantamon julkaisemia Flash Gordon -kirjoja ilmestyi yhteensä kuusi ja ne perustuivat Larry Shawin ja Don Mooren sarjakuvakäsikirjoituksiin. Toinen sarjan kirjoittaja oli joka paikan höylä Ron Goulart, joka teki neljä kirjaa, Cassidayn tyytyessä kahteen. Goulartin kirjat ilmestyivät Con Steffansonin nimellä, Cassidayn Carson Binghamin. Kirjojen kannessa tosin tekijöiden salanimiä ei kerrota, ja suomennoksiakin lukiessa saattaa luulla, että ne ovat Alex Raymondin kirjoittamia!
Tuhoava ääni (1974) kertoo Pan-nimisestä pahiksesta, joka perustaa Perfect City -nimisen maanalaisen kaupungin ja yrittää sieltä käsin ottaa haltuunsa Estempa-nimistä territoriota käyttämällä hyväkseen kehittelemäänsä ääniasetta, joka tuhoaa kokonaisia rakennuksia valtavien äänimassojen avulla. Flash Gordon kumppaneineen tietysti pyrkii estämään Pania tuhoamasta kaikkea. Goulart kirjoittaa sujuvasti, niin kuin kymmeniä vastaavia kirjoja tehnyt senttari vain osaa, mutta kirjan seuraaminen muuttuu hankalaksi, kun Flash Gordon, Dale Arden ja Zarkov seikkailevat kukin tahoillaan eikä heidän hahmoissaan tai kerronnassa ole minkäänlaisia eroja. Nopea luettavuus on tällaisissa kirjoissa hyve, mutta Goulart on varmasti kirjoittanut parempiakin vastaavia teoksia.
Goulartin tiedetään upottavan kirjoihin viittauksia tuttaviinsa ja kollegoihinsa. Tuhoavassa äänessä tavataan poliisi nimeltä Briney - viittaus on pulp- ja dekkariharrastaja Bob Brineyhin (1935-2011).
Bruce Cassidayn kirjoittama osa Aika-ansa (1974) on sekin harmiton, kepeän seikkailullinen ja humoristinen juttu, jossa ei juuri piitata fysiikan laeista eikä henkilökuvauksesta. Pari ylimalkaista lausetta riittää – tällaisia henkilöitä varten on keksitty englanninkielen sana ”cardboard”. Aika-ansan kaltaiset kirjat saavat vieläkin monet vakavan scifin ystävät kiristelemään hampaitaan.
Aika-ansassa Flash Gordon ja Dale Arden kulkevat rauhassa Mongo-planeetalla, kun heidän kimppuunsa hyökätään. Asialla ovat keisari Mingin kätyrit, joilla on hallussaan ase, jolla uhrit voidaan lähettää menneisyyteen. Mingin kätyrit ovat tietysti törttöjä ja homma menee pieleen. Cassiday ei ota hommaa kovin vakavasti ja hän antaa henkilöiden sekoilla pitkin poikin aika-avaruutta. Parhaimmillaan kirja onkin hauska, vaikka epäuskottavaa on se, että keisari Ming todella käyttäisi näin surkeita apureita. Kirjan takakannessa sen ilmoitetaan olevan sarjan neljäs osa, vaikka suomeksi tuli vain kaksi Gordon-kirjaa!
Juri Nummelin
Alex Raymond: Tuhoava ääni. Flash Gordon 1. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1980. Alun perin The Plague of Sound. Avon 1974. Alex Raymond: Aika-ansa. Flash Gordon 2. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1980. Alun perin The Time-Trap of Ming XIII. Avon 1974. 

Flash Gordon -pokkarien kirjoittajista lisätietoa täällä. Tässä pieni artikkeli israelilaisista Flash Gordon -kopioista. Lisäinformaatiota aiheesta muun muassa täältä. Lue myös artikkeli sarjakuvaromaaneista! 

Flash Gordon -pokkarien kirjoittajista sananen

Bruce Cassiday (1920-2005) aloitti uransa toimimalla Popular Publicationsin kustannustoimittajana 1940—50-luvulla. Hän oli Adventure-lehden kuudestoista ja viimeinen toimittaja lehden viimeisen elinvuoden ajan, 1970-1971. Cassiday toimitti myös Argosya 1970-luvun lopulle saakka.
Cassiday aloitti itse proosan kirjoittamisen 1940-luvun lopulla. Hän kirjoitti mm. FBI Detective Stories- ja Dime Detective -lehtiin. Lännenjuttuja Cassiday teki 50-luvulla muun muassa 15 Western Tales- ja 15-Story Western -nimisiin lehtiin.
Cassiday aloitti romaanien kirjoittamisen 50-luvulla. Cassidayn rikosnovelleja eri lehdistä on koottu Gary Lovisin toimittamaan kirjaseen None But the Vengeful (2001), lisäksi joitain hänen novellejaan on julkaistu satunnaisissa pulp-antologioissa. Cassidaylta on suomennettu jännäri Vain viisi tuntia omalla nimellä (kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa) sekä yksi vaatimaton Nick Carter.
Ron Goulart (s. 1933) on tuottelias rikos- ja tieteiskirjailija, jonka tavaramerkkeinä ovat lajityyppien sekoittaminen ja humoristinen parodisuus. Goulart on kirjoittanut niin dekkareita kuin scifiä. Hän on kirjoittanut myös pulp-sankarien seikkailujen jatko-osia, mm. Paul Ernstin kehittelemää Avengeria. Goulart on toimittanut pulp-antologioita ja kirjoittanut pulpista hyviä hakuteoksia, kuten Dime Detectives (1988). Goulartilta on suomennettu yhden Flash Gordonin lisäksi yksi rikosnovelli ja kolme Mustanaamio-kirjaa Lee Falkin nimellä.
Arthur Byron Cover (s. 1950) on kirjoittanut novelleja lehtiin ja antologioihin 70-luvun alusta alkaen. Coverin ensimmäinen romaani oli vuonna 1975 ilmestynyt Autumn Angels, joka kahden muun kirjan kanssa muodosti samannimisen sarjan. Cover on kirjoittanut myös osia Isaac Asimov’s Robot City –sarjaan sekä yhden Buffy-romaaniversion.
David Hagberg (s. 1942) työskenteli armeijassa, kunnes ryhtyi kirjoittamaan salanimillä pokkareita. Hänen ensimmäinen kirjansa oli 1976 omalla nimellä ilmestyt The Capsule (Dell). Vuonna 1978 Hagberg kirjoitti ensimmäisen Nick Carter -kirjansa Race of Death, joka on suomeksi ilmestynyt nimellä Vaara uhkaa (ilm. 1980). Hagbergilta on suomennettu yhteensä 14 Nick Carteria. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut kuusi Flash Gordon -kirjaa ja sarjaa ex-CIA -agentti Kirk McGarveysta. Näistä ensimmäinen ilmestyi 1989. Hagberg on kirjoittanut myös salanimellä Sean Flannery. Hagberg kirjoittaa edelleen trillereitä, ja lisäksi hän on tehnyt kirjaversioita elokuvista (Terminator 3: Rise of the Machines, 2003).
Juri Nummelin


Lue varsinainen juttu Flash Gordon -romaaneista täältä!

Israelilaiset Flash Gordonit

Flash Gordon seikkaili myös Israelissa. Yhteensä neljätoista israelilaista Gordonia ilmestyi vuosina 1963-64. Kirjat olivat salanimellä esiintyvien paikallisten senttarien tekemiä ja ne oli julkaissut Ramdor-niminen kustantamo. Kirjat olivat olevinaan romaaneja, mutta ne olivat yleensä 30-35 sivun mittaisia ja kirjat muodostivat sarjan.
Flash Gordon arpatkahot covesh chalal -sarjassa (suomeksi "Flash Gordon: Avaruusvalloittajan seikkailut") otettiin kyllä aikamoisia vapauksia alkuperäisen Gordonin suhteen. Kirjoissa ei ole Dale Ardenia, Zarkovia eikä keisari Mingiä. Flash Gordonin oikeaksi etunimeksi ilmoitetaan Jim! Sarjan ensimmäisessä osassa marsilaiset vakoojat nappaavat Flashin vakoillessaan Maassa vetypommien valmistusta, minkä jälkeen Flash kamppailee Kuusta tulevia hyökkääjiä vastaan. Sitten hän löytää lentävän lautasen Lontoon läheltä ja taistelee kiinalaisia vastaan Gobin autiomaassa. Viidessä viimeisessä kirjassa Gordon taistelee voimansa yhdistäneitä marsilaisia ja kuulaisia vastaan.
Juri Nummelin


Lue varsinainen juttu Flash Gordon -kirjoista täältä!

Jengityttö ja seksipummi

Robert Silverbergin vanhoja seksipokkareita uusintapainoksena

Vanhat seksipokkarit kokevat tällä hetkellä renessanssia. 1950- ja 1960-lukujen senttarien tahkoamien kirjojen uudelleennousu tapahtuu suureksi osaksi pienissä piireissä, blogeissa ja sähköpostilistoilla, mutta jännittävää on silti, että monet sellaiset kirjat, joiden oikeista kirjoittajista aikoinaan vain huhuttiin, ovat saaneet hyvin toimitettuja uudelleenjulkaisuja. Jopa Lawrence Block on viime aikoina antanut luvan julkaista vanhoja seksikirjojaan ja hän on myös luvannut, että sähkökirjoina niitä ilmestyy vielä lisää. Donald Westlaken päätä on saatu käännettyä sen verran, että hänen yhdessä Blockin kirjoittamat seksikirjat ilmestyivät yhteislaitoksena, joka myytiin saman tien loppuun.
Yksi seksipokkarirenessanssia hyvin hyödyntänyt pienkustantaja on kalifornialaisen Greg Shepardin vetämä Stark House Press. Stark House Pressin kirjat ovat päässeet ensimmäisten vuosien lapsentaudeistaan eroon ja ovat nykyään hyvännäköisiä ja luettavia. Ennen kaikkea ne ovat hyvin toimitettuja.
Esimerkiksi kelpaa mainiosti Robert Silverbergin kahdesta seksidekkarista koottu kirja Gang Girl & Sex Bum. Kahden romaanin lisäksi siinä on Robert Silverbergin oma esipuhe sekä alan keräilijän, tutkijan ja kirjailijan Michael Hemmingsonin jälkisanat. Kirjaa tukevoittaa vielä Silverbergin kirjoittamien seksipokkarien listaus. Niitä riittää tiheästi kahdelle palstalle painettuna alun neljättä sivua!
Silverberg - josta sittemmin tuli tunnettu ja arvostettu (mutta Suomessa jostain syystä vähän käännetty) tieteiskirjailija - onkin ollut hämmästyttävän tuottelias kaveri, jolle kirjoituskoneen hakkaaminen on selvästi tullut selkärangasta. Mikä muu selittää sen, että pornokirjojensa lisäksi Silverbergillä oli aikaa kirjoittaa myös kunnianhimoisempia scifi-novelleja eri lehtiin? Ja sen, että 60-luvun puoliväliin tultaessa hän alkoi kirjoittaa pornon ohessa myös populaareja tietokirjoja? (Scifin pariinhan hän palasi vasta 60-luvun lopussa, lopetettuaan proosan kirjoittamisen kokonaan vuosikymmenen puolivälin tienoilla.) Suoritus on käsittämätön: Silverberg sanoo kirjoittaneensa 50 000 sanan romaanin viidessä päivässä - eikä tämäkään vielä riitä. Hän nimittäin toimi näin joka viikko melkein kymmenen vuoden ajan.
Palkatkaan eivät olleet kehnoja, vaikka mielikuva köyhästä pokkarisenttarista tietysti elää omaa elämäänsä. Silverberg sai nimittäin kustantajaltaan, William Hamlingin perustamalta Greenleafilta, 600 dollaria per kirja, myöhemmin peräti tuhat dollaria. Nykyrahassa 600 dollaria on noin 6000 dollaria, mikä on noin 4600 euroa. Michael Hemmingson laskee, että pornoa kirjoittamalla Silverberg ansaitsi parhaimmillaan kuukaudessa 20 000 - 30 000 dollaria, mikä tekee ainakin 15 000 - 20 000 euroa kuukaudessa. Ei ihme, että Silverberg kertoo ostaneensa pornorahoillaan kymmenen huoneen asunnon New Yorkin Greenwich Villagesta! Olisipa kirjailijana oleminen yhtä helppoa edelleen!
Minkälaisia itse kirjat sitten ovat? Nopeasti kirjoitettua roskaa arvatenkin? Vastaus on vain osittain oikea. Kahdesta alun perin Don Elliott -salanimellä ilmestyneestä kirjasta Gang Girl on varhaisempi, se ilmestyi vuonna 1959. Se on ajalle tyypillinen, elokuvista ja monista muista kirjoista tuttu jengikuvaus, jossa 16-vuotias (!) seksihullu Lora liittyy uuteen jengiin ja käyttää seksuaalista viehätysvoimaansa raivatakseen tiensä jengin huipulle. Ruumiiltakaan ei vältytä eikä kirjassa muutenkaan säästellä lukijaa. Kiihottaviksi tarkoitettujen seksikohtausten ja karun väkivallan yhdistäminen samoihin kohtauksiin on tuottanut edelleenkin hätkähdyttäviä kohtauksia, joista kamalimpia on varmasti pitkä ja piinallinen joukkoraiskaus, jonka avulla Lora vahvistaa asemiaan.
Gang Girl on varsinkin alkupuolellaan tehokasta ja mukaansa tempaisevaa luettavaa - Silverberg on aina ollut sujuva ja luettava kirjailija -, mutta ikävästi seksikohtaukset välillä hidastavat tahtia. Loppuun päästään hiukan hätäisesti, mutta itse lopetus nihilismissään on säikäyttävä. Jos moraalinvartijat pelkäsivätkin, että tiskin alta myytävät seksipokkarit innostavat nuorisoa vapaaseen ja holtittomaan paneskeluun ja muuhun paheellisuuteen, niin Gang Girlin loppukohtauksen lukeminen olisi taatusti vienyt pahimmat luulot.
Opuksen toinen kirja, Sex Bum on vuodelta 1963 ja se on jo tutunomaisemmin rikoskirja, jossa nuori pikkukaupungin hulttio saa päähänsä, että haluaa mukaan mafian - tai kuten kirjassa häveliäästi sanotaan, syndikaatin - touhuihin, mafian miehillä kun on hienoimmat autot, siisteimmät kuteet ja makeimmat mimmit. Johnny Price raivaa Gang Girlin Loran tavoin tiensä melkein huipulle - mutta vain melkein. Lopetus on jälleen karu ja iskevä. Näissä kirjoissa ei todellakaan olla kaukana film noirin tai noir-elokuvien lohduttomampien pokkariversioiden (Jim Thompson, David Goodis) maailmoista. Seksikohtaukset ovat tietysti mukana lukijaa kutkuttaakseen, mutta niiden yhdistäminen moraalisesti välinpitämättömän päähenkilön itsekkääseen toimintaan luo tehokkaasti etäännyttävän vaikutelman. Johnny Price on kuin sosiopaatti suoraan Jim Thompsonin, Charles Willefordin tai Jason Starrin kirjoista.
Paikoitellen Silverbergin kerronta kirjoissa horjuu, esimerkiksi Sex Bumin loppupuolella kuvaan tulee mukaan turhantuntuinen henkilö, jonka poistamalla tiivistä kirjaa olisi voinut ennestäänkin vielä tiivistää, mutta onneksi hänelle ei uhrata montakaan sivua.
Stark House Pressin muihin seksipokkariuusintoihin kuuluvat myös Orrie Hittin, Harry Whittingtonin ja Gil Brewerin 50-60-luvun kirjojen uusintapainokset. Kaikissa on hyvät esipuheet ja bibliografiat. Suositellaan lämpimästi kaikille tiiviin ja pikkuisen inhottavan noir-viihteen ystäville!
Juri Nummelin

Muita tunnettuja seksipokkareita tehneitä kirjailijoita

Ed McBain (salanimellä Dean Hudson)
Marion Zimmer Bradley (mm. salanimillä Brian Morley, Dee O'Brien, Morvan Ives, Miriam Gardner)
Lawrence Block (mm. salanimillä Andrew Shaw ja Sheldon Lord)
Donald Westlake (mm. salanimellä Alan Marshall)
John Jakes (salanimellä J. X. Williams)
Harlan Ellison (salanimellä Paul Merchant)
Philip José Farmer (A Feast Unknown)
Dennis Etchison (Stud Row, 1969, nimellä H. L. Mensch; Loves & Intrigues of Damon D-J, 1969, nimellä Ben Dover)
Barry Malzberg (kuvaili jokin aika sitten seksiromaanejaan Rara-Avis -sähköpostilistalla näin:
"My novel Bed of Money (Olympia 1970) purest noir; a Westlake plot onto which tits have been randomly imposed. I like it a lot, mostly. Confessions of Westchester County (1971) a Cheever short story attenuated, "The Country Husband" or maybe Updike's (somewhat later) 1975 "A Month of Sundays" upon which a few more tits have been randomly impressed. As the bibliographers know, I published ten Olympias, a dozen Midwoods, three Lancers and one Beacon Book. Most are tortured/dispolaced literary novels of high ambition, written too fast to be of high achievement."
Dean Koontz (Hung, salanimellä Leonard Chris, lisäksi omien sanojen mukaan "kolmisenkymmentä pornokirjaa pankkitilin kasvattamiseksi", mm. Thirteen and Ready, Oral Oracle, Swapper's Convention, Skin Summer, Share the Warm Flesh, Flesh Wager, Bounce Girl, Always Hard; osa on ilmeisesti Koontzin vaimon Gerdan kirjoittamia)
Guy N. Smith (Sexy Confessions -sarjaa eri salanimillä)
Joe R. Lansdale (Molly's Sexual Follies, nimellä Brad Simmons) 

Jäävuoren raivokkuudella

Parittajan muistelmat

Parittaminen on Suomessa ymmärrettävästi huonosti tunnettua puuhaa. Tunnetun mustan parittajan Iceberg Slimin muistelmien perusteella tämä ei jää harmittamaan. Pimp ilmestyi alun perin vuonna 1969 ja suomeksi viime vuonna nimellä Parittaja. Alkuperäinen julkaisija oli mustille markkinoille tarkoitettujen kioskipokkarien tekijänä tunnettu Holloway House - joka julkaisee kirjoja edelleenkin. Ilmeisesti Iceberg Slimin kirjat ovat mahdollistaneet kustantamon pitkän olemassaolon. Kustantamon toinen kestosuosikki on ollut yksinkertaisia toimintapokkareita kirjoittanut ja nuorena ns. drive-by shootingissa kuollut Donald Goines.
Iceberg Slim syntyi Robert Beckin nimellä 1918 chicagolaiseen perheeseen, jossa asiat eivät ole kovin hyvin: äitiä hakannut isä häipyy selittelemättä ja ilmestyy pojan elämään vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. Äiti menee naimisiin varakkaan miehen kanssa, joka myös käyttäytyy hyvin, mutta äiti pettää miestä ja mies kuolee, kirjoittajan mukaan sydänsuruihinsa.
Alkaa kova elämä, jonka aikana Beck muuttuu Iceberg Slimiksi, kaikki tunteensa jäädyttänyt kovanaama, joka haluaa niin epätoivoisesti hyvää elämää, että on valmis käyttämään hyväksi ketä tahansa miten tahansa. Parittajan kuvaukset parittamisen tekniikoista ovat pysäyttävää luettavaa, vaikka niihin tuleekin aimo annos seksististä mielihyvää. Terävimmillään Iceberg Slim on verratessaan parittamista siihen, miten kapitalistinkin täytyy pitää työntekijät tietämättöminä. Se on ainoa tapa, jolla heidät saa sitoutumaan työnantajaansa.
Proosa on äärimmäisen kovaksikeitettyä, lyhyttä, toteavaa lausetta toisensa perään. Draamallista jännitettä on satunnaisesti enemmän, mutta usein se jää tapahtumien luetteloinnin tasolle. Paikoitellen kirjasta tulee mieleen toisen alakulttuurisuosikin William S. Burroughsin ensimmäisen teoksen, Nistin (1953), kylmä ja toteava tyyli. Sekin ilmestyi aikoinaan kioskipokkarina.
Huonoimmillaan Parittaja on epäuskottava ja vaikuttaa enemmän huonolta fiktiolta kuin omaelämäkerralta. Seksikohtaukset kuulostavat pornofantasioilta eivätkä tapahtuneilta tosiasioilta.
Pahempaa kuitenkin on kuvaus väkivallasta, jolla Iceberg Slim saa naiset töihin itselleen: mies potkii, hakkaa ja sättii naisia ja nämä vain nousevat lattialta sanoen: "Rakastan sinua, isukki, teen edestäsi mitä vain."
Kovin pitkään tällaista ei jaksa lukea. Onneksi kirja saa puolivälin jälkeen jo uusia sävyjä, kun Iceberg Slimin elämän kovuus ja ankaruus käyvät ilmi. Ei ole mikään ihme, että Iceberg alkaa eristyssellissä vietettyjen kuukausien jälkeen pohtia, kannattiko hänen sittenkään ruveta parittajaksi.
Iceberg Slim kirjoitti Parittajan jälkeen vielä seitsemän kirjaa (ja yhden postuumisti julkaisun, jonka räppäri Ice-T kirjoitti loppuun), ja hänellä oli merkittävä vaikutus hip hop -kulttuuriin, valitettavasti myös sen sovinistisiin ja seksistisiin piirteisiin. Parittaja jää varmasti hänen kiinnostavimmaksi kirjakseen, ja monet laittavat sen samaan hyllyyn Charles Bukowskin ja muiden katu-uskottavuudella elämöivien kulttiklassikoiden kanssa.
Iceberg Slimin muistelmilla on kuitenkin myös vissi kulttuurihistoriallinen arvo. Sääli, että kirjoittaja on elänyt parittamisensa luomassa kopissa, josta ei ole voinut katsella muuta maailmaa.
Juri Nummelin
Iceberg Slim: Parittaja (Pimp, 1969). Suom. Henry Lehtonen. 332 s. Sammakko.


Arvostelu ilmestynyt aiemmin Turun Sanomissa. Kirjoitusta on hiukan editoitu.

Kokoelma vanhinta suomalaista scifiä

Aivopeili oli vuoden 2011 kiinnostavimpia teoksia 

Tieteiskirjallisuuden perinnön ohuutta Suomessa on aina valiteltu kovaan ääneen. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin olematon kuin on annettu ymmärtää, vaan suomalaisen kirjallisuuden historia on itse asiassa täynnä tieteiskirjallisuutta, sitä vain ei ole useinkaan otettu huomioon historiankirjoituksessa, vaan kaikki mahdolliset esiintymät on sysätty syrjään tai ne on unohdettu, joko tieten tai tietämättä.
Jari Koposen ja Vesa Sisätön kokoama Aivopeili korjaa puutetta kiitettävästi. Koponen on käynyt läpi autonomian ajan sanoma- ja lukemistolehtiä ja kirjannut ylös kaikki vähänkin science fictioniin viittaavat tarinat. Viime syksynä ilmestyneeseen Aivopeiliin on valittu näistä kiinnostavimpia. Suomalaisen science fictionin varhaisvaiheita ryydittävät Sisätön ja Koposen hyvät esipuheet, joista varsinkin Koposen teksti on erityisen kiinnostava, sekä seitsemän ulkomaisilta kirjailijoilta valittua tarinaa, joiden kaikkien käännökset ilmestyivät jo aikanaan suomalaisissa lehdissä. Aivopeilistä syntyy erinomainen kuva siitä, miten tieteiskirjallisuus Suomeen tuli ja ketkä sitä kirjoittivat.
Sisätön esipuhe on lähinnä teoreettinen avaus siihen, miten suomalaista tieteiskirjallisuutta kannattaisi lähestyä. Koposen esipuheen perusteella suomalaisen science fictionin varhaisvuosien kiinnostavimmat tarinat ovat selkeästi romaaneja, varsinkin Gabriel Sandenin englanninkielisellä nimellä varustettu Money. En amerikansk roman (1916), joka vaikuttaa siltä, että se pitäisi aivan ehdottomasti saada suomeksi. Samoin Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) pitäisi julkaista uudestaan hyvällä esipuheella ja muutamalla aikalaisarvostelulla varustettuna. Hauskasti Koponen tyrmää presidentti Kekkosen varhaisen tarinan "Matka Marsiin", joka ilmestyi Perjantaissa vuonna 1916: "kyhäelmä ei juuri mainintaa ansaitsisi". Tarina löytyy sekä kirjasta Nuori Urho (1999) että kokoelmasta Minä olin diktaattori (2009).
Aivopeilin kiinnostavin novelli on varhaisin, turkulaisen yliopistomiehen Gabriel Israel Hartmanin novelli "Uni", joka ilmestyi jo 1803 (eli ei varsinaisesti ole autonomian ajan teksti). Tarina ilmestyi Åbo Tidningissä ja on kiinnostava maailmanlaajuisestikin, koska siinä - ainakin Jari Koposen mukaan - esiintyy ensimmäistä kertaa ajatus mikrokosmoksesta: Hartmanin nimetön kertoja kuvailee vuonna 1899 tapahtuvaa mikroskooppiesitystä, jossa paljastuu, että maailmat sisältävät aina pienempiä maailmoja ja tämä jatkuu ad infinitum! Yleensä ensimmäisenä mikrokosmos-tarinana on pidetty englantilaisen Fitz-James O'Brienin kertomusta "The Diamond Lens" vuodelta 1858. Hartman on kirjoittanut "Uni"-tarinansa viehättävän täsmällisellä empire-tyylillä. Tarina sietäisi kääntää ja julkaista myös muilla maailman kielillä.
Zachris Topelius tunsi aikansa genrekirjallisuutta ja hän kokeili myös kauhunovelleja, kuten tyylikkäissä tarinoissa "Toholammi" ja "Ikuinen ylioppilas". Aivopeili paljastaa, että Topelius kokeili myös tieteisfiktiota, joskin toisiinsa liittyvät tarinat "Maailmankuivuus" ja "Maa nimeltä Victorianmaa" (kummatkin 1844) ovat enemmänkin runollista yhteiskunnallista utopiaa kuin varsinaista science fictionia. Topeliuksen vahvassa kuvitelmassa maailma tuhoutuu kuivuuteensa - ajankohtainen teema edelleenkin -, mutta uudenlainen utooppinen yhteiskunta muodostuu jonnekin Afrikan seuduille. Saman tyyppinen tarina on H. C. Andersenin "Vuosituhansien kuluttua", joka on Aivopeilin ulkomaisten tarinoiden osastossa - köydenvedossa Topelius kuitenkin päihittää tunnetumman satusedän!
Monet Aivopeilin suomalaisista tarinoista kertovat sukupuoliroolien kääntämisestä päälaelleen, jotkut lähes pakkomielteenomaisesti. Koposen esipuheesta käy ilmi, että aihe askarrutti kotimaisia kirjailijoita enemmänkin, eikä esimerkiksi kirjaan päätyneessä Evald Ferdinand Jahnssonin tarinassa "Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983" anneta mairittelevaa kuvaa naisten tulevasta vallasta. Ei tarinassa kyllä kauhean mairitteleva kuva synny kirjoittajastakaan!
Paremmin pärjäävät asiaan satiirisesti suhtautuneet naiset, Fredrika Runeberg tarinallaan "Nurinkurinen maailma" (1857) sekä oululaissyntyinen Alba Ödegård, jonka tarina "Zulumaassa seitsemänsadankahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua" on tosin aika pitkäpiimäinen jaarittelu. Ideoiden tasolla se on kylläkin herkullinen ja sisältää suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista kevyttä piikittelyä.
Monet tarinoista eivät ole kovin novellimaisia, vaan enemmänkin kuvailua siitä, millaista tulevaisuudessa on. Yhteiskunnallisesti kiinnostava on Kyösti Teräksen "Uudenvuodenpäivänä 1995" (1895), jossa kirjoittaja maalailee kiinnostavia näkyjä tulevaisuuden Tampereesta. Samantyyppinen, joskin yhteiskunnallisesti kitkerämpi on työväenliikkeessä mukana olleen Kaapro Jääskeläisen "Heräämiseni eli Jääskeläisen ylösnousemus" (1895). Siinä kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävästi tulevaisuuden maailmaa, jossa kiinalaiset ovat ottaneet vallan länsimaissa. Novelli jää kutkuttavasti kesken.
Yllättävän novellimainen ja joukossa hyvin erilainen on toimittaja Axel Fogelholmin lyhyt humoreski "Kuinka ensi vuosisadalla voi polttaa nenänsä" (1883), joka sivuaa jopa ihmissyöntiä. Vielä hurjempaan menoon yltää nimimerkki TRT:n kirjoittama "Ratkaisu" (1917), jossa Suomi räjäytetään irti mantereesta, tarkoituksena ratkaista Itämerellä raivoava sota rannikkovaltioiden kesken. TRT:n todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä.
Ulkomaiset tarinat ovat monimuotoisempia, mikä tietysti kertoo perinteen vahvuudesta. Parhaiten aikaa on kestänyt saksalaisen Carl Grunertin "Vakooja" (1908), vauhdikas ja kovaotteinenkin kuvaus marsilaisten salaperäisestä hivuttautumisesta Maan päälle. Tarinan suomennos ilmestyi Kyläkirjaston Kuvalehdessä B7/1914. Toisen saksalaisen, paljon tunnetumman Kurd Lasswitzin "Aivopeili" (1900, julkaistu Vipunen-lehdessä 29/1912) on raskassoutuisempi, vaikka Lasswitz onkin tavoitellut kepeätä tyyliä. Vikaa voi olla suomennoksessakin.
Ranskalaisen Albert Robidan "Venäjän tulevaisuus romaanikirjailijan esittämänä" on kiinnostava katkelma, joka julkaistiin lyhyen suojasään aikana vuonna 1906: siinä venäläiset anarkistit käyttävät niin rajuja paukkuja, että maankuoreen repeää suunnaton reikä ja Venäjä on lähellä tuhoutumistaan.
Jack Londonin "Goliat", jota ei Koposen ja Sisätön mukaan ole julkaistu missään muualla suomeksi, on reipashenkinen terrorismia suosiva tarina, jossa maapallon ja ihmiskunnan parempaa tulevaisuutta haikaileva kapteeni Nemo -hahmo uhkailee maailman eri valtoja niin vahvasti omilla pelottavilla tuhoaseillaan, että nämä tottelevat ja maailmasta todella tulee parempi paikka! London hiukan tuntuu perääntyvän omista haaveistaan kirjoittamalla lopuksi, että tarina on 2250-luvulla kirjoitettu kouluaine - mutta kertoo silti todella tapahtuneesta! (Kuvassa London.)
Kirjan päättävät kaksi hyvin erilaista tekstiä, Anton Tshehovin "Tulevaisuuden avioliitto" (1885, julkaistu Perjantai-lehdessä 19/1917), joka on tshehovilainen mutta vaatimaton bagatelli, ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn vahvasti satiirinen tulevaisuudenkuvaus "Nainen vuonna 2009", jota lukiessa ensiksi pudistelee päätään epäuskoisena, mutta sitten Key vetää maton lukijan alta. Tarinan alkuperäinen nimi ja ilmestymisvuosi eivät ole tiedossa, joten itse pitäisin periaatteessa epäilyksenalaisena, onko se Keyn kirjoittama. Se ilmestyi Viikko-lehdessä 41/1916.
Tarinoiden lisäksi kirjassa on myös suomalaisen science fictionin bibliografia, joka on varmasti perinpohjainen. Hiukan jää mietityttämään, minkälainen on Juhani Ahon "Suurin totuus" (Päivälehti 95/1895), mutta se on helppo tarkistaa, koska tarina on osa Ahon Lastuja.
Aivopeili on hienosti koottu paketti, joka synnyttää halun saada lisää, vaikka kaikki tarinat eivät enää oikein kestäkään lukemista - esimerkiksi Ödegårdin ja Jahnssonin tarinat jäivät minulta kesken. Valituksen aiheita on kuitenkin joitain. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi kannessa on Könnin kuokkamiehen kuva, kun yksikään tarinoista ei viittaa hahmoon millään tavalla.
Toiseksi harmittaa, että esipuheissa mainitaan kiinnostavan kuuloisia tekstejä, joita ei kirjassa kuitenkaan ole. Tällaisia ovat ainakin Ilmari Kiannon "Lentokoneella Suomussalmelta Amerikkaan" (1913), jota Jari Koponen kutsuu jopa Alfred Jarry -henkiseksi absurdismiksi (!), ja Vihtori Peltosen eli Johannes Linnankosken "Yhdeksännentoista vuosisadan illansuussa" (1898). Viktor Petterssonin "Kolmenkymmenen vuoden jälkeen" (1886) ilmestyi vuonna 1986 kokoelmassa Jäinen vaeltaja, mutta kyllä tähänkin sen olisi voinut ottaa - tai sitten uutena käännöksenä jonkin toisen Pettersonin tarinan, kun niitä esipuheessa kuitenkin kehutaan!
Omasta vaatimattomasta tutkimuksestani tiedän, että Niilo Pärnäsen "Marsin tähtitornissa" (Nuori Suomi 1903) olisi laajentanut kirjan valikoimaa avaruustarinoihin - nyt Aivopeilissä ei mennä kertaakaan avaruuteen!
Ilmeisesti teoksen kokoajia on kahlehtinut kustantajan vaatimus, ettei tarinoiden käyttöoikeuksista makseta. Käytännössä kaikki kirjaan päätyneet tekijät ovat jo pitkään olleet copyrightin ulottumattomissa. Mielessä alkoi kuitenkin kyteä ajatus, että lajityyppivalikoimaa laajentaen saisi aikaiseksi hienon teoksen kotimaisen työväenliikkeen scifi-utopioista ja satiirista fantasioista. Jälkimmäisiä kirjoittivat ainakin Kössi Ahmala ja Kaarlo Uskela.
Kolmanneksi hiukan harmittaa, että Koposen kokoama bibliografia ristikkäisviittauksineen on hankalasti hahmotettava ja käytettävä.
Juri Nummelin
Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Toim. Jari Koponen ja Vesa Sisättö. 350 s. Avain 2011. 


Lue myös esittely Eino Railon scifi-tarinoista!

Big Little Books: Flash Gordonista Mikki Hiireen

Suomessa tuntemattomat isot pienet kirjat 

Halvan viihdekirjallisuuden ja lastenkirjallisuus ovat kulkeneet tiukimmin käsikkäin amerikkalaisten Big Little Booksien kohdalla. Pienet, huokoiselle paperille painetut kirjat sisälsivät usein samoja tarinoita kuin monet pulp-lehdetkin.

Big Little Booksien takana oli Whitman-niminen kustantamo, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen sekä elokuvien ja tv- ja radiosarjojen kirjaversioihin. Whitman oli vuonna 1907 perustetun Western Publishingin alanimike. Ensimmäinen Big Little -kirja ilmestyi vuonna 1932, ja jo se loi esikuvan tulevalle: se kertoi Chester Gouldin sarjakuvasankarista, kovaotteisesta rikosetsivä Dick Tracysta. The Adventures of Dick Tracy, Detective oli Gouldin itsensä piirtämä ja kirjoittama.
Tyypillinen Big Little Book oli kooltaan yhdeksän cm leveä ja 11 cm korkea, ja siinä oli sivuja 212:sta aina 432:een, jolloin kirjat olivat yleensä vajaa neljä senttiä paksuja. Kirjat olivat kovakantisia, mutta niiden selkä oli paperia, mikä teki niistä myös helposti hajoavia.
Formaatin kehitteli Whitmanin tuotepäällikkö Sam Lowe ja ideana oli, että kirja olisi paksu ja näyttävä, mutta kävisi silti nuoren lukijan käteen. Erikoista Whitmanin suunnitelmissa oli myös se, että kirjat oli suunniteltu suoraan nuorille lukijoille - aiemmin sarjakuvakustantajat eivät olleet juurikaan suunnanneet tuotteitaan nimenomaan lapsille ja nuorille. Whitmanin suunnitelman nerokkuus näkyi myös siinä, että elokuvat olivat äänen tulon myötä entistä suositumpi media. Ne saivat uutta näkyvyyttä Whitmanin julkaisemista kirjoista - ja vastavuoroisesti kirjat hyötyivät elokuvien saamasta julkisuudesta.
Elokuvat näkyivätkin hyvin Big Little Books -sarjassa, ja kirjoja tehtiin muun muassa sellaisista elokuvista kuin Black Beauty. Kirjoja tehtiin myös sellaisista aikuisyleisölle suunnatuista filmeistä kuin Kurjat (1935), jonka pääosassa nähtiin Charles Laughton. Little Big -kirjoja tehtiin myös kuuluisien tähtien elämäkerroista, muun muassa lapsitähti Mickey Rooneysta.
Animaatiohahmot, joiden lähtökohta oli usein sarjakuvissa, olivat nekin suosittuja Little Big -sarjassa: Mikki Hiiri, Väiski Vemmelsääri ja monet muut tulivat tutuiksi myös kirjojen sivuilla. Monet animaatioihin liittyvistä Big Little -kirjoista ovat erityisen keräiltyjä.
Meitä kuitenkin kiinnostavat enemmän ne Little Big -kirjat, jotka liikkuvat samoissa lajityypeissä kuin aikakauden pulp- ja sarjakuvalehdet sekä radiokuunnelma- ja elokuvasarjat. Käytännössä kaikki samat lajityypit vallitsivat sekä näissä että Whitmanin pikkukirjoissa.
Esimerkiksi kelpaa hyvin science fiction ja fantasia: Edgar Rice Burroughsin Tarzanit elivät näkyvää elämää Big Little -kirjoissa, samoin Alex Raymondin Flash Gordon. Tarzan-kirjoista suurin osa perustui Burroughsin romaaneihin (esim. The Beasts of Tarzan, 1938; Tarzan and the Lost Empire, 1948) ja usein niihin otettiin kuvitukset samasta romaanista tehdystä sarjakuvasta. Tällainen oli esimerkiksi Tarzan and the Jewels of Opar (1941), jonka pohjalla olevan sarjakuvan piirsi Rex Maxon. Myös John Carter, Marsin Tarzan, päätyi kirjaksi niin sanottuun Better Little Book -sarjaan, jonka kirjat olivat perussarjaa suurempia. Tarinan, joka on suomennettukin nimellä Marsin jätti, kirjoitti Burroughsin poika John Coleman Burroughs, joka toimi myös sarjakuvapiirtäjänä ja myös kuvitti oman teoksensa. Kirja oli ainoa Barsoom-aiheinen Big Little Book.
Alex Raymondin Flash Gordon oli hänkin suosittu sankari 1930- ja 1940-luvuilla. Monissa tarinoissa oli Don Mooren käsikirjoitus ja Raymondin kuvitus, ja yhdessä he tekivät yli kymmenen Big Little -kirjaa. Kirjoilla oli sellaisia nimiä kuin The Monsters of Mongo (1935) ja The Red Sword Invaders (1945).
Toinen suosittu scifi-sankari oli radiosta ja valkokankaaltakin tunnettu Buck Rogers, jonka tarinoita kirjoitti Philip Francis Nowlan. Tämä oli kehitellyt hahmon vuonna 1928 Amazing Stories -scifi-lehdessä − ensimmäisen tarinan nimi oli "Armageddon 2419 A.D." Sarjakuvastrippi alkoi vuonna 1929, ja Nowlanin kirjoittamia Big Little -kirjoja alkoi ilmestyä vuonna 1933, jolloin julkaistiin Big Little -versio Armageddon-tarinasta. Kirjoissa käytettiin sarjakuvaa piirtäneen Dick Calkinsin kuvituksia. Kirjoissa Buck Rogers taistelee muun muassa Jupiterin ”depth menejä" ja "avaruuden superkääpiötä" ("the super-dwarf of space") vastaan.
Scifin lisäksi suosittuja lajityyppejä olivat dekkarit, länkkärit ja ylipäätään seikkailu.
Rikostarinoissa suosituin oli varmasti Dick Tracy, jonka seikkailuja julkaistiin Big Little -kirjoina yli kymmenen kappaletta (esim. Dick Tracy, Detective and Federal Agent, 1936, ja Dick Tracy and the Man with No Face, 1938), mutta muutkin ajan dekkarisankarit pääsivät kirjojen kansien väliin. Tunnetuimpia lienee Maltan haukan ja Lasiavaimen kirjoittajan, hardboiled-legendan Dashiell Hammettin ja Alex Raymondin luoma X-9, joka ilmestyi alun perin sarjakuvastrippinä kuusi kertaa viikossa. Hammett loi X-9:stä rajun sankarin, joka muistuttaa Maltan haukan Sam Spadea tunteettomuudessaan ja kylmyydessään. Sarjakuvista oli niinikään tuttu Mandrake eli Taika-Jim sekä Norman Marshin kehittelemä Dan Dunn, jonka seikkailut alkoivat vuonna 1933. Kiinnostava päähenkilö oli Brenda Starr, jonka seikkailuja piirsi sarjakuviksi ja Big Little -kirjoiksi Dale eli Dahlia Messick. Messick oli ainoa naispiirtäjä, jonka kädenjälkeä Big Littleissä näkyi. (Brenda Starr ilmestyy Yhdysvalloissa edelleen, luonnollisesti muiden tekemänä.)
Kirjallisempia lähtökohtia oli Charlie Chanin ja Ellery Queenin seikkailuista kertovilla Big Littleillä (esim. Charlie Chan Solves a New Mystery, 1940, ja Ellery Queen: The Adventure of the Last Man Club, 1940). Myös ajan lempilapset, FBI-agentit eli G-miehet, pääsivät moniin Whitmanin kirjoihin, mistä kertovat sellaiset kirjojen nimet kuin Gang Busters and Guns of Law (1940) ja G-Man vs. The Fifth Column (1941). Gang Busters oli Phillip Lordin kehittämä radiokuunnelmasarja.
Ajan kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta ei ollut koskaan pitkä matka eksoottiseen seikkailuun, ja sitä Whitmanin Big Littlet tarjosivat runsain mitoin. Esimerkiksi Milton Caniffin Terry and the Pirates ja Alex Raymondin Jungle Jim pääsivät kirjojen kansiin, samoin Lee Falkin Mustanaamio sekä Fran Strikerin kehittelemä naamioitu radiosankari Green Hornet, joka on sittemmin elänyt pitkän elämän televisiossa ja sarjakuvissa. Myös laivaston upseeri Don Winslow sai omat BLB-kirjansa – aiemmin hänet oli nähty sarjakuvissa sekä lyhytikäisessä nimeään kantaneessa pulp-lehdessä.
Seikkailusarjoihin liittyvät myös monet lentoaiheiset tarinat – lentolehdethän olivat pulp-lehdistössä oma alalajityyppinsä, mistä kertovat sellaiset lehdet kuin Air War ja Thrilling Air Stories. Monet lentäjäsankarit saivat omat Big Little -kirjansa, kuten Tailspin Tommy, jonka oli luonut Hal Forrest, ja Barney Baxter, jonka kehitteli Frank Miller (jota ei tule sekoittaa Sin City -Milleriin). Pulp-kirjoittaja Russell Winterbotham (joka kirjoitti myös lyhytikäisen Flash Gordon -pulp-lehden tarinat) kirjoitti BLB-tarinan Dirigible-ZR90 and the Disappearing Zeppeline (1941). Al Lewinin piirtämä tarina oli harvoja alkuperäisiä Big Little -kirjoista, jotka eivät perustuneet sarjakuviin.
Winterbotham loi toisenkin Big Little -sarjan alkuperäissankarin, Maximon, joka oli sarjan vastine Teräsmiehelle. Maximo oli jalkapalloilija, jolla oli myös kyky ylittää painovoiman rajoitukset.
Länkkäreissäkin Whitmanin sarja menestyi. Toinen Fran Strikerin luomista radiohahmoista, Lone Ranger eli Yksinäinen ratsastaja, pääsi useihin kirjoihin (esim. The Lone Ranger and the Black Shirt Highwayman, 1939). Sarjakuvista olivat uransa taas aloittaneet Buck Jones ja Tim Tyler. Luonnollisesti Big Littleissä nähtiin myös Zane Greyn nimiin pantu sarja King of the Royal Mounted. Kirjallinen lähtökohta oli myös James Oliver Curwoodin Kazan-kirjoilla. Elokuvaperäisiä olivat Gene Autry- ja Tom Mix -kirjat.
Erikoisuus on Hopi-intiaani Sekakukun kuvittama Flame Boy and the Indians’ Secret (1938). Tarinan kirjoitti Goren Arnold.
Whitman julkaisi Big Little -kirjoja aina vuoteen 1967 asti. Yksi viimeisiä oli Turokista tunnetun Paul S. Newmanin kirjoittama ja piirtämä Dick Tracy Encounters Facey.
Muutkin kustantajat kokeilivat isoja pikkukirjoja. Tärkein oli todennäköisesti Saalfield, joka julkaisi vuodesta 1934 alkaen elokuviin liittyviä Big Little -tyyppisiä kirjoja, kuten Hal Roachin Our Gang -komediasarjasta tehtyjä teoksia. Saalfield julkaisi formaatissa myös Kippari-Kalleja.
World Syndicate taas julkaisi tosielämän kertomuksia ja keskittyi historiallisiin hahmoihin, kuten Kit Carsoniin ja Daniel Booneen. Lynn Publishing ja Engel-van Wiseman Book Corporation tekivät isoja pikkukirjoja vain elokuvalähteistä, kuten Douglas Fairbanksin Robin Hoodista.
Suomessa ei ole juuri ilmestynyt Big Little Books -formaatin teoksia, mutta poikkeuksena voidaan mainita ainakin vuonna 1945 ilmestynyt Robinson Crusoen lyhennelmä, jonka julkaisi. Lisäksi huippuharvinaiset Mikki Hiiri -tarinat Mikki-Hiiri etsii aarresaarta (WSOY 1935) ja Mikki-Hiiri lentäjänä (WSOY 1936) ovat alun perin juuri Big Little -kirjoja.
Juri Nummelin

Lue myös juttu sarjakuvaromaanien historiasta ja Tintti-romaanista!

Tintti-elokuvasta tylsä romaani

Sarjakuvaromaanien lyhyt historia

Elokuviin tai muihin audiovisuaalisiin viihdetuotteisiin perustuvat kirjat ovat Suomessa aina tuntuneet oudoilta eikä niitä ole koskaan täällä johdonmukaisesti julkaistu, vaikka Yhdysvalloissa ja Englannissa ne ovat toimineet sekä tärkeänä osana pokkariteollisuutta että uusien kirjoittajien koulutusalustoina. Varsinkin Yhdysvalloissa "novelizations" ovat edelleen oleellinen osa elokuvien markkinointikoneistoa - samalla ne ovat monille kirjoittajille hyvä mahdollisuus elättää itsensä varsinaisten kirjailijantöiden ohessa.
Vielä oudompia tapauksia ovat sarjakuviin perustuvat romaanit. Niitä ei ole Yhdysvalloissakaan kovin usein tehty - yksi tuore esimerkki on tunnetun käsikirjoittajan Marv Wolfmanin kynäilemä Teräsmies-romaani. Lisäksi ainakin Hellboysta ja sarjakuvaan perustuvasta tv-sarjasta The Walking Dead on saatu romaaneja.
Suomeksi esimerkkejä on luonnollisesti vähemmän. Ensimmäinen täällä julkaistu romaaniksi laskettava sarjakuvan versio on todennäköisesti Max Krellin kirjasovitus Hal Fosterin Prince Valiantista. Prinssi Peloton: tarina kuningas Arthurin ajoilta ilmestyi Otavan julkaisemana vuonna 1955. Siinäkin on kuitenkin mukana paljon kuvia, joten sitä täytynee pitää rajatapauksena. Aiemmin 1930-luvulla ilmestyneet Mikki-Hiiri etsii aarresaarta (WSOY 1935) ja Mikki-Hiiri lentäjänä (WSOY 1936) voisi pitkin hampain laskea jonkin sortin romaaneiksi. Alun perin ne ovat ilmestyneet Big Little -formaatissa, jossa ilmestyi 1930- ja 1940-luvulla paljon sarjakuvien ja elokuvien kirjaversioita.
Selvempi tapaus ovat Semicin julkaisemat Mustanaamio-pokkarit, joita ilmestyi neljä vuosina 1973-1974. Yksi kirjoista, Vampyyrien yö, on peräti itsensä Lee Falkin kirjoittama, muut kolme ovat Ron Goulartin kirjoittamia. Vampyyrien yössä on ranskalaisen sarjakuvahistorioitsija Francois Lacassinin jälkisanat.
Muita rajatapauksia ovat olleet vuonna 1980 ilmestyneet kaksi Flash Gordon -romaania Tuhoava ääni ja Aika-ansa, joista ensimmäinen on scifi-veteraani Ron Goulartin kirjoittama ja jälkimmäinen pulp-kaudella aloittaneen Bruce Cassidayn kynäilemä. Kirjat perustuivat vanhoihin sarjakuvakäsikirjoituksiin.
Sitten tulikin liki 20 vuoden tauko, jonka jälkeen ilmestyi David Bishopin Judge Dredd -romaani Villiä viihdettä (WSOY 1995). Englannissa ilmestyi peräti yhdeksän Dredd-romaania, mutta sarjasta ei muodostunut suosikkia, joten se lakkautettiin. 2000-luvun esimerkkejä on P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio ja Suomen salainen kuningas (2008). Kotimaisena esimerkkinä toimii myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri (1965), joka perustuu osittain Janssonin vuonna 1957 tekemään sarjakuvaan.
Nyt kirjakaupoissa on monia vastaavia teoksia kirjoittaneen Alex Irvinen romaaniversio Steven Spielbergin elokuvasta Tintin seikkailut, joka elokuvan tavoin perustuu Tintti-sarjakuviin Yksisarvisen salaisuus, Rakham Punaisen arvoitus ja Kultasaksinen rapu. Irvinen kirja ei ole aivan selvä tapaus, koska se todellakin perustuu elokuvan käsikirjoitukseen, mutta toisaalta monet kohtaukset on otettu suoraan Hergén sarjakuvista.
Näin jopa tuskastuttavan selvästi. Lukija, jolle alkuperäiset sarjakuvat ovat tuttuja, tuskastuu nopeasti Irvinen käydessä raivostuttavan seikkaperäisesti läpi tapahtumia, jotka ovat painuneet muistiin ikuisesti. Vaikea on toisaalta kuvitella, mitä Hergén tuotantoa tuntematon saa irti näin tylsästä kerronnasta. Ratkaisu, jolla Rakham Punaisen keskeinen kohtaus - Haddock kertomassa esi-isänsä taistelua merirosvoja vastaan - on kirjassa kerrottu, on periaatteessa toimiva, mutta jälleen kerran: sarjakuvaa tuntevalle se on ainoastaan häiritsevä.
Irvinen kirjassa on muitakin ongelmia. Ensimmäinen on Tintin hahmo. Tunnettuahan on, että hahmon nerokkuus on sen (vai hänen?) värittömyydessä. Tintin yksioikoisuutta vasten kaikkien muiden hahmojen - Haddock, Dupondtit, Tuhatkauno, Bianca Castafiore, jopa Milou - värikkyys vain korostuu. Lisäksi Hergéllä kumppaneineen on ollut käytössä sarjakuvan visuaalisuus: hahmoa ei tarvitse erikseen kuvata. Irvine kuitenkin yrittää kovasti, ja tuloksena on jotain oudon latteaa eikä Tintti-hahmo herää millään tavalla henkiin.
Toinenkin keskeinen ongelma liittyy hahmoihin. Kapteeni Haddockhan on tietysti alkoholisti ja sellaisena arvaamaton, mutta romaanissa hän on pelottava psykopaatti, joka voi koska tahansa tehdä mitä tahansa. Mies sytyttää veneen palamaan ja sen jälkeen yrittää kaapata lentokoneen itselleen - naurattaako? Sarjakuvassa kohtaukset ovat silmin nähden harmittomampia.
Sama pätee myös Dupondteihin: ei heissä ole mitään hauskaa, kun mukana ei ole sarjakuvan slapstickiä tai edes ulkonäköä.
Ehkä kyse on kahden täysin erilaisen median yhteensovittamattomuudesta. Elokuva ja romaani ovat lähempänä toisiaan kuin sarjakuva ja romaani. Elokuva ei perustu ruutujen väliseen tyhjään tilaan päinvastoin kuin sarjakuva, ja kun proosakerronnalla yritetään täyttää tyhjiä kohtia, päädytään tylsään jankkaavuuteen. Vanha kirjoittajan ohje "show, don't tell" on pitänyt nakata menemään, koska tyhjät kohdat vaativat selittämistä.
Olisi kuitenkin hauska uskoa, että asian voisi tehdä paremmin kuin Irvine, jolle on riittänyt senttarin leipääntynyt kunnianhimo. Ainakin mainitut Mustanaamio-pokkarit ovat rutkasti viihdyttävämpää lukemista kuin elähtänyt Tintin seikkailut.
Juri Nummelin
Alex Irvine: Tintin seikkailut - romaani elokuvasta (The Adventures of Tintin, 2011). Suom. Kari V. Koski. 160 s. Otava 2012.

Lue myös juttu Big Little Books -sarjasta täältä!